Voit kuunnella jakson täältä https://open.spotify.com/show/6uA8MjJloMa8UzP42begbZ
Äänitteen kesto: 19 min
Litterointimerkinnät
[alkumusiikki]
Max: Tervetuloa seuraamaan podcast-jaksoa. Aiheena LittFest. Minä olen Max Bäckman kulttuuripalveluiden tapahtumakoordinaattori, ja vieraana on Ilkka Nyqvist. Tervetuloa Ilkka.
Ilkka: Kiitos kiitos, Max.
Max: Ilkka toimii kulttuurituottajana kulttuuripalveluissa, ja tekee monenlaisia asioita. Mut se, minkä takia hän on nyt tässä, hän tuottaa myös LittFest-kirjallisuustapahtumaa. Kertoisitko vähän enemmän LittFestistä? Mitä se on?
Ilkka: Joo, LittFest on tosiaan kirjallisuusfestivaali. On järjestetty kohta 30 vuotta Vaasassa. Ihan siitä alkuajoista mul ei oo kauheesti itse asias tietookaan. Mutta konsepti on pysyny samana aika pitkälle. Kirjailijavieraita laidasta laitaan, ja suomi ja ruotsi. Ku Vaasas ollaan, ni on ollu keskiössä, että pidetään kakskielisyys vahvasti mukana. Sillä kulmalle vieläki elellään.
LittFestissä on kantavana teemana semmosia asioita, että yritetään ottaa osaa ajankohtaisiin asioihin ja diskurssiin, löytää mielenkiintoisia uusiakin kirjailijoita meidän ajasta, ja ehkä sillai tutkia eri aiheita meijän teemojen kautta. Tänä vuonna esimerkiks meijän teema on tila, mikä mahdollisti aika monia erilaisia näkökulmia. Pyritään niitten teemojen kautta sitte tutustua itte siihen kirjallisuuteen festivaalin aikana.
Max: Onko LittFest suunnattu nimenomaan ihmisille, jotka muutenkin lukee kirjoja paljon?
Ilkka: No oletettavaa on, että ne on eniten kiinnostunu. Mutta itte en kuvailisi itseäni esimerkiks mikskään himolukijaksi, mutta on erittäin mielenkiintosia ja älykkäitä keskusteluja. Niin niistähän ei tarvi olla kirjafani, että pystyy nauttimaan.
Muutenki semmonen filosofia ja ajatustenvaihto on aika sellasta, en mä nyt sanois pois jäänyttä mitenkään populaarikulttuuris, mut ei se ainakaan kauheen pinnalla oo. Tämmönen, mikä se nyt olis, semmonen korkeakulttuuri tavallaan kirjallisuuden, ja tämmönen akateeminen tutkimus ja keskustelu ja semmonen sivistynyt ajatustenvaihtoa. Niin sil on kyllä ilman muuta paikkansa, ja se on semmonen vastavoima tietyl tapaa tällaista kertakulutus- ja halpatuotantoviihdettä vastaan.
Max: Minkälaisella budjetilla LittFestiä noin yleensä tehdään?
Ilkka: Littfestiä tukee Vaasan kaupunki tietyllä summalla, mikä on vähän vaihdellu vuosien varrella, mutta sanotaan 10 000 euroon aika vakiintunut. Sitte toinen kymppitonni me haetaan sitte kentältä apurahojen muodossa.
Sitten ihan rahan arvosta tavaraa saadaan myös yhteistyöllä. Me tehdään aika paljon eri kaupungin instanssien kanssa ja kirjallisuuden toimijoiden kanssa, kustantamojen ja järjestöjen kanssa yhteistyötä. Niin sillai me saadaan pienellä budjetilla aika kiva kokonaisuus rakennettua.
Max: Minkälaisia kävijämääriä LittFestissä on? Sehän on kumminkin useamman päivän tapahtuma, eikö vaan?
Ilkka: Kyllä. Meillä on tapahtumapäivät torstaista lauantaihin. Siinäkin on kokeiltu perjantaista sunnuntaihin, mut se sunnuntai on aina ollu aika semmonen hiljainen päivä yleensä. Niin tää on varmasti se paras kolmen päivän sauma, mihin ollaan nytte tultu. Vähän vaihtelee kans kävijämäärät, mutta koko festivaalilla sellasta 2 000 kävijää, ja yksittäistilaisuuksissa voi olla 10–200.
Max: No sanoit, että teette yhteistyötä eri toimijoiden kanssa kaupungissa. Järjestetäänkö nää tilaisuudet aina pelkästään kirjaston tiloissa tai onko niitä muuallakin? Ja jos on, niin missä päin?
Ilkka: Joo, ollaan kyllä levittäydytty aikasempina vuosina vähän enemmänki ympäri kaupunkia. On ollu tilaisuuksia ravintoloissa, kuppiloissa, kahviloissa. Alman tai aikuisopiston tiloissa on järjestetty luentoja.
Mutta sitten näistä yhteistyökuvioista, niin ehkä sellaset vakiintuneimmat tässä kohtaa on orkesteriyhteistyö. Meillä nyt on ollu, onko nyt neljättä vuotta putkeen orkesterin kanssa kirjallisuusaiheinen tai läheltä liippaava ainakin konsertti.
Sitten teatterin kanssa, silloin kun heillä on hyvää sopivaa ohjelmistoa, niin ollaan järjestetty yhteistyötä. Esimerkiks yks vuosi oli Hanna Brotherus, joka piti ensin taiteilijatapaamisen LittFestin tiimoilta, ja sen jälkeen sai mennä katsomaan sitte teatteriin hänen koreografioimaansa ohjelmaa.
Max: Kerroit, että orkesterin kanssa on tehty myös yhteistyöstä. Kerro vähän tarkemmin, mitä se on. Mitä se piti sisällään?
Ilkka: Joo, no taustalla on semmonen tavoite tavallaan tavoittaa uusia yleisöjä kummalleki. Se on se kantava idea siinä. Ne kokonaisuudet on ollu aika oikeestaan monipuolisiakin. Yks vuosi meil oli viulistiduo, joka säesti sitte lausuntaa. Yks vuosi oli sähkökitara, ja sitten Janne Saarikivi tai Peter Lerche oli se kitaransoittaja.
Sitte tänä vuonna tulee sitten Jari Sinkkonen kertomaan taiteilijoista tauteineen. Tämmönen vähän erilainen erilainen konsertti sitte. Siinä yhdistyy ne luonto-osuudet sitte klassiseen musiikkiin, jossa viis tais olla soittajaa. Mutta instrumentteja en kyllä nyt ulkoa muista, mitä oli, mutta klassisia instrumentteja, ku viulu ja sello ja tällasta.
Max: Kuulostaa mielenkiintoselta. Onko nää tämmöset, esimerkiks just tää orkesterin kanssa tehty tapaus, niin onko se ollut ainutlaatuinen, ja tehty vaan pelkästään sitä tilaisuutta varten? Onko siinä sitten kustannukset päässy kans kasvamaan, vai kuinka se on hoidettu?
Ilkka: Joo, ne on kaikki ollu ainutlaatuisia, paitsi tää Jari Sinkkosen juttu, mikä on tänä vuonna, niin se on toteutettu myös muissa kaupungeissa. Se oli semmonen ostettu konsepti sillä lailla.
Yhteistyöhän on ollu meijän puolesta tosi antoisaa ja kiitollista, että orkesteri on maksanu näitten musiikkiosuuksien kulut. Että niille varmasti jäi se tavallaan lyhyempi korsi siinä, jos euroja miettii. Mutta myös on jäänyt sitten ne lipputulot, että vaikka niitä nyt ei välttämättä oo hirveästi tullut jokasesta konsertista, ainakaa plussan puolelle. Mutta se on musta semmosta hyvää toimintaa ja järkevää kaupunginki rahankäyttöö, että pistetään vähän samaan koriin niitä roposia.
Max: Jees. Kuinkas te ootte saanut tällasia ainutlaatuisia konsertteja esimerkiks, jotka on ainutkertaisia? Ootteko te täältä ollu, sinä yhteydessä näihin taiteilijoihin, vai kuinka se on edenny?
Ilkka: Se on edenny ihan orkesteri-intendentin kanssa keskustellen. Ensin ollaan kartoitettu vähän vaihtoehtoja, et ketä vois olla kiinnostavia esiintyjiä. Sitten mietitty se musiikki siihen kaveriks. Sillä tavalla se on menny, ne meijän itte järjestämät. Orkesterin intendentti on sen musiikkipuolen oikeestaan valinnut, ja sitten yhteistyössä ollaan mietitty näitä kirjailijanimiä siihen kylkeen.
[välimusiikki]
Max: Sä oot kumminkin muutamia kerinnytkin järjestää, vaikka ei alkutaipaleella ollutkaan mukana. Niin onko sulla jäänyt erityisesti mieleen jotain sellasia merkittäviä kirjailijavieraita tai keskustelutilaisuuksia?
Ilkka: No, ehkä sanoisin noi meijän ruotsalaiset vieraat on jääny tietyllä tavalla mieleen. Ku aina ku tulee ulkomailta joku, niin liittyy joistain syyst semmonen erityinen jännite. Siinä vähän edustaa koko maata tahtomattaan samalla. Että okei, nyt hän on tullut Suomeen vieraaksi, ja että yritetään pitää tietysti erityisen hyvää huolta kauempaa tulleista. Niin sellaset tapaamiset aiheen tiimoilta, ni ne jää sitten mieleen, kun ne on vähän latautuneita.
Mutta sisältöpuolesta, ni ne on kaikki niin hyviä, et mul on vaikee sillee nostaa ylitse muiden ehkä tästä suorilta jotaki. Mutta se, mistä mä oon ite tykännyt tossa ohjelmistossa on, että miten laaja kirjo erilaisia sisältöjä. On aivotutkijaa tai just muusikkoa tai jotai lavarunoilijaa ja muuta. Että miten paljon mahtuukaan kirjallisuuskontekstissa festivaaliin. Niin sit niit on kans myös vähän vaikee verrata sitten, jotain tietokirjailijaa ja runoilija. Ne oli molemmat hyviä.
Mutta justiin, on ne vaikuttavia, ne runoesitykset. Niist on jääny semmonen tunnejälki, vaikkei nyt sanoja muistakaa. Tulee semmonen fiilis siitä, että mitä on sanottu lavalla, niin tarttuu. Ehkä semmoset on mieleenpainuvia vaan sen elämyksen takia erityisesti. Sitten ne faktapohjaiset, että oppii uutta. Vieläkin välillä voi lainata, jossain keskustelussa sitte, että kuulin LittFest-lavalla, kirjailija kertoi näin. Tommosia juttuja ehkä.
Max: Onko näitä kirjailijoita tai vieraita tähän tapahtumaan vaikea saada paikalle vai meneekö se suhteellisen helposti?
Ilkka: No mä sanoisin kyllä, et suhteellisen helposti. Mä oon tosiaan nyt, tä on varmaan kuudes kerta, ku mä järjestän. Niin ehkä ihan vaan siis kourallinen on ollu, et ei oo halunnu tulla. Sitten yleensä se este on, et on buukattu johonki muualle.
Että semmonen tahtotila kirjailijoilla mun mielestä on erittäin kunnioitettava. Ne haluaa tietenkin kertoo töistänsä ja sillain puffata itteensä. Mutta myös, että ne haluaa osallistua niihin keskusteluihin, ja olla ajankohtaisia ja läsnä sitten siellä, missä ihmiset on. Niin siin on heille sitä motivaatiota.
Kumminki ne palkkiot on tosi vaatimattomia. Niittenhän peräs ne ei kyllä varmasti juokse. Ku joku saa siis satasia siitä, että se käyttää kaks päivää työaikaa, ni ei se korvaus varmasti oo se vetovoimatekijä kirjailijoille. Mut se on tosi hienoa, että näistä taiteellisista ja ehkä tollasista filosofisistakin ja aatteellisista arvoista kumpuaa tommonen halu osallistua.
Max: Joo, hieno juttu. Muistan itse, olin kuvaamassa videolle yhden pätkän, jossa Jake Newman oli kirjailijavieraana. Hän oli silloin tehnyt kirjan kielletyistä levyistä, ja soitti myöskin näitä. Silloin kirjaston draamasali oli täynnä. Itse asiassa kaikki edes mahtunut sisään.
Sä kerroit tuossa, että näitä järjestetään eri kokoisissa, eri lailla, eri paikoissa tässä Vaasassa. Minkä kokoisissa paikoissa niitä on järjestetty, jos ajatellaan kävijämääriä? Sä tähän muutamia jo heitit, mutta vähän tarkennusta, jos sais.
Ilkka: Joo. No meijän pääpaikka ilman muuta on meidän oman pääkirjaston draamasali, mikä on tommonen esiintymistila, mitä käytetään oman talon tapahtumissa. Se vetää semmonen 150 meidän tuoliasetteluilla. Se on, sanoisin, et useimpiin riittävä. Että just Jake oli yks, mikä meni täyteen, ja muutamia muitaki. Aina ku tulee joku oikein iso nimi, niin saattaa olla, et on sali täynnä. Mutta hyvin harvoin jää rannalle. Sit siellä on justiin kivasti, että ei tuu semmonen olo kellekään, että ei viitti mennä tukkimaan tai muuta. Se on sopiva tila ollu.
Sitten myös se Alman, missä ollaan oltu, ni sinne me saatiin ottaa 80, niin se oli aina riittävä. Että se on tota luokkaa. Alle satasen venuet, niin on toiminut oikein hyvin meidän tarkoituksiin. Sitte juhlasalissa kaupungintalolla, mikä vetää lähemmäs 400, niin se on sitten nois konserteis ollu sitte vähän sillain yliampuva. Mutta se tila on niin mahtava, ja se jo tekee vaikutuksen sekä yleisöön että esiintyjiin. Niin se ei haittaa tunnelmaa, vaikka siellä muutama takarivi on tyhjänä.
Max: Vaasassa järjestetään kirjailijavieraita pitkin vuotta, mutta sinä tuotat kirjallisuusfestivaalia. Miksi se?
Ilkka: Joo. Se mikä ero on tietenkin, että useet kirjastot Suomessa järjestää tällaisia kirjailijavierailuja. Se on tosi hyvä, ja ajaa sen kulman siitä meijän festivaalistakin, mutta se, mikä festivaalin etu on, että siinä saa niin paljon kerralla ja niin monipuolisesti. Että ehkä sitten, jos ympärivuotta on vaikka viis tai vaikka kymmenenkin kirjailijavierailua, niin niissä ei oo sellasta punaista lankaa. Eikä pysty tutkimaan jotain justiin teemaa tai läpikäymään jotain aihetta välttämättä niin syvällisesti.
Ja sitten se yleisön kosketus siihen tilaisuuteen on tosi semmoinen hetkellinen ja ohimenevä ehkä helpommin. Ku sitte festivaali antaa isomman sisällön tietenki, mutta myös sitten toivottavasti antoisamman kokonaisuuden kävijälle. Että saa ison kattauksen kaikenlaisia juttuja kuulla. Niin se yksinkertasesti kiinnostavampi, ku sitte yksi ihminen olis yksinään.
Tollaset asiat sitä puoltaa. Ja sitte myös se, että kun ottaa tollasia pistokeikkoja, niin sitten jokainen täytyy markkinoida erikseen, ja tuottaa matkat ja kaikki erikseen sitten. Mutta festivaalilla, ku tekee kootusti sen markkinointityön, niin siinäkin sitte tulee tietysti säästöjä. Sen sijaan, että markkinoidaan 20 vierailua, ni yhdellä julisteella saa sitte kaikki ympättyä siihen. Se on semmosta vähän keskittämistä ja tiivistämistä. Vähä sama ku kaupunki versus maaseutu ajatus, että siksi ku on enemmän ihmisiä yhdessä, niin sitä yhteen törmäilyä ja ajatuksenvaihtoa, se on myös intensiivisempää.
Max: Tuossa mainitsitkin tuosta kaupunki versus maaseutu. Kuinka laajalta alueelta tänne LittFestiin tulee yleensä vieraita, nimenomaan siis kuuntelijoita?
Ilkka: No mä sanoisin, et kuuntelijat on kyllä suurilta osin, varmaan 99 prossaa paikallisia. Ei olla tehty mitään kyselyitä, mutta se nyt näkyy ja tuntuu siinä tilassa, että voi nähdä tuttuja sen verran, että voi jo tehdä jotain arvioita. Ja niin, että tämmönen sisältö sitten voi olla, et se ei oo semmonen, minkä takia tekee jonku matkan kauempaa, että yöpyisi.
Mutta ihan tästä lähikunnista tulee kyllä, ja varsinkin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, niin aika paljon asiakkaita löytää meidät. Se on varmasti just siksi, että tarjotaan sitä ruotsinkielistä sisältöä tällä tavalla.
Ja meillähän on ilmaset sisällöt, mikä on semmonen, mistä haluisin pitää kiinni hamaan loppuun asti. Koska se on yks semmonen demokratiatekijä, saavutettavuustekijä, että ei se pääsylipun hinta ainakaan jätä ketään rannalle sitte, joka haluis nauttia kulttuurista.
Max: Tähän loppuun, jos vielä sanoisit muutamilla sanoilla, että kuinka helppoa tai vaikeaa, haastavaa on järjestääki tämmöstä kirjallisuusfestivaalia?
Ilkka: Joo. Eihän se mitään oikeesti kovin helppoa oo sinänsä. Koska siihenhän liittyy hyvin paljon asioita, ja koko tapahtumatuotanto on oma ammattikenttänsä. Niin siinä varmasti, jos tulee niin sanotusti vihreenä toimimaan, niin oppii paljon uutta. Että ei se oo ehkä ihan sellaselle. Tai sille pitää varata resurssit ja aikaa sille työlle. Et se ei oo vaikeaa, mutta siin on paljon hommaa.
Ja just sellasta, mitä ei välttämättä kylmiltään pysty edes kuvittelemaan, mitä kaikkea liittyy siihen, kun järjestetään tämmönen. Ihan luvista ja tekniikasta ja justiin matkoista, ja milloin, ja aikataulutus. Se on sellasta isoo palapeliä, mitä saa siinä sitten rakentaa. Tai tietenkin tapahtuman koosta riippuen, kuinka iso se palapeli on. Mut se on ehkä se haaste siinä.
Sitten kans kirjastoissa usein, tai voi olla semmonen hyvä tilanne, et on tapahtumatuottaja, oma kirjastolla, joka tietenkin sitten helpottaa sitä työskentelyy. Mutta että jos kirjastovirkailijajohtosesti tekee sitä, niin sit se on varmasti esimiesten tehtävä sitten varata sitä työaikaa myös tälle työskentelyyn, ettei se joudu oman työn ohella sitä ratkaisemaan, näitä asioita.
Kyllä mä silti kannustaisin kaikkia kokeilemaan ihan niitä hullujakin ideoita, että kaikkihan alkaa jostaki. Yleensä se on joku semmonen idea, mistä sitte paketoidaan jonkinlainen toimiva konsepti. Ihan rohkeasti vaan järjestämään erilaisia tapahtumia. Mä nään niissä suuren arvon. Sitä ihmiset haluaa, sellaista yhteenkuuluvuutta, sosiaalisia tilaisuuksia, ja tuntea sen, et on osa yhteisöä. Niin tollasiin asioihin pystyy kirjasto vastaamaan hyvin tapahtumien kautta.
Max: Okei. Kiitos paljon, Ilkka.
Ilkka: Kiitos, Max.
[loppumusiikki]
pelaaminen ja kirjasto pod NEW 2.wav
Äänitteen kesto: 29 min
Litterointimerkinnät
[musiikkia]
Haastattelija: Tervetuloa kuuntelemaan meidän Pinnalla/Flytande -podcastia. Tällä kertaa jatkamme vielä mediaohjaaja Heikki Marjomaan ja mediakasvatuskoordinaattori Pasi Kankaan kanssa aiheesta pelaaminen ja kirjasto. Mukavia kuunteluhetkiä.
Pasi Kangas: (-) [00:29] viittasit näihin FromSoftware -peleihin. Mullakin on yksi niistä tällä hetkellä keskenään tunnettuja siis semmosesta oisko ne niin kun oisko enemmän se toimintaseikkailu, toimintaroolipelejä, mitkä on tehty tosi vaikeiksi. Eli siinä edetään tavallaan häviämällä, ja sitten samalla se peli ei kerro sulle hirveesti mitä sun pitäs tehdä, vaan sun pitää oppia lukemaan sitä ympäristöä, sitä pelimaailmaa, et mistä tässä on niin kun kyse ja minne mun pitäs mennä, oonks mä jäljillä suurin piirtein?
Heikki Marjomaa: Joo. Ja nyt tällä tänä vuonnahan peliviikon teemana on erehtyminen ja ja mokaaminen, niin FromSoftware on kyllä [naurahdus] varmasti tosi hyvä sellaseen. Ja FromSoftwaren pelit on super pidettyjä just siksi, että ne on hyvin armottomia, ja tavallaan sun täytyy oppii pelaan sitä pelii paremmin, että sä pääset siinä eteenpäin. Ja mulle itselleni, mä oon yrittänyt monta kertaa alottaa niitä, koska ne on aika iso pelitapaus.
Ja mä oon johonkin asti aina päässytkin, mut huomaan, että mun henkilökohtanen pelin maku on sellanen, et mä haluan, et se tarina etenee. Ja et mä haluan jotenkin, että mun ei tarvii ikään kuin tehdä sellasta hyvin lore-tutkimusta, koska siinä on hyvin obscure lore. Se tavallaan siinä ei suoranaisesti ole minkäänlaista sellasta kädestä pitelevää narratiivia, vaan siinä on kuvauksia esineistä, kuvauksia asioista. Hyvin irrallisia melkein runollisia lauseita sivuhenkilöiltä ja jotakin muuta. Ja näistä jotenkin palapelimäisesti yhdistämällä saa ehkä aikaan jonkunlaisen koherentin tarinan samalla, kun sä yrität selviytyä maailmassa, joka aktiivisesti yrittää lopettaa sun pelikokemuksen. Tavallaan mulle henkilökohtasesti mä en niin paljon tollasta FromSoftware -tyylistä pelaamista pidä. Mutta siitä tulee tosi hyvät keskustelut. Mul on paljon ystäviä, ketkä on ihan suuria Fromin ja muidenkin tälläisten Soulsborne-tyylisten pelien eli puhutaan Bloodbornesta ja Dark Soulsista, jotka on niiden pelien ehkä niitä uranuurtajia. Niin sen tyylisten pelien ystäviä ja tykkäävät nimenomaan siitä, että helpolla et pääse. Ehkä se on, no täs tullaan hyvin siihen, että meitä pelaajiakin on tosi monenlaisia niin kun lukijoitakin on.
Pasi Kangas: Aivan. Joo nyt päästiin pudottelee jo vähän tätä alan termistöä. Täällä hyvä, että Heikki niitä avaa sit aina, se tavallaan oikasee sitä keskustelua kun peliharrastajat puhuu keskenään, niin ei tarvii jokaista asiaa selittää eikä kaikelle löydä sitten kotikielistä vastinettakaan. Mun mielestä tossa missä just sivusit sitä, että mistä sä ite tykkäät enemmän, että kerrotaan sitä tarinaa. Ja sitte nää pelit, mistä hetki puhuttiin, niin on semmosia, et joku on kirjottanu sen tarinan, laittanu sen kansiin. Sit kiivenny jonnekin torniin, repinyt sen kirjan palasiksi ja heittänyt niin kun pitkin maita ja mantuja. Sit pelaaja keräilee nöyränä niitä paloja ja yrittää miettiä mistähän tässä.
Heikki Marjomaa: Tässä pelimedian moninaisuuden nostaminen on hienosti kirjaston tehtävä mun mielestä. Että me voidaan olla se taho, joka nimenomaan, kun kyseessä on kulttuurimedia, joka monesti köntitetään tollee, niin me voidaan olla sitä porukkaa ketkä vähän yrittää niin kun avata sitä könttiä. Ja avata ja palastella ja pilkkoa. Ja tää on nyt sitä nimenomaan sitä kulttuurin tarjolle tuomista eli sitä, että me voidaan paketoida ja madaltaa kynnystä, tulla kokeilemaan jotakin tietynlaista pelaamista.
Ja mul tuli heti mieleen tossa tavallaan kolme tosi erilaista esimerkkiä. Et jos ajatellaan, et nää kaikki on pelaamista, et on ihminen, joka pelaa jotain mobiililaitteella jotain tehdaspeliä tyyliin niin kun Candy Crushia. Ja sitten on tyyppi, joka pelaa Lottoa tai pelaa kioskilla niin kun Veikkauksen pokeria. Ja sitten on ryhmä ketkä pelaa vaikka sellasta, no ehkä hyvä esimerkki on Black Box -roolipelissä on sellanen peli kun Perintö. Se löytyy Suomen roolipeliseuran sivuilta ilmaseksi. Siinä on se on tunnin keskustelu missä kolme sisarusta, jotka ei keskenään oo tulleet kovin hyvin toimeen, saapuvat perinnön jakoon. Ja tän pelin idea on pelata tän perinnönjaon tarina. Ja pelaajat pelaavat näiden sisarusten, ääniä näiden sisarusten päässä, eli he jokainen heistä edustaa, yks edustaa ahneutta ja toinen edustaa hyväntahtosuutta ja kolmas edustaa jotakin muuta. Ja näillä kolmella sisaruksella on kaikilla erilaiset luonteet. Eli periaatteessa tätä peliä voi pelata noin 10 ihmistä. Se on suunniteltu noin 10:lle ihmiselle pelinjohtajan avulla. Ja tässä ei hirveen paljon heitetä noppaa eikä mitään muuta vaan tää peli pelataan niin, että me halutaan nähdä mitä tässä tarinassa tapahtuu ja keskustellaan.
Niin se on aika kaukana siitä kiskalla pokeria pelaavasta ihmisestä. Et sillee tän takia tää köntittäminen on vähän haitallista ehkä tässä, et meijän pitäs aina teoksen ehdoilla kattoa, että millanen se teos on. Ja kyllähän me sisältöjä osataan suositella, että se on sitten samalla lailla sitä meidän ydinosaamista myös pelimedioiden suhteen, kun sitten muunkin median.
[musiikkia]
Haastattelija: Joo. Tossa tuli tosta moninaisuudesta jo aika paljonkin. Mutta onko teillä vielä jotain lisättävää tohon itse pelillisen kasvatuksen moninaisuuteen?
Heikki Marjomaa: No pelikasvatuksen moninaisuus on ehkä sellainen asia, että mä puhun ite siitä otsikolla tulokulma. Ja se, et miten ne pelit ikään kuin nähdään. Meillä kirjaston tulokulma on voimakkaan kulttuurinen. Ja meillä se on se, et me mennään sisältöjen ja teosten ehdoilla. Mutta sitten pelikasvatuksen moninaisuudessa, kun meillä on pelikasvatustoimijoita tosi kirjava määrä ja erilaisia. Ja niillä on ikään kuin tässä pelikasvatuksen kentässä erilaisia tehtäviä. Et sitten heti, jos katotaan vaikka pelihaittatyötä tekevät jotkut Ehyt ry:läiset ja muut, niin he taas sitte niin kun luotaavat. He ei millään lailla vähennä meidän työn arvoa tällä kulttuurisella puolella, vaan heillä on enemmän se, että he niin kun tekee töitä peleistä aiheutuneiden lieveilmiöiden kanssa ja sen pienen marginaalin kanssa ketkä suuntaavat komposiivista käytöstään pelaamiseen tai jotenkin näin edespäin.
Ja siellä taas meidän on hyvä olla tietosia siitä mitä he tekee, ja meijän on hyvä myös siksi, että me voidaan tarpeen mukaan ohjata ihmisiä, et nyt tää ei ole tätä meidän kulttuurista puolta, vaan nyt tästä asiasta kannattas itse asiassa keskustella Ehyt ry:n kanssa, koska tää liittyy pelihaittoihin. Ja itse sen ilmiön mittakaavan hahmottaminen voi olla hyödyllistä, et se sellanen peliriippuvuus, pelikoukku, pelien vertaaminen huumeisiin, kaikki muut tälläset asiat oli joku aika sitten enemmän mediassa esillä. Pelikasvattajat tuolla pelihaittapuolella on tehnyt ansiokkaasti töitä sen eteen, että siitä oltais jotenkin nyt vähän kitkeytymässä pois ja nähtäs se.
Mutta se sellanen ikään kuin vähän tämmönen jatkuva ajattelu siitä, et pelit on jotenkin koukuttava media ja jotakin muuta, niin meille riittää kirjastona, että me myönnetään, että toki peleistä niin kun mistä tahansa muustakin teoksesta yritetään tehdä sellasia mukaansa tempaavia. Ja niissä on erittäin hyviä työkaluja sellaseen, että kirjoissa meillä on Cliffhanger tai elokuvissa. Mut peleissä on tosi paljon muitakin, että siellä on esimerkiksi jonkun asian tekeminen pelissä oli se sitten lautapeli, roolipeli tai digitaalinen peli, niin saattaa olla, että tuottaa onnistumisen elämyksen. Onnistumisen elämyksen tuottaminen niin kun tosi monta kertaa peräkkäin on sellanen mikä pitää ihmisen motivaation yllä. Ja sehän on se mitä halutaan, kun tehdään tällänen teos. Kuka tahansa, joka kirjottaa kirjan haluais, et mä kirjotan sellasen, et se ihminen haluu lukea seuraavan luvun ja vielä seuraavan luvun. Ja sitä sanotaan jopa oikein puhutaan kehuna, että se kirja oli sellanen, jota en malttanut laskea alas.
Mut yhtäkkiä sit, kun puhutaankin peleistä, sanotaan, et se oli sellanen peli, jota en malttanut, jonka pelaamista en malttanut lopettaa, niin sit se onkin jostakin syystä huono juttu. Nuorisotyö usein näkee pelit ja pelaamisen arvokkaana, mutta he näkee sen usein myös aika välineellisenä sen arvon. Eli heillä se on kohtaamisen alusta työn. Ja heidän työtä tehdään kohtaamalla. Se on niille todella tärkee, et mitenkään sä voit tehdä nuorten kanssa duunia, sun täytyy kohdata ne nuoret. Ja pelit on erittäin hyvä kohtaamisen alusta. Mut sitten meijän pitäis tavallaan myös yrittää muistuttaa sillä nuorisopuolella, että ne on muutakin. Ja että ne on itsessään arvokkaita teoksia.
Ja sitte taas heille voi olla hyödyllistä, että me tuodaan kirjastona yhteistyönä jonkinlaisia tapahtumia missä nimenomaan niin kun keskitytään niihin pelien sisältöihin, siihen miten ne syntyy, miten syntyy grafiikat, miten syntyy tarinat, miten syntyy koodi ja muuta. Ja sitten he taas voi tuoda hyvinkin esimerkiks heidän osaamista siihen, että jos kirjastoissa on jotakin porukoita ketkä, joskus ollaan törmätty myös siihen, että meillä on ollu niin sanottu, no en tiedä onko positiivinen vai negatiivinen ongelma.
Mutta se, että kirjastojen peleihin liittyvät palvelut on niin hyvin ja innostavasti toteutettu, että asiakkaat ovat vallanneet kirjaston ja pelaavat joka päivä siellä kirjastossa. Niin jos nää asiakkaat on nuoria, sehän on tavallaan siis hyvä juttu, miks me siitä ajateltais, et se ois jotenkin huono asia, että nuoret haluaa joka ilta tulla kirjastoon. Sehän on sillee niin kun parasta. Mutta jos siellä on esimerkiksi sit sellasia asioita, että me tarvittas kohtaavaa nuorisotyötä tai nuorisotyöllistä osaamista. Niin se sellanen sen porukan kanssa jutteleminen, niin siitä saattaa olla me taas sit saadaan sitä pelikasvatuksellista hyötyä nimenomaan siltä nuorisotyön puolelta. Ja siitä heidän kohtaavan pelikasvatuksen osaamisesta. Että nää tulokulmat on tavallaan sitä pelikasvatuksen moninaisuutta mitä mä ehkä puhun.
Sitten toinen tapa ajatella ja nähdä toi moninaisuus on sit ehkä se nimenomaan tähän pelien moninaisuus, eli ne alustat. Se että mistä se löytyy se sen pelin juju. Miksi mikäkin peli on hyvä peli ja millä asteikolla sitä voidaan arvioida. Mistä tietää koska se peli on hyvä, tarviiko se peli pystyä läpäisemään tai pitääkö siinä, kuinka paljon sitä peliä pitää pelata, että sä voit sanoa siitä mielipiteesi ja kaikkea näitä tälläsiä, näitä asioita, niin niitä voidaan pyöritellä ja näin eespäin. Jatka vaan Pasi.
Pasi Kangas: Mä ite teen paljon töitä myös niin kun digituen parissa. Niin siellä on vähän samanlainen kuitenkin se ajattelumalli, et kirjaston pitää löytää se oma lokero, kattoo sitä kirjastolakia, kattoo sitä kirjaston roolia, kattoo niitä muita toimijoita siinä alueella, että mitä ne tekee, niin tosi hyvin sä nostit tuolta sitä kirjastojen roolia tässä pelikasvatuksessa. Meillä on aineistoo, se pitää asettaa saataville. Meillä tulee olla harrastamiseen sopivia tiloja, ja osaavaa henkilöstöä myöskin saatavilla, et eihän se tietenkään ota, että se osaava henkilö on aina siellä takatiloissa. Että kyllä kannattaa siihen sitä asiakastyöaikaakin laittaa ja laitetaankin, niin tosi hyvä esimerkki siitä.
Jos mietitään, että vaikka just tää huolipuhe, että se nyt nousee vanhemmilta ja, että kirjastossa on vaikka haaste just sen kanssa, että sinne tullaan pelaamaan pitkiks ajoiks vaikka lastenosaston tietokoneella. Ja ei oo oikein tietoo, että onko se niin kun millä lailla siihen pitäs suhtautua ja muuta, niin onneks on sitten ammattilaisia niihinkin tilanteisiin, että voi auttaa.
Ja hyvä, kun nostit tän niin kun pelikokoelman moninaisuuden ja pelaamisen moninaisuuden. Mä nostasin vielä tähän just sitten nää kohderyhmät. Ja tavallaan sen, kun mietitään sitä meijän just kirjastolain tavoitteita, sä viittasit toiseen pykälään meidän keskustelun alussa. Niin siihen, et jos me halutaan edistää niin kun kaikkien yhdenvertasia mahollisuuksia tähän sivistykseen ja kulttuuriin. Ja niin kun meidän arvoja on yhteisöllisyys ja kulttuurinen moninaisuus ja näin. Niin sitten mietitään, että siellä kirjaston pelitapahtumissa, niin ketkä siellä pelaa, niin se on aika sama kun missä tahansa kirjaston tapahtumissa, että ne ihmiset ketkä kokee olevansa lukijoita tai pelaajia tai tuota mihin tahansa viiteryhmään kuuluvia.
Niin miten me avattas sitä uusille kohderyhmille ketkä on sellasia ketkä hyötys siitä, että me tarjotaan se mahdollisuus, että hei säkin voit harrastaa tätä meillä, vaikka sulla ei ois siinä omassa elinpiirissä, koulussa, kodissa muualla, niin mahollisuutta tähän harrastamiseen. Niin jotenkin tästä oon nähny tosi kivoja esimerkkejä. Esimerkiks tuolla Lappeenrannan kaupungin kirjastossa on menossa semmonen Siekin osaat pelata -hanke, missä on laadittu tämmönen sosiaalisesti saavutettava pelitila kirjastoon. Mitä on nimenomaan sitten kutsuttu erilaisia kohderyhmiä sinne mukaan, ja viety sitä tietoa sekä henkilökunnalle, mutta myös sitten näitten kohderyhmien parissa toimiville ihmisille ja yhteisöille siellä kunnassa, niin jotenkin tosi innostunut oon tälläsestä. Ja me voidaan nimenomaan toimia tällänen mahollistaa tää peliharrastaminen ja nää kaikki asiat, mistä tässä on puhuttu, niin yhä useammalle ihmiselle. Ite näkisin siinä meijän roolin tosi kirkkaana.
Heikki Marjomaa: Jatkan tohon vielä ton toisella esimerkillä, joka on kans siis toi Siekin osaat pelata on kyllä tosi mainio toi hanke. Siitä voidaan kaikki ottaa kyllä oppia, että siinä on mun mielestä erittäin hyvin tavotettu se, että meidän asia, joka voi jäädä vähän jäsentymättömäksi, vähän ehkä hämäränpeittoon tai se, että jos pelkästään seuraa mediaa, niin ei ehkä ihan saa kiinni, että mitä se on. Ja niinhän se on. Kaikista parhaiten pelejä ymmärtää pelaamalla niitä pelejä. Se on näin. Mut sit se, että se pelien pelaaminen ei välttämättä ole hirveen myöskään, me puhuttiin tossa, et mistä vois alottaa, jos kirjasto järjestää pelitapahtumia. Mut myös asiakkaille se saattaa olla vähän, se voi olla sillee vähän kiinnostava aihe.
[musiikkia]
Pasi Kangas: Ja tosi hyvä esimerkki, Heikki, siitä kun kirjastolakia tossa tankattiin alussa, että miten ohjataan ja tuetaan monilukutaitoa. Kun pelit on niin erilainen media, kun kirja on siellä hyllyssä, siitä näkee jonkin verran, kun se on siinä hyllyssä, et miltä se vaikuttaa. Sit kun poimii sen kirjan sieltä ja avaa sen, niin sithän sä jo luet sitä kirjaa. Mut sitten pelit on monesti vaikka digitaalinen peli, sä katot, että onpa kiinnostavan näkönen ja avaat, niin sit siellä on joku levy tai kasetti. Tai jos se on joku lautapeli, niin siellä on tosi paljon kaikkia erilaisia palikoita, ja pelaajiakin pitäis olla ainakin kaksi. Tai sitten jos on roolipeleistä kyse niin kun Heikki puhuu, niin sitten siellä saattaa olla se ensin se iso sääntökirja. Ja sitten pitäs olla ne pelikavereitten hahmolomakkeet ja nopat. Ja sit se pelin pelaaminenkin näyttää ihan erilaiselta, että ois ihana nähdä tämmöstä toimintaa kyllä enemmän, että harvat kokoontuu lukemaan yhtä kirjaa keskenään ja hihkuu siinä samalla, keskustelee, hyppii, huutaa. Ja tulee semmosia niin kun vaikka kirjankin parissa kokee semmosta niin kun kaarta, että välillä on seesteistä ja välillä tulee semmosia, että ohoh juttuja.
Mutta peleissä ne on jotenkin semmosta tosi enemmän kouriintuntuvaa monesti. Ja semmosta yhteistä jaettua, et se ei välttämättä pelaaminenkin on tosi henkilökohtasta myös. Mutta jotenkin siinä se, että miltä se näyttää, niin on tosi erilaista. Niin täähän myös tavallaan haastaa sitten meitä, et jos meillä on peli hyllyssä, niin se ei oo samalla lailla saatavilla kuitenkaan kun se kirja. Eli tavallaan, jos sä tarviit siihen pelin pelaamiseen, jos se on vaikka digitaalinen peli, niin sen pelilaitteen. Niin siitäkin ois hyvä huolehtia, että siellä kirjastossa pääsee sitten myös sitä aineistoo käyttämään mistä nää kirjastojen pelihuoneet on niin kun tosi hyvä esimerkki. Tietenkin siinä on vielä se ovi mahollisesti joku järjestelmä tai tämmönen, et millä tavalla sitä sitten käytetään sitä ite huonetta. Niin siinä voi olla taas yks semmonen kynnys ylitettävänä, mutta näitä kannattaa niin kun tavallaan miettiä, että mikä se ois se matalan kynnyksen mitä niihin aineistoihin päästään käsiksi, ja miten tuetaan ja ohjataan niin kun Heikki antoi loistavan esimerkin tossa roolipelin suhteen, että madalletaan sitä kynnystä ottamalla pois niitä esteitä siitä välistä.
Heikki Marjomaa: Joo. Ja tosiaan se on, no toinen hyvä esimerkki siitä miten kirjasto voi roolipelien kanssa toimia. Niin kirjotin pari vuotta sitten Taidetutka-lehteenkin siitä artikkelin. Tehtiin Yhteiset tarinat -pelillä, joka on mun laatima ja ilmaseksi saatavissa verkosta. Niin Yhteiset tarinat -pelin avulla pelattiin siis, Eläkeliiton kanssa tehtiin yhteistyötä ja pelattiin monessa suomalaisessa kaupungissa Eläkeliiton ryhmien kanssa, ketkä ei ollu koskaan roolipelanneet ennen. Ja siitä miten se meni, niin voi lukea siitä Taidetutka-lehdestä.
Mut mun aasinsilta ehkä tähän on se, että nää tälläset pelitoiminnat missä nimenomaan pyöritään tarinan ympärillä, niin ne olis ehkä nähtävissä tai pitäiskin nähdä sanataidetoimintana kirjastossa. Ja tosta asiasta kirjotin toisen tekstin, joka on sitten sellasessa kirjassa, kun Sanataidetta on pelissä, mikä julkastiin nyt tänä vuonna. Itse asiassa tossa keväällä, niin se löytyy varmasti teiltä kyllä kokoelmasta ketkä kuuntelee. Niin siellä on, koetan vähän sitä pohtia, että millä tavalla pelitoiminta on sanataidetoimintaa roolipelien osalta. Mut sit siellä on muitakin tosi hyviä artikkeleita tästä asiasta, että voimakas lukusuositus kyllä sille Sanataidetta on pelissä -kirjalle. Koska se vähän avaa ja auttaa näkemään sitä, että millä tavalla meidän kirjastojen pelitoimintaa toteuttavat kirjastolaiset onkin itse asiassa sanataidetoimijoita ja näin edespäin.
Haastattelija: No niin me aletaan pikkuhiljaa pikkasen lopettelemaan. Mutta haluatteko jotain muuta vielä mainita tässä, et mikä liittyy pelaamiseen ja kirjastoihin?
Pasi Kangas: Mul on Heikki sulle pelikirjavinkki.
Heikki Marjomaa: Ai, että anna tulla.
Pasi Kangas: Mä en tiedä, et herääks tästä sit semmonen, et olitko sä valmistautunut vinkillä, tai tuleeko sulle mieleen joku vinkki. Mutta kokeillaan. Mä vinkkaisin, mä en tiedä, sä oot voinut tän jo lukea, mutta myös kaikille kuulijoille, niin tämmöstä tietokirjaa mikä julkastiin viime vuonna, kun Aleksandr Manzos Miten pelit tekivät minusta minut. Tiedäksä Heikki tän kirjan?
Heikki Marjomaa: Oon lukenu, ja voin suositella myös. On erittäin hyvä.
Pasi Kangas: Alexander oli meijän, anteeks joo sano vaan.
Heikki Marjomaa: Sanataidekirjan lisäksi, niin kyllä yhdyn tähän lukuun.
Pasi Kangas: Sä ehdit vinkata jo yhden kirjan. Joo toi Aleksandr oli meillä puhujavieraana viime vuonna mun ja Vaasan (–) [21:21] ja Kaitsun järjestämässä täydennyskoulutuspäivässä. Ja hän puhui jotenkin tosi hienosti ja puhui tossa kirjassa. Oli mulla itellä tosi voimakas lukukokemus, että miten niin kun ne pelatut pelit on auttanut siinä tavallaan varsinkin nuoruudessa, niin tutkimaan niin kun itteä niin kun pelihahmojen kautta. Miten ne on tuonu semmosia myös tavallaan rauhottumisen paikkoja, jos elämässä on muuten myllertänyt ja tavallaan, et miten ne on niin kun kulkenu koko elämän varren siinä rinnalla.
Ja niin kun minkälaista, just tässä monessa kohtaa tuli esille, että mitä hyötyä niistä peleistä voi olla. Niin sitten jos lähtee ihan tämmösellä kulmalla, kaikkihan ottaa meistä mukaan niin kun elämän varrella koetusta mediasta ja tilanteista, niin niistä aina peilaa niin kun itteensä. Täs oli hyvä esimerkki siitä, että miten peleissä pääsee vaikka identiteettiä tutkimaan asettumalla erilaisten pelihahmojen saappaisiin, niin suosittelen Aleksandr Manzosin Pelattu elämä -kirjaa kyllä kaikille.
Heikki Marjomaa: Joo. Tää Aleksandr Manzosin juttuja voi kuunnella myös Pelin paikka livessä. Pelin paikka livessä on siis jakso nimeltä Pelit taiteena. Ja siinä meillä on hyvät porinat silloin. Ja löytyy tosiaan kirjastokaistalta se myös se juttu. Sitä myös suosittelen. Ja vaikka pelin vaikka liven kattominen nyt ylipäänsä voi olla ihan, se on ihan silleen. Et se tulokulma silloin oli se, että otetaan peli, jossa on joku aihe, ja sit otetaan sen aiheen asiantuntija arvioimaan sitä peliä. Ja siellä esimerkiks historian tutkija arvioi pelejä, jossa on historiallinen konteksti. Ja sitten pelitaitojen asiantuntija, tässä tapauksessa Aleksandr sit arvioi taidepelejä ja toi myös muutaman taidepelin, mitä sitten pelattiin siinä ja jutellaan sitten pelien taiteellisesta puolesta ja näin edespäin.
Et kun puhutaan, sä sanoit, että peleistä voi olla hyötyä esimerkiks just Aleksandrin teoksessa. Kirjassa hän mainitsee, että voi kokeilla erilaisia identiteettejä ja muuta. Ja löytää niitä yhteisöjä ja jossa juuri minä olen hyvä. Ja se on myös erityisesti kasvaville nuorille tosi tärkeetä löytää joku asia missä sä oot tosi hyvä, ja mikä on sua innostava. Niin se on suuressa arvossa nimenomaan myös sit tollasen niin kun ihmiseksi kasvamisen ja syrjäytymisen ehkäsyn ja tälläsen suhteen.
Mutta ehkä tälleen pelikasvatuksen näkökulmasta, niin se semmonen, ja varsinkin kirjastomaisen pelikasvatuksen näkökulmasta on hiukan hassua etsiä pelisisällöistä hyötyjä. Koska se hyöty on usein sellainen mistä näkee, et uutisoidaan, että pelit auttavat kolmiulotteisessa hahmotuksessa, pelit auttavat järjestelmäoppimisessa, pelit auttavat englannin kielen opiskelussa. Ja tavallaan niin kun koetetaan löytää tälläsiä varsinaisesti siihen peliteokseen liittymättömiä hyötyjä siitä. Ja kun sen vähän tällee trivialisoi ja vertaa niitä muihin teoksiin, niin se on sillee tuntuu, et itse asiassa pikkusen hassulle, et se on tavallaan sille kirjat auttavat lukemisen opetteluun tai musiikin kuuntelu auttaa äänelliseen hahmotukseen tai mahdollisesti joittenkin niin kun instrumenttien soittamisessa.
Tavallaan se semmonen itseisarvoinen hyötyjen etsiminen kulttuurisisällöistä pitäis, siitä pitäis jotenkin vähentää, koska se ei ole mitenkään kovin keskiössä siinä teoksessa. Et se semmonen, voithan sä kuunnella jonkun levyn, kun sä ajat autolla ihan vaan siksi, et sä siitä mitään hyödy tai voit sä lukee kirjan, kun sä meet nukkumaan illalla. Tykkäät lukea vaikka dekkareita, et sä varsinaisesti hirveesti hyödy niistä dekkareista tai katsoa elokuvan, mennä leffaan, tai mitä tahansa muuta. Niin samoin se on se pelit, ei niissä se välttämättä kaikkien pelien ei tarvi olla sulle hyödyllisiä. Et se vois olla jopa kiinnostava sellanen tapahtumakonsepti missä nimenomaan yritettäs aktiivisesti pyrkiä tälläsestä hyötyajattelusta pois. Ja järjestettäs kirjastossa tapahtuma missä on näistä peleistä ei ole sinulle mitään hyötyä, tule pelitapahtumaan. Niin kun tollanen meininki ois jotenkin raikasta, mun mielestä.
Pasi Kangas: Ihana (-) [25:58] Heikki tähän loppuun. Mä haluan tähän sitte kuitenki itekin vielä nostaa tän. Mä olin poiminut Wikipediasta harrastamisen määritelmää, kun mä ite jotenki kiinnityin tässä jaksossa hirveesti täs meidän aiheessa tähän peliharrastamisen tukemiseen. Niin musta tässä hyvin tiivistyy niin kun se mistä mekin puhuttiin, kun on puhuttu niin kun hyödyistä ja sit toisaalta arvokkaasta tekemisestä itessään.
Niin Wikipedia on, joku kirjottanut näin, että harrastus on säännöllisesti harjoitettua vapaa-ajan toimintaa, jonka tarkoituksena on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Harrastamisen motiivina on nautinto ja kiinnostus aiheeseen, toisinaan jopa rahallinen palkkio. Harrastaminen voi johtaa jonkin hyödyllisen tiedon, taidon tai kokemuksen hankkimiseen tai karttumiseen. Mun mielestä ihanasti sanottu. Ja ehkä tiivistää, että ensisijaisen asian mistä siinä on kyse, on itessään hienoa, kivaa, ihanaa. Ja toissijaisen sit se voi johtaa myös johonkin vaikkapa ammattiin niin kun me molemmat ammatissamme hyödynnetään meidän peliharrastusta.
Heikki Marjomaa: Just näin. Mutta se, et me ei olla sillä motivaatiolla aikoinaan aloitettu pelaamaan, että haluamme myöhemmin hyödyntää pelejä ammatissani, vaan se on ollut tullut ihan sieltä myötäsyntyisesti ja luontevasti ihan sen harrastuksen vuoksi. Ja se on sen arvostaminen on kirjaston pelikasvatuksessa erityisen tärkeetä, että kaikki ketkä mitenkään kirjaston pelitapahtumissa, kirjaston pelifasiliteeteissa muutenkaan pelaa, niin heillä se peliharrastus on lähellä sydäntä. Ja sillä voi olla todella suuri merkitys tälle ihmiselle, niin meidän kirjast tulee tätä harrastuneisuutta ja tätä kiinnostusta näihin kulttuurisisältöihin mitä me annetaan, arvostaa suuresti.
Pasi Kangas: Hyvin sanottu.
[musiikkia]
Du kan lyssna avsnitt här https://open.spotify.com/episode/6b6cTY3JACxavPXuoCp0Kt
Äänitteen kesto: 34 min
Litterointimerkinnät
[musiikkia]
Haastattelija: Tervetuloa meidän podcastiin. Tämän osion aiheena on pelaaminen ja kirjasto ja mulla on täällä kaksi asiantuntijaa keskustelemasta pelaamisesta. Eli mediaohjaaja Heikki Marjomaa Asikkalan kunnankirjastosta ja mediakasvatuskoordinaattori Pasi Kangas Lahden AKEsta. Haluatteko itse kertoa lyhyesti, ketä te olette.
Heikki Marjomaa: No heipä hei, minä voin vaikka alottaa. Minä oon tosiaan Marjomaan Heikki, työskentelen täällä Asikkalan kirjastossa mediaohjaajana ja oon tehny kirjaston ja pelaamisen kanssa töitä pitkään. Aikasemmin olin tuolla Helsingin kaupunginkirjastossa ja sitä kautta toin pelaamista monissa muodoissaan kirjastoon ja suomalaisiin kirjastoihin. Kovin olen tyytyväinen siitä, että nykyään se on tärkeä osa kirjastojen arkea.
Pasi Kangas: Huomenta vaan, hei vaan kaikille. Mä oon Pasi Kangas, työskentelen mediakasvatuskoordinaattorina täällä Lahden kaupunginkirjaston alueellisessa kehittämistehtävässä, eli tuttavallisemmin tosiaan Lahden AKEssa. Mulla käynnisty nyt viides vuosi tässä koordinaattoritehtävässä ja sitä ennen mä järjestin pelitapahtumia Nokian kaupunginkirjastolla parisen vuotta. Tosi mukava olla täällä, kiitos kutsusta teijän podcastiin.
Haastattelija: Tervetuloa molemmille ja lähetään tästä heti ensimmäiseen kysymykseen pariin. Jos kirjastolainen haluaa alottaa pelillistä kasvatusta, niin miten hän vois lähteä tekemään esimerkiksi pelitapahtumaa tai sitten jotain peliryhmää tai pelaamiseen liittyvää tapaamisia?
Heikki Marjomaa: Täähän on jännä, mä voin tästä nyt napata heti. Tää pelillinen kasvatus, yleensä käytetään termiä pelikasvatus tai pelikasvatuksellinen asia, mutta tämä pelillinen kasvatus, niin mun mielestä se konnotaatio on ehkä tässä sellainen, että ikäänku pelillä olis välineellinen arvo tässä kasvatuksessa. Mä ehkä lähtisin ensimmäisenä siitä, että lähdetään siitä että sillä pelillä on itseisarvo, et se peli on itse tärkeä. Et se on kulttuurikasvatusta, se on teoskasvatusta, se on sitä samankaltaista kun vaikka kirjallisuuskasvatus on, tai elokuvakasvatus tai musiikkikasvatus. Että täs on kyse kirjaston näkökulmasta, peleissä, ihan kaikissa muodoissaan peleissä on kyse teoksista ja niiden teosten ympärillä tehtävästä kirjastotyöstä. Et ehkä se on se yksi aika olennainen pilari tässä asiassa. Et lähdetään siitä, että niille peleille annetaan niille kuuluva arvostus ja sitte sen ympärille lähdetään tekemään sitä toimintaa. Eli tavallaan ei niinkään lähetä tekemään kasvatusiltaa ja käytetä pelejä hyödyksi siinä, vaan lähetään tekemään peli-ilta ja tän pelitoiminnan kautta saavutetaan pelikasvatuksellisia tavoitteita, jos saatte kiinni mitä tarkotan tässä.
Pasi Kangas: Joo todellaki, Heikki, olisin lähteny ehkä vähän samoista näkökulmista liikkeelle. Mä mietin, katoin tätä kysymyksen alkupuolta et mistä kannattaa alottaa, niin mä alottasin sieltä kirjastolaista. Kirjastolaki ihan mahtava, siellä on kuusi tehtävää määritetty kirjastolle. Ja jos niitä lukasee läpi ja miettii, että minne kohtaan sinne pelit ja pelaaminen menis, niin aika moneen kohtaanhan ne menee. Eli heti ykkösenä tarjota pääsy aineistoihin, tietoon ja kulttuurisisältöihin. Pitää olla pelejä kirjastossa ja niistä pitää löytyä tietoa. Toinen tehtävä on ylläpitää monipuolista ja uudistuvaa kokoelmaa, niin huolehditaan myös siitä pelikokoelman monipuolisuudesta ja uudistuvuudesta siellä kirjastossa. Mitä oon kirjastoissa vieraillu, ni aika hyvällä tolalla nää kaks asiaa musta tuntuu olevan. Kokoelmapuoli on tosi monessa kirjastossa nykyään kunnossa, mikä on tosi ilahduttava asia. Sitten nelostehtävässä puhutaan monipuolisten lukutaitojen tukemisesta. Pelilukutaito yhtenä lukutaitona siellä, medialukutaito laajemmin, median parissa liikutaan. Ja sit vielä mä nostasin ton vitostehtävän, eli tarjotaan tiloja oppimiseen, harrastamiseen, työskentelyyn ja kansalaistoimintaan, ni pitäs löytyä se peliharrastustila, mahollisuus oppii niist peleist, mahollisesti jopa työskennellä pelien parissa. Mitä ajatuksia, Heikki, nää sussa herättää?
Heikki Marjomaa: Varmasti, joo kyllä itsekin olen suuri vuoden 2016 kirjastolain ystävä ja fani. Joo, ehottomasti. Itekki oon joskus kouluttaessa käyttäny samoja slaideja. Että sieltä pykälät 2 ja 6 haltuun tosi hyvin, niin sieltä löytyy varmasti tarttumapintaa myös pelitoimintaan. Tosiaan tää tilahomma on silleen kiinnostava, että kirjaston tiloissa järjestettävällä pelitoiminnalta voi olla sellasiakin hyötyjä, että sitten ihmiset oppii ehkä käyttämään niitä tiloja myös itsenäisesti erilaisiin peliharrastuksiin. Tää on nähtävissä esimerkiks kirjastoissa, joissa on vaikka sanotaanko varattavia neuvottelutiloja, niin lautapelaajat ja roolipelaajat erittäin hyvin niitä varmasti kyllä mielellään hyödyntävät. Mutta kirjaston tehtävä on tässä tilanteessa sitten tehdä ne puitteet sellaseksi, että esimerkiksi jos halutaan sallia lautapelaajien tollaisen huoneen käyttö, niin silloin me ei voida laittaa et maksimivaraus on tunti. Koska se on sit niin, että se rajaa niin paljon pois sieltä lautapelejä ja oikeestaan kaikki roolipelit suoraan, jos se maksimivaraus on tunti. Että tällästen etsiminen on ehkä järkevää. Tokihan sitten ku ylipäänsä mietitään kirjaston tällaista toimintaa, joka liittyy oikeestaan mihin tahansa, niin tavoitteiden määrittelystä kannattaa lähteä ehkä liikkeelle. Et mitä tällä toiminnalla halutaan, halutaanko tällä lisätä pelisivistystä, halutaanko tällä tavottaa ei-käyttäjäryhmiä. Mikä se kärki, mikä opettaa meidän uusista tiloista ihmisille, että he oppis käyttää niitä itsenäisesti. Tai jotakin muuta. Niin vaikka niitä ei kirjais mihinkään sen kummemmin, mut niiden miettiminen on aika tärkeetä, koska sitten se on jotenkin itselle helpompaa ja sit myös on helpompaa perustella ulospäin sitä toimintaa kun sä tiedät, minkä takia sitä tehdään. Ja kun itse on löytäny sen merkityksen ja sen tärkeyden siitä pelikasvatuksellisestakin toiminnasta, niin sitten sitä on myös paljon motivoivampaa tehdä itse.
[musiikkia]
Pasi Kangas: Mulla jäi kaikki siihen, mistä sä alussa lähit liikkeelle että pelien itseisarvon tunnistaminen ja tunnustaminen. Toki sitä palataan varmaan tossa myöhemmissä kysymyksessä vielä näihin pelien hyödyntämiseen kirjastossa. Se, että peliä käyttää välineenä johonkin toiseen tavoitteeseen ni on toki mahollista, mutta kannattaa aina muistaa tätä, eli ne pelit itessään on siinä keskiössä.
Heikki Marjomaa: Just näin. Sit jos mietitään melkein mitä vaan pelejä, niin kirjastonäkökulmasta niiden tutkiminen, kun me nähdään ne kulttuurisisältöinä ja tarinoiden alustajana ja muuta, niin niiden erityispiirteiden tarkastelu voi olla kans kiinnostavaa. Se, että kun heittäydytään ja hypätään pelien maailmaan ja ihan oikeasti mietitään sitä, että mitä tapahtuu kun tarina ei yhtäkkiä olekaan lineaarinen. Meillä on kirjastossa ollu paljon tarinoita, niitä valitse mitä luet -kirjoja ja sen sellasia. Mutta pelien suhteen se on melkeinpä sääntö entä poikkeus, että ne on aika lailla mahdollisuuksia mennä tosi monella tavalla nää tarinat. Kirjastolaiset on tarinoiden ja tiedon talo, me tykätään tarinoista, niin tavallaan se saattaa olla myös kirjastolaiselle hyödyllistä hetkeks pysähtyä miettimään, että mitä jos vaikka mun lempparikirjassa, mun lempparileffassa oliskin jossakin vaiheessa päähenkilö tehnyt toisen valinnan ja se oiski menny toisel tavalla. Niin peleissä se on mahdollista ja sit sitä kautta voi myös löytää aika hyvin vaikkapa pelilukupiiriin tai johonkin muuhun sellasia kohtia, missä pysähdytään siinä tapahtumassa ja mietitään, että kuinka me halutaan että tämä tarina jatkuu. Ja tätä kautta päästään sellaseen tarinatyöskentelyyn ja tarinoiden työstämiseen ja tarinalliseen ajatteluun pelien avulla.
Pasi Kangas: Joo, toihan on peleissä just ihaninta, et siinä on semmosta vuorovaikutusta ja mahdollisuus tehdä valintoja. Että on se sitten pöytäroolipeli, missä on tosi paljonkin vapauksia, mut sitten monissa digitaalisissa peleissä myös pääsee suoraan vaikuttaa jos nyt ei siihen lopputulokseen, niin ainakin siihen, että miten sinne päästään. Musta oli Heikki tosi kiva, ku sä nostit esiin nuo kirjastojen erilaiset tilat ja tilavarauksiin liittyvät byrokraattiset asiat, esimerkiks että kuinka pitkäks aikaa sen tilan saa varata. Koska monessa kirjastossa saattaa olla vaikka semmonen tilanne, että on tosi vähän niitä tiloja, niille ois paljon kysyntää. Ei oikein henno antaa vaikka kolmeks tai neljäks tunniks johonki asiaan sitä tilaa käyttöön. Toinen voi olla että se tila on nimetty, esimerkiks et siel on vaikka piano, jolloin se on soittohuone, mut se oiski ainoa tila, mihin vois kokoontuu oven taakse rauhassa olemaan. Niin siinäkin on ehkä semmosta hankausta.
Heikki Marjomaa: Täytyy kyl kompata tossa, että tilat on yksi resurssi ja tilojen kartoitus on varmaan hyvä kans lähtökohta, missä tää meidän pelitoiminta voisi luontevimmin täällä tapahtua, missä se on. Ja siihenhän liittyy monta muuttujaa. Mikä on asiakkaille helpoin, mikä on sen kirjaston muun arjen pyörimisen kannalta helpoin asia, mikä on helpommin muunneltavissa sellaseks, että se toimii tehokkaasti tässä ja näin edespäin. Että sitä voi varmaan, kirjastoissa on niin paljon vaihtelua, niin jokaisessa kirjastossa voi ite miettiä että mikä olisi just teilläe se hyvä paikka. Ja voihan sitä aina näissä, voi osallistaa et voi kysyä myös. Ja jos järjestää jonkun, ei kannata ehkä pelätä sitä, että nyt teen valinnan ja sit se valinta ei toimikaan, niin se on ihan hyvä. Että tässä virheet on lahja ja niinku sanotaan niin voi todeta, että okei, no tossa tilassa tulikin yllättävä ongelma, kokeillaanpa tuota samaa juttua jossain toisessa tilassa. Että jos ei toimi neukkarissa, niin kokeilkaa vaikka tuulikaapissa ja niin edespäin. Mutta tilat ei oo ainoa resurssi, mitä pitää kartottaa, et sit pitää kartoittaa myös ehkä tekniset tilat. Sitten henkilökunnan osaaminen aika tärkeä resurssi näissä peli-. Ihmiset pelaa todella paljon, paljon enemmän kuin monesti ylipäänsä kerrotaan, niin teilläkin saattaa siellä kirjastossa olla peliharrastajia, jotka vaan ei oo tullu koskaan puheeks. Ja sit heidän määrä sitä metatason tietoa jostakin pelistä tai jostakin tietynlaisesta peliharrastamista voi olla ihan todella korkeeta. Se asia pitää jotenki valjastaa. Ja ihmiset yleensä tykkää tehä sellaisia asioita, mitä ne harrastaa, mistä ne tietää paljon. Niin jos teillä on peliharrastajia, niin käyttäkää hyödyksi. Sitte ehkä resurssiräntissä ku täs nyt ollaan, niin sitten myös ne sellaset et onko tähän työaikaa, onko tähän jonkunlaista budjettia, miten se toimii. Koska siitäkään ei tuu sit mitään, että pitäis tehä ns. oman työn päälle vielä sitten nää pelitoiminta-asiat. Se ei ole reilua eikä ole myöskään sit sellanen reilua, että siihen varataan aikaa vaik esihenkilön kanssa ja sitten muut ei arvosta sitä. Että se on ihan samanlaista työtä tämä pelitoimintojen järjestäminen kun vaikka vinkkausten tai jonku muiden tapahtumien tekeminen. Että se pitää varmaan siinä työyhteisössä todeta yhdessä, että tämä ihminen tekee tällasii sisätöiksi ja kaikkien on oltava tän asian kanssa ok. Koska oon joskus törmänny sellaseen, että kirjastoissa pelitoimintaa tekevät, ei ehkä nykyään enää niin paljon, mut sanotaanko tossa 5–10 vuotta sitten, niin sellaiset ihmiset ketkä teki paljon pelijuttuja ja anto siitä omasta osaamisestaan paljon tähän, niin helposti kohtasivat ylenkatsontaa ehkä konservatiivisemmilta kirjastolaisilta. Että sitä pitäs varoa.
Pasi Kangas: Mä aattelinki et jossain kohtaa nostetaan esiin Heikki tää sun pitkä historia pelien ja kirjastojen kanssa työskentelyssä. Mä jotenki ite nään tässä paljon yhteneväisyyksiä nykyään, sä puhuit tästä vähän niinku pelien altavastaaja-asemasta kirjastossa, mikä on havaittavissa kuitenki yhä, niin näeksä siinä yhtäläisyyksiä vaikka ihmisten kaa, jotka kirjastossa tekee somea? Vaikkapa nyt Tiktokkia tai Instagramia tai muuta, joka on kans semmonen osa kirjastotyötä, mikä ei tavallaan ehkä näy monelle tai se on erilaista työtä, mut siinäki on selkee oma kohderyhmä, joka sitä kautta saadaan kutsuttuu mukaan sinne kirjastoon.
Heikki Marjomaa: No ehkä joo ja ei. Että joo siksi, että se vaatii myös syvällistä osaamista. Se vaatii harrastuneisuutta, vaatii ehkä sitä ja paljon uuden oppimista ja kykyä omaksua asioita ja tehdä asioita erilain kuin perinteisesti kirjastoissa on tehty. Mutta sitten ei sen takia, et some-asiat on usein aika markkinoinnillisia ja viestinnällisiä. Ja pelien kanssa toimitaan sisältöjen kanssa. Ne on sitä sisältöjen avaamista ja ne on mun mielestä vielä enemmän sitä tavallaan kirjastojen ydintehtävää. Sitä, että me tuodaan se kulttuuri tarjolle ja paketoidaan se niin, että ihmiset pääsee siihen käsiksi. Samaa, mitä me tehdään kirjojen kanssa. Sama, mitä me tehdään musan kanssa. Sitten jonkun verran myös elokuvien ja leffatapahtumien suhteen, mutta nyt sitten myös pelien kanssa. Ja nää on tavallaan se, et joskus aikoinaan pelit nähtiin et ne olis ollu markkinoinnillinen asia, eli se nähtiin sellaisena sisäänheittotuotteena ja temppuna, millä houkutellaan ihmisiä kirjaston sitten näiden oikeiden palveluiden pariin. Sellainen ajattelu pitäis kitkeä tosi paljon. Että meidän täytyis saada ihmiset ymmärtämään, että pelit on samanlainen sisältö. Tältä osin ehkä sitten taas ei, että somen puolella mennään sinne viestintään ja markkinointiin enemmän.
Pasi Kangas: Joo, tosi hyvin sanottu. Mä mietin, tossa sivuttiin vähän jo näitä aiheita mutta tässä kysyttiin just tästä vielä, että mistä kannattaa alottaa. Niin oisko se sillai, että kannattaa ite alkaa pelaamaan jotaki, yleensä jo pelaat jotaki. Sitte kannattaa ottaa sitä asiasta selvää, eli perehtyy tietolähteisiin. Mutta myös sitten kannattaa, ja puhuit Heikki tästä, et kannattaa keskustella siellä työpaikalla, keskustella läheisten kanssa, ystävien kanssa siitä pelaamisesta ni siihen pääsee tavallaan sisälle siihen taikapiiriin niinku sanotaan. Että ymmärtää, että miks me halutaan olla niissä pelimaailmoissa ja viihdytään siellä ja mitä sieltä opitaan esimerkiks.
Haastattelija: Toi on kyllä totta. Teillä tuli jo useampikin tommonen, että miten kirjasto voisi hyödyntää pelejä ja pelaamista, mutta haluatteko siihen vielä lisätä jotaki?
Heikki Marjomaa: Ehkä sillee, että pelit ja pelilliset toiminnot on aika innostavia. Ja jos meillä on jotakin asioita, mitä me halutaan innostavammin tuoda, esimerkiks vaikka olen joskus nähny esimerkiks Seppo IO –pelejä, missä opetellaan kirjaston pohjapiirrosta, mistä kirjastosta löytyy mitäkin. Niin sen asian pelillistäminen voi olla ihan kiinnostavaa. Sitä ei silti kannata ehkä sillon varsinaisesti lähtee kutsumaan kirjastopeliksi, koska sil on välineellinen arvo sillä pelillä tässä.
Pasi Kangas: Mäki olin kirjottanu tänne oman paperiin, ku mietin näitä kysymyksiä et mitä teemoja meillä nousee esiin, ni varmaan tää ylisukupolvisuus. Puhutaan nykyään jonkin verran tämmösestä ylisukupolvisesta mediakasvatuksesta, niin pelitoiminnot ja pelaaminen on just semmosta, mihin on. Jos alkaa ensimmäistä pelitapahtumaa vaikka järjestää, niin lapsiperheille suunnattu pelitapahtuma on yleensä aika vetävä. Ja kannattee ottaa sitten mukaan myös monien eri sukupolvien pelejä sinne, koska siinä niitten ympärillä syntyy kivaa keskustelua ja toimintaa kun voi ollakki, että se ei välttämättä oo se perheen nuorimmainen, kelle se on tuttu peli tai joka sitä osaa pelata. Nähtiin muun muassa Lahen pääkirjastossa viime syksyn Game Övereissä ku pelattiin Super Nintendolla Mario Kartia, niin se olikin hauska että mistä ikäryhmästä löyty ne, ketkä pärjäs siinä pelissä aika-ajossa.
Heikki Marjomaa: Retropelit on maineeltaan ja on tunnustetusti aika vaikeita. Ja sit se, että on ihmiset, ketkä on kasvanu 80–90-luvulla pelien parissa, niin nykyään ajatellaan, että ne pelit mitä on silloin pelattu, on retroa. Tää on itse asiassa aika kiinnostava keskustelu ylisukupolvisuuden kontekstissa käydä. Että voi olla, et on nuorisoa, ketkä on tosi hyviä pelaamaan Fortnitea. Mutta sitte heitä niille vaikka joku, sanotaanko Kontra tai Mega Man 2 ja sanoo, että pelaa läpi tästä. Ni on kiinnostavaa nähdä, että loppujen lopuksi ne taidot on kumminki sit taitoja ja se taito on tavallaan jollakin lailla irrallaan siitä teoksesta. Että pelitaidot riippuu kiinnostuksesta ja jos tämmönen retropelien kanssa aikoinaan nuoruuttaan kasvanut ihminen, ni se taito ei tavallaan sillä lailla häviä. Ja se voi olla sit myös nuorilla aika elähdyttävää, että hei, toi on itse asiassa aika kova pelaa. Mutta just ei vaan niitä pelejä mitä mä pelaan, vaan noit toisii pelei. Et niis mä en pärjääkään ja näin eespäin.
Ja että tämmönen monilukutaito ja monipuolinen lukutaito, mistä kirjastolaissa puhutaan, monipuolisesta lukutaidosta, niin pelien pelaaminen on omalla tavallaan ja esimerkiks sen pelin ohjaaminen on se lukutaito sille medialle. Toki se on jo lukemisen edistämistä. Mutta ehkä mä oon jotenki pyöritelly monialustaisuutta. Sitä, että löytyy, no sanotaanko vaikka Witcheriä, niin sitä löytyy tosi monelle eri alustalle. Löytyy kirjoja ja leffoja ja pelejä ja lautapelejä ja roolipelejä ja kaikkea muuta, että se on hyödyllistä. Ja sitten niihin sisältöihin keskittyminen ylipäänsä on ja peliharrastuneisuuden edistäminen on varmasti lukemisen edistämistä sinänsä. Et jos sä onnistut innostamaan jonkun ihmisen jonkinlaiseen pelilliseen tarinaan, niin sitten sitä kauttahan tosi usein tulee aika luontevana tapana etsiä kaikki muutkin mediat, mitä siitä löytyy. Tosi hauskaa, en ihan tarkkaan muista, mitä oon kirjottanu siihen, mutta en epäile hetkeäkään, ettenkö allekirjoittas kaikkee, mitä oon kyllä sinne laittanu. Että jännää tulla tällee, otahan joku hyvä lainaus sieltä.
Pasi Kangas: Pelaamista voidaan hyödyntää lukemisen edistämisessä.
Heikki Marjomaa: Erittäin hyvä, joo. Ja se on monesti sitte, jos nyt ajatellaan ihan tekstien lukemista, niin sitäkin sisältyy peleihin ja peliharrastukseen hyvin paljon enemmän kuin moneen muuhun harrastukseen. Jos miettii jo pelien käsikirjoitusten kokoa, niin ne on monesti kirjasarjan verran sitä tekstiä ihan tollasessa, meillä on nyt ollu esimerkkinä vaik Witcher, mut otetaan toinen CD Project REDin toi Cyberpunk2077, niin se oli mun mielestä joku 3 500 sivua suurin piirtein sitä matskua siihen yhden pelin, ei edes mitään lisäosia, vaan siis ihan se pääpeli vaan, ni siihen tehtyä kirjallista sisältöä. Ja osa niistä tulee sen pelin mukana sitte äänenä, eli puhuttuna muiden hahmojen kerrontana. Osa tulee sille hahmolle tapahtuvana ikään ku ei-narratiivisena asiana, missä se ympäristö kertoo niitä tarinoita. Ja osa tulee sitten pelimaailmasta löytyvinä teksteinä, jotka pitää lukea, jotta siinä pelissä ymmärtää tehtävien kontekstin ja jotakin muuta. Että ehkä se on se, miten motivoituu sen pelin pelaamiseen, löytääkö siitä pelin haastavuudesta ja siitä, kuinka kehityn paremmaksi jotta pääsen eteenpäin, tyyliin From Softwaren pelien tyylisesti, vai onko se niin, että sä pelaat pelejä nauttiaksesi pelien tarinoista, niin ne on ihan erilaisia pelaajatyyppejä ja me ei voida suoraan sanoa, että miten me näiden molempien lukemista edistetään. Koska toinen on tosi lukemisorientoitunut ja kiinnostunut tarinoista ja toinen on taas kiinnostunu suorituksensa parantamisesta tän pelin pelaamisessa. Ne ei oo niin yksiselitteisiä nää asiat ehkä. Pitää tutustua ja lukee toi blogiteksti tarkemmin, mistä Pasi puhuit. Mä katoin että se on tullu kolme päivää sitten. Joo, täähän vaikuttaakin todella kiinnostavalta.
Voit kuunnella jakson täältä https://open.spotify.com/show/6uA8MjJloMa8UzP42begbZ
Löydät lisää tietoa osoitteesta www.kirjastot.fi/tekijänoikeus
tekijänoikeus2.wav
Äänitteen kesto: 31 min
Litterointimerkinnät
[musiikkia]
Haastattelija: Tervetuloa AKEpampas Pinnalla -podcastin pariin. Aiheena tänään tekijänoikeudet. Vieraana on Päivi Litmanen-Peitsala VAKE:sta. Tervetuloa.
Päivi Litmanen-Peitsala: Kiitoksia.
Haastattelija: Kertoisitko itsestäsi jotain?
Päivi Litmanen-Peitsala: Niin siis Päivi Litmanen-Peitsala, viestinnän suunnittelija. VAKE-nimitys tarkoittaa valtakunnallista kehittämistehtävää. Mun sijainti on Helsinki, mutta tällä hetkellä meidän keittiö. Mä teen valtakunnallisesti töitä.
Syy, että olen nyt puhumassa viestinnän ja kirjastotyön näkökulmasta tekijänoikeuksista, on se, että niiden parissa on tullu tehtyy töitä. Ihan normaalin oman työn ohessa koko ajan yrittänyt pysyä kartalla siitä, et mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Se on vähitellen ajanut sitten siihen, että on myöskin paljon noitten tekijänoikeusjärjestöjen kanssa keskusteluissa näistä asioista. Siitä syystä nyt ehkä sitten minä täällä puhumassa. Hyvää päivää kaikille.
Haastattelija: Kun tulee mieleen elävöittää tapahtumaa, kirjastotilaa, verkkosivuja tai mainostaa, niin mitä pitää ajatella ensin, jos ajatellaan tekijänoikeuden näkökulmasta?
Päivi Litmanen-Peitsala: No, ehkä nyt alotetaan siitä päästä, että täs viime aikoina on näkyny semmonen ilmiö, että ihmiset on ruvennut pelkäämään tekijänoikeuskysymyksiä jotenkin. Ne on noussu semmosena negatiivisena asiana pinnalle. Niin mennäänpä toisinpäin siihen asiaan.
Eli kun me puhutaan tekijänoikeuksista tai oikeuksista käyttää jotain teosta, niin me puhutaan käyttöoikeuksista. Ei pelkästään tekijänoikeuksista. Eli onko minulla on lupa laittaa jotenkin näkyville tai verkkoon toisen tekemä työ? Tästä asiasta kannattaa lähteä ajattelee niin päin, että kun joku luo jotakin, niin automaattisesti hän on se, joka voi määrätä siitä, että miten sitä teosta käytetään.
Sit nää tekijänoikeuskysymykset on joko sopimuksia tai laissa olevia poikkeuksia siitä hänen yksinoikeudestaan. Eli meillä ei ole olemassa sellaista teosta, johon ei liittyis tekijänoikeudet. Silloin, kun se on täysin vapaa, niin se tarkottaa, et se tekijä on antanut sen täysin vapaaksi. Eikä niin, että meillä ois kahta eri tyyppiä teosta.
Sit, kun me puhutaan, et mikä on teos, niin silloin me puhutaan siitä, että on joku luova tulos, joka on niin omaperäinen, että kuka tahansa ei sitä olisi pystynyt samassa tilanteessa luomaan. Erillistä päätöstä, et tämä on teos tai ei ole teos, niin sellaista menettelyä ei ole. Ei istu missään komitea, joka päättää, että tämä kuuluu tekijänoikeuksien piiriin ja tämä ei kuulu.
Eli jopa iästä riippumatta lastenkin työt ovat teoksia, joiden käytöstä pitää olla tietoinen, että hei saanks mä käyttää tätä vai enks saa käyttää tätä. Sen takia lähtee enemmän sieltä suunnasta, että hei mul on käsissä jotain. Minkälai-? Kuka on tämän tekijä ja mitä se tekijä on sanonut, että mihin tän saa laittaa. Ehkä tämmösestä lähtökohdasta kannattaa käsitellä. On se sitten tekstiä tai Muumi-mukeja tai kuvituksia, niin aina sillä on tekijänsä.
Sen jälkeen meidän täytyy ruveta miettimään semmosia asioita, että mikä se käyttötilanne on. Eli ollaanko me fyysisessä tilassa vai ollaanko me verkossa? Ne on kaks aika erilaista asiaa. Koska se mikä tohon yksinoikeuteen kuuluu, niin kuuluu se, että tekijä saa päättää, saako teoksesta tehdä kopion. Kun mennään verkkoon, niin sinne syntyy aina kopio. Tai jos me ollaan fyysisessä tilassa, niin siinä tapauksessa me voidaan näyttää enemmän kuvituksen puolelta, mutta tekstin puolelta täytyy ajatella, et ollaanko me nyt esittämässä vai ollaanko me esimerkiksi vinkkaamassa ja kertomassa teoksesta.
Sen lisäks täytyy miettiä, että missä roolissa me ollaan tekemässä asioita. Oikeestaan kirjastolaisilla on varmaan kolme roolia. Hän on yksityishenkilö. Yksityishenkilöllä on toisenlaiset oikeudet ottaa omaan yksityiseen käyttöön. Vaikka kuunnella musiikkia kotona. Niin se ei ole esittämistä. Mut saman tien, jos me ollaan kirjastotyössä ja me soitellaan sitä musiikkia kirjastotilassa, niin siinä tapauksessa tavalla tai toisella me esitetään. Sen lisäksi meillä saattaa olla rooli, et me käydään vinkkaamassa kouluissa.
Nää eroaa toisistaan sillä lailla, että yksityisestä käytöstä valtio maksaa yksityisen käytön maksuja. Eli tekijänoikeusjärjestöille menee kerran vuodessa korvausta siitä, että Suomessa saa käyttää yksityiskäytössä teoksia. Sit taas kirjastotyössä meil on erilaisii sopimuksii, tullaan varmaan niihin tossa vähän ajan päästä, millä on sovittu, että miten voi käyttää. Plus että tuolla tekijänoikeuslaissa on kohtia, mitkä koskee sitä, et miten me voidaan teoksii käyttää. Sen lisäksi sitten, kun me ollaan opetustyössä mukana, niin opetushallitus on sopinut tekijänoikeusjärjestöjen kanssa, millä tavalla opettajan roolissa voi tunneilla käyttää materiaaleja. Kun me ollaan siellä tunneilla, niin me muututaan opeks.
Niin ehkä nää kolme eri roolia, mut mikään näistä käytöistä ei itse asiassa ole ilmanen. Tavalla tai toisella joko valtio maksaa tai kunta maksaa sitten hankkimalla luvan johonkin. Nää on tekijöiden elantoa. Nyt on aika paljon puhuttu siitä, et minkä verran kulttuuria arvostetaan, niin tää on yksi tapa arvostaa, että työstä maksetaan myös tavalla tai toisella palkka.
Haastattelija: Mua kiinnostais tietää, että jos muusikko tulee esiintymään kirjastoon, hän esittää omia töitään, omia teoksiaan, niin saako hän esittää niitä. Tai jos kirjailija tulee, niin saako hän lukea otteita omasta kirjastaan?
Päivi Litmanen-Peitsala: Jos tekijä esittää omaa teostaan, niin silloin hänellä on yksinoikeus määrätä siitä, että miten hän voi sitä esittää. Eli se kuuluu sinne tekijänoikeuden peruslähtökohtaan. Et siinä ei mittään. Mutta sitten täs astuu nää sopimukset tietysti voimaan. Mut meillä tuskin on Suomessa sopimuksia joka niinku. Tekijä voi luovuttaa oikeudet kaupalliseen käyttöön. Niin jos tekijä on luovuttanu oikeutensa kustantajalle tai musiikkiyhtiöille, niin tietysti sitten hän on tehnyt sellasen höpsön sopimuksen, et hän ei saa itse esittää omaa musiikkiaan tai lukea kirjaa. Niin pidän sitä epätodennäköisenä.
Haastattelija: Mites sitten näitten tallentaminen? Elikkä jos kirjailija tulee ja lukee otteen omasta kirjastaan, saadaanko se tallentaa ja laittaa YouTubeen tai kirjaston verkkosivuille?
Päivi Litmanen-Peitsala: Mikäli tekijä katsoo, et hän haluaa esiintyä nassullaan siinä ja haluaa että se teksti lähtee, niin mikäpä siinä. Edelleen yksinoikeus. Eli se yksinoikeus tarkoittaa noin lähtökohtaisesti, että tekijä määrittelee, miten teosta käytetään. Sitten mahdollisesti on olemassa semmonen tilanne, että siihen liittyy joku kaupallinen oikeus. Eli otetaan nyt tämmönen kuvitteellinen esimerkki, että kirjailija on sopinut äänikirjan teosta kustantajan kanssa. N siellä voi olla semmonen tilanne päällä, että se estää sen, että hän sen saman äänikirjan lukisi itse ja laittaisi verkkoon. Silloin saattaa olla, että heidän keskinäinen sopimus estää tämän.
Haastattelija: No, mites sitten, ku kirjasto on kumminkin julkinen tila ja julkisessa tilassahan on ainakin mun käsittääkseni, tämä on voinut muuttua, mut ennen vanhaan oli niin, että julkisessa tilassa saa kuvata? Niin päteekö tää edelleen? Eli tarviiko siihen luvat, jos julkisessa tilassa kuvaa jotain tapahtumaa ja laittaa sen jakoon verkkoon?
Päivi Litmanen-Peitsala: No, nyt sä sanoit kaksi eri asiaa. Kuvata saa julkisessa tilassa. Nyt muistakaa hei, mä en oo juristi. Mä olen käytännön kautta, kantapään kautta oppinut. Mutta siis julkisessa tilassa saa kuvata. Ei siinä mitään. Mutta jos kuvissa esiintyy esimerkiksi henkilöitä, niin silloin mennään sinne yksityisyyden suojan puolelle. Eli henkilöiltä pitää kyllä olla lupa, että millä tavalla heidät esitetään verkossa.
Kattosin kirjastotilanteissa, et jos meillä on tapahtumia esimerkiks, niin yleisölle kerrotaan, että tämä tapahtuma tulee nyt mahdollisesti tallennettavaks. Fiksu tapa on, että jos ette halua kuvaan, niin menkää katsomon oikealle puolelle. Ne, keitä ei tää haittaa, niin menkää vasemmalle puolelle, niin saadaan elävyyttä tähän tallenteeseen. Erityisen varovainen kannattaa olla lasten kuvaamisen suhteen.
Ja miksi täs on kaksi eri asiaa, niin on todella se, että kun ottaa kuvan, se on mahdollinen. Mut ku sen julkaiseminen niin, että henkilöt ovat kuvassa, niin sen suhteen sitten täytyykin ruveta miettimään, et mihin tää on menossa, minkäänlaiseen käyttöön. Niin pyytää niiltä henkilöiltä lupa.
Haastattelija: No, jos otetaan vaikka kirjojen kansikuvat ja kuvitukset, niin miten niitä voidaan käyttää? Jos ajatellaan kirjastojärjestelmässä olevia kuvia, niin pelkät kannet, some ja tämmöset näin. Niin miten näissä tapauksissa?
Päivi Litmanen-Peitsala: Perustilannehan on se, että kansikuva on teos. Mutta nyt sitten tossa vuosi pari sitten tätä vatkattiin vähän ees takasin, et miten me suhtaudutaan kansiin. Tällä hetkellä Kuvittajat ry:n ja kustantajien lähtökohta on se, että kannen kuvaa voi käyttää, kun puhuu siitä teoksesta. Kun esittelee sitä teosta, niin silloin sen voi liittää asioihin mukaan. Mut sitten täytyy tietysti muistaa, että mistä sen rempoo sen kuvan siihen omaan vinkkaukseen tai muuhun. Niin joko kuvaa itse tai sitten täällä järjestelmässä olevat kuvat.
Niin se on ehkä selkein meidän toiminnassa, et jos me ollaan verkkoon tekemässä esimerkiksi vinkkauslistaa, niin me voidaan hyvin tuoda. Meillä suurin osa kirjastoista on Finna-kirjastoja. Niin muodostaa siitä vinkkilistasta tämmönen suosikkilista Finnan avulla, jolloin se kansikuva tulee sieltä järjestelmästä. Järjestelmään sen on meille hommannu välittäjä. Me maksetaan näissä kirjojen hankintasopimuksissa myöskin välittäjän kuvapankin käytöstä eli niitten kansikuvien käytöstä. Niin se on osa sitä sopimusta, ja silloin me ollaan ainakin aivan varmoja, et tälle kansikuvalle on käyttöoikeudet.
Mutta voi kyllä käyttää muutenkin ihan tän tulkinnan takia, että meil on Kuvittajat ry muun muassa ottanut ihan selkeen linjauksen, et näin voi tehdä, kun tehdään yksittäisen teoksen vinkkauksia tai listoja. Mutta ei tietokantakäyttöihin, et me muodostettais uusia tietokantoja ja otettais vaan kannet mistä tahansa ja tungettais sinne. Et tää on enemmän tämmönen, kun halutaan vinkata, halutaan somessa nostaa, että tulipa hyvä kirja tai nyt on erittäin ajankohtainen tämä ja tämä. Mutta ei koristeena, vaan pitää puhuu siit teoksesta tai selvästi viitata teosyhteys. Ei niin, että on kivan näköstä, jos mä vaan laittelen näitä kirjan kansia tänne ja teen koristuksen.
Ehkä näin ja sit viel semmonen asia tietysti noista kansista ja yleensä kuvituksista, että asioita voi näyttää, kun se liittyy siihen puhuttavaan ja sitä ei käytä pääasiallisena kuvituskuvalähteenä, vaan sen asiayhteyden mukaan ottaa sen kuvan käyttöön. Että täytyy viitata, siteerata, sanoa, että tässäpä hienosti tätä ja tätä ja käsitellä sitä asiaa. Eikä niin, että vilauttaa pelkästään.
Me tossa mietittiin, et nää sopimukset yleensä kattaa helposti nää eurooppalaiset ja suomalaiset teokset, mutta meillä on ongelmia esimerkiksi vieraskielisen kirjallisuuden osalta. Et kun mennään hyvinkin eksoottisiin kieliin, niin ne on kustannettu maissa, mitkä ei oo näitten yleisten sopimusten piirissä. Niin siinä tapauksessa me pystytään ryhmäkuvana käyttää ihan rehdisti asioita. Et laitetaan pöydälle kirjat ja otetaan siitä kuva ja muun muassa tällaista meillä on, niin se käy ihan hyvin.
[musiikkia]
Haastattelija: Mites sitten ton sitaattioikeuden kanssa? Elikkä kuinka tää mediapienlupa ja suoralähetykset toimii somealustoilla?
Päivi Litmanen-Peitsala: No, otetaan järjestyksessä niin, että mikä on sitaatti. Aika moni on tehnyt lopputyön tai esseen tai gradun ja viitannut kirjallisuuteen siinä. Niin sitaatti tarkottaa tässä juridiikassa sitä, että me voidaan käyttää pätkiä tai osia teoksesta, kun me käsitellään sitä teosta. Ei niin, että sitaatti semmosena arkikielisenä, että tämä on vain lyhyt pätkä, laitan tämän tähän. Niin se ei ole tässä tekijänoikeusmielessä sitaatti, koska siinä tapauksessa irrallinen esimerkiksi aforismi tai runonpätkä niin saattaa olla myös ihan koristeenomaisesti, et laitetaan pöydille kivoja kortteja, joissa on kirjallisuuspätkiä. Niin silloin pitää tekijöiltä kyllä kysellä.
Mutta silloin, kun me puhutaan siitä teoksesta, niin se on ihan mahdollista esimerkittää. Niin kuin vaikka gradussa kirjoitetaan, että se ja se kirjotti tästä asiasta näin ja näin. Olenkin hänen kanssaan samaa mieltä. Olekin hänen kanssaan eri mieltä. Niin silloin se, että mitä hän kirjotti on täs juridisessa mielessä sitaatti.
Ja sitten, kun me puhutaan, ensinnäkin meidän täytyy ajatella erillään fyysisessä tilassa toimiminen ja sitten verkossa toimiminen. Kun me esittelemme teosta fyysisessä tilassa, niin me voidaan näyttää kuvitusta kirjasta. Eli esimerkiksi satutunnilla todeta, että tässäpä pupu juoksee kohti pupun pesää. Mutta kun me mennään tekemään se tonne verkon puolelle, niin silloin me ollaan tekemässä kopiota ja silloin me tehään siitä käytännössä semmosta tallennetta, johon meidän on, ja myös jopa siihen striimiin, niin on jollain lailla hommattava lupaa joko tekijältä itseltään suoraan tai sitten riippuen teoslajista (Kopiolta) [0:17:07], Sanastolta tai Teostolta. Riippuen minkälaista teosta me esitellään verkossa.
Tää mediapienlupa ja striimiluvat ja muut, niin ne liittyy erityisesti musiikkiin. Teosto on solminut suurimman osan kunnista, sanotaan et 99,9-prosenttisesti, niin kunnat ovat hankkineet musiikki kuntien käytössä -luvan, joka antaa mahdollisuuden siinä fyysisessä tilassa käyttää musiikkia joko taustamusiikkina tai osana jotain tapahtumaa, kun se on kunnan itsensä järjestämä. Eli tässä tapauksessa, kun järjestäjä on ainoastaan kirjasto eikä niin, että kirjasto ja monta yhteistyökumppania. Niin kun kirjasto järjestää, niin voidaan sen kunnan musiikkiluvan piirissä toimia. Mut sit jos me halutaan viedä joku tallenne verkkoon., niin siinä tapauksessa se hyppää sitten jo luvan ulkopuolelle niin, et tuolla toi mediapienlupa kattaa sitä että me voidaan Teostolta hankkia lupa, jolla saa tietyn määrän musiikkia pitää verkossa. Esimerkiksi tapahtuman osana ollutta musiikkia ilman, et siit tulee suurempia proseduureja.
Suoralähetykset eli striimit, niin Teosto on solminut tiettyjen alustapalveluitten, eli siel on nyt ainakin Facebook ja tällä hetkellä TikTok. Et voidaan, kun ei synny tallennetta, niin voidaan se tapahtuma striimata, koska siellä maksaa sitten se alusta näitä maksuja. Ihan tarkkaan näitä sopimuksia ei kannata tällaisessa podcastissa puhua, koska nää aina tarkistetaan noin kerran vuodessa, et mitkä kaikki asiat sisältyy kunnan ja Teoston tai kunnan ja Sanaston tai Kopioston välisiin sopimuksiin. Eli kannattaa verkosta kurkata, et minkälainen se kuntasopimus on ja mitä se kattaa, koska pieniä muutoksia saattaa tapahtua.
Se, mille ei oikeestaan sopimusta ole, on elokuva. Se on sen verran monimutkainen tekijänoikeuksiltaan, että siitä ei meillä ole sellasta tahoa, joka vois yleisluontosesti tehdä sopimuksen. Et ne on aina asioita, jotka kannattaa kysyy elokuvan tuottajalta. Ainoa paikka melkein, missä ei oo erityisiä maksuja tai sopimuksia, on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä Elonet, jonka säännöissä sanotaan, että pystyy tekemään esimerkiksi esityksen kirjastossa niistä elokuvista, jotka on Elonetissä. Muissa elokuvapalveluissa on tavalla tai toisella korvaus.
Haastattelija: Jos aatellaan kirjaston henkilökuntaa, joka haluaisi tuottaa julkaisua omille sivuille tai someen ja on epätietoinen näistä, että miten nää menee, niin mistä henkilökunta voi hankkia tietoa näistä tekijänoikeuksista?
Päivi Litmanen-Peitsala: No, meillä kirjastot.fi:ssä on tällä hetkellä semmonen sivu kuin kirjastot.fi/tekijänoikeus. Sinne on koottu aika paljon linkkejä. Plus sitten joitain tekstejä, jotka on ihan suoraan kirjastotyöhön tehtyjä. Mut juuri nyt on tekeillä kirjastolaisen Kopiraittila. Eli kopiraittila.fi on opettajille ja eri oppilaitoksille oleva sivusto, jossa on tekijänoikeusasioita. Niin nyt laaditaan sekä suomeksi että ruotsiksi kirjastotyöhön liittyvistä asioista niin, että tavoitteena on, et tossa heti vuoden 25 alussa Kopiosto julkasis sivuston. Siinä on kommentaattoreina myöskin meitä kirjastolaisia. Me koitetaan katsoa lävitse, että ne asiat, jotka siellä esiintyy, on semmosia tyypillisiä työhön liittyviä. Että toistaiseksi kirjastot.fi:ssä, mutta jatkossa Kopiosto ylläpitää ohjeistuksia ja korjaa linkkejä, jos ne vie vääriin paikkoihin, tai joku sopimus on muuttunut, niin linkkaa oikeaan sopimukseen.
Ei nää oo loppujen lopuks mitään kamalan kummallisia asioita. Et jos ajattelee asiaa juuri sitä kautta, kun mä sanoin aluksi, että hei tekijällä on oikeus määritellä, et missä teosta käytetään. Niin silloin se on vaan kurkkaus, että onko tekijä jo antanu, niinku kuvittajat on antanut, että hyvä on, kansia saa käyttää. Tai sit jos on epäselvää, niin soittaa tekijälle tai sitten Sanasto, Kopiosto, Teosto. Ja tietyissä tapauksissa Gramex, eli silloin kun on äänitemusiikista kysymys.
Niin ei sitä soittoa kannata pelätä tai niillä sivuilla käymistä, koska ainakin mä oon saanu enemmän tyypillisesti Teostolta esimerkiksi palvelua, jossa ei sanota, että mitä ei saa tehdä. Vaan he lähtee ratkomaan, et hei jos tän tekee näin, niin sit se onnistuu kaikista helpoimmin. Eli sielt kannattaa kysyä ihan neuvoa, eikä niin, et pelkää, että nyt mä meen sanoo jotain ja tää maksaa. Niin ei oo tähän mennessä juurikaan käynyt puheluissa.
Mutta kannattaa tarkistaa. Mä vältän suoraan vastaamasta niin, että tää on juuri näin ja näin, koska aina on mahdollista, että jotkut sopimukset muuttuu. Tekijänoikeuslaki määrittelee tiettyjä poikkeuksia, mutta nää tämmöset, että saako soittaa, eikö saa soittaa tai saako käyttää kuvitusta, eikö saa käyttää kuvitusta, niin nää on semmosia sopimuksia, jotka Kuntaliitto neuvottelee kaikkia kuntia varten puitesopimuksina. Niitä tarkistetaan yleensä kerran vuodessa, kerran kahdessa vuodessa, et millä lailla se määrittely siellä on. Ne löytyy sitten tekijänoikeusjärjestöjen sivuilta.
Siel on kuvitusta kunnan toiminnassa tai Sanaston sopimus, joka koskee kuntia. Niin jos kunta tekee sellasen vuosisopimuksen, niin silloin ei tartte kovin paljon pähkäillä asioita muuta kun, että katsoo, et pyörii sen sopimuksen piirissä. Mut kertakorvaussysteemilläkin voi asioita tehdä. Että kun ihmiset sai hirveen hepulin, et satutunnit on tekijänoikeuslain alaista esittämistä, niin tuli, et voiko tätä tehdä ja eikö tätä voi tehdä. Niin jos on rehti, niin siinä tapauksessa katsoo Sanaston sivuilta ja maksaa sen kympin per satutunti ja raportoi, että kenenkä satuja on luettu. Et useimmiten se noin 10 eurossa pysyy se maksu. Meillä ei oo yli 50 hengen satutunteja yleensä pidetty.
Ehkä tää nyt esimerkkinä sitten. Että mä itse tarkistan aina ennen kun tulkitsen jotain asiaa, niin kurkkaan ne sopimukset aina kyseisen tekijänoikeusjärjestön sivuilta, et hei pysyyks tää vielä tässä piirissä.
Haastattelija: Noissa äsken mainitsit Juha Itkosen kuvan käyttämisestä. Mä palaisin vielä tähän sen verran. Elikkä jos kirjasto ottaa valokuvia sitten vaikka tästä Juha Itkosen esityksestä, niin kuinka pitkä suoja-aika niillä kuvilla on?
Päivi Litmanen-Peitsala: Ensinnäkin, jos ottaa kuvia ja meinaa julkaista jossain, niin siltä bändiltä ja Itkoselta pitää kysyä, että sopiiko, että teijän kuvat tuupataan. Sit pitää tietää, mihin ja kuinka pitkäksi aikaa. Mut valokuvan suoja-aika menee sillä lailla, et meil on kahdentyyppisiä valokuvia. Meillä on teoskynnyksen ylittäviä valokuvia. Eli sellasia kuvia, joita tavallinen kuka tahansa ei olisi samassa tilanteessa ottanut, vaan niissä on omaperäinen näkemys siihen asiaan. Niin silloin ne muuttuu teoksiksi. Mut jos meillä on sellanen, että tästä vaan kävelen ja nappasen kuvan, jonka kuvan voisi kuka tahansa seisoen siinä samassa tilanteessa ottaa, niin se ei ole teos. Vaan se on valokuva.
Teos saa suojaa 70 vuotta tekijän kuolemasta. Eli tekijältä voi kysyä, mutta myöskin 70 vuotta jälkeenpäin perikunnalta voi kysyä. Ja tää koskee kaikkia teoksia. Mut täs valokuvassa on semmonen ero, että valokuvan suoja aika sitten, jos on semmonen tavallinen kuva, semmonen arkinen räpsäsinpä tuon, niin sen oikeudet on sillä kuvaajalla ja ne on 50 vuotta sen kuvan ottohetkestä. Ei tekijän kuolemasta vaan siitä hetkestä, kun se kuva on otettu. Kun kirjastolainen kuvaa, niin sit varmaan on sovittu työnantajan kanssa, että se kirjastolaisen ottama kuva, et työnantajalla on siihen oikeudet sit sen jälkeen. Et se viedään jonnekin palvelimelle ja sieltä voi sitten käydä katsomassa ja käyttää niitä sitten kirjaston toiminnassa.
Mut yhden asian sanoisin kyllä melkosena semmosena neuvona. Tää ei oo ehkä kielto ja käsky. Mutta vaikka kuvattais sopimuksen mukaan, et siinä yhteydessä sanotaan, et saaks susta ottaa kuvan, niin jos on tarkoitus käyttää sitä kuvaa pidemmän aikaa ja tallentaa sen johonkin, niin niiltä, ketkä on kuvassa, niin ois hyvä saada jonkinmoinen kirjallinen varmistus. Koska voi olla, että ne kuvat menee palvelimelle, missä kollegaa käsittelee niitä ja kattoo, et tos on ihan kiva kuva ja julkasee jossakin, mitä ei ollut sovittu, että saa laittaa.
Toinen on se, että ne lapset, jotka on kuvassa, varsinkin ne murrosikäiset, jotka on pelitilanteessa, niin saattaa olla, et kahden vuoden päästä se tenava ei haluakaan, että hänen kuvansa on julisteessa, joka on ulkomainonnassa. Meinaa mennä niin, että kuvapankin kuvia, niin siel on sen ikäisiä lapsia, että voi olla, et ne häpee silmät päästään. Kaverit nauraa, ku sä oot jossain kuvassa, joka on vähän aikaa sitten otettu. Eli kirjalliset sopimukset, joissa mainitaan, mihin käyttöön kuva on, jotta jokainen, joka voi mahdollisesti ottaa sen kuvan käyttöön tietää, saako sen ottaa käyttöön.
Haastattelija: Kiitos. Tässä tuli oikein kattavasti, monipuolisesti tietoa kirjaston tekijänoikeuksista. Kiitos Päivi sinulle. Sinuun tai juristeihin voi olla yhdessä tarpeen mukaan.
Päivi Litmanen-Peitsala: [naurua] Joo.
Haastattelija: Jos tarvii tarkentavia kysymyksiä vielä.
Päivi Litmanen-Peitsala: Kyllä ja me vähän nyt poukkoiltiin asiasta toiseen, mutta semmonen muistisääntö: tekijä omistaa teoksensa, tekijä antaa siihen lupia tai tekijä on delegoinut sen asian eteenpäin tekijänoikeusjärjestöille, jotka antaa lupia. Sitten yks asia, mitä me ei mainittu tossa, niin vaikka ohimennen sanottiin, ne oli nää kaupalliset oikeudet. Eli silloin mennään sinne tuotemerkki tai sitä ja tätä. Eli meillä esimerkiksi nää hahmot, et halutaanko me järjestä Harry Potter -viikko, niin se nyt on sellanen, että ei oo ongelmaa, koska siinä sen tuotteen omistaja on selvästi antanut sen luvan ja itse asiassa haluaa, että Harry Potter -viikkoja tehdään.
Mut kun me otetaan joku muu erittäin suosittu hahmo, niin sit meidän täytyy vähän tarkistaa, että onko tähän jotkut oikeudet kaupallisesti jollakin ja onks se sitten niin, että se ei halua. Meillähän oli aikasemmin esimerkiksi, et Muumit oli melko rajotettu, että ne oli suoraan sen tuotemerkin omistajalla. Oli aikamoinen vääntö, et saako Muumi-hahmoja käyttää.
Niin muistakaa: tekijänoikeussuojan lisäksi on myöskin nää kaupalliset oikeudet, joita kannattaa ajatella. Ja sit on yksilöitten oikeudet olla kuvissa, ei olla kuvissa. Tai että te käytätte jonkun tekstiä, niin miettikää, että onko teillä oikeus käyttää sitä. Odotatte Kopiraittila-sivustoa kirjastoille. Tulee noin tammikuussa. Siellä on moniin kysymyksen sitten vastauksia ja pääperiaatteet näkyvillä.
Haastattelija: Hyvä. Kiitos paljon Päivi.
Päivi Litmanen-Peitsala: Kiitos.
[musiikkia]
Podcast kirjastojen varautuminen ja valmiussuunnittelu
Äänitteen kesto: 27 min
Litterointimerkinnät
| sa- | sana jää kesken |
| (sana) | epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja |
| (-) | sana, josta ei ole saatu selvää |
| (–) | useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää |
| [tauko 10 s] | vähintään 10 sekunnin tauko puheessa |
| , . ? : | kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa |
[musiikkia]
Sanna: Tervetuloa kuuntelemaan tämänkertaista AKEpampaksen podcast-jaksoa. Meidän aiheena on tässä jaksossa kirjastojen varautuminen ja valmiussuunnittelu. Mun nimeni on Sanna Bondas ja toimin Vaasan kaupungilla kulttuuri- ja kirjastotoimenjohtajana. Mun kanssa keskustelemassa täällä on –
Anna: Anna Pakka, ja kulttuuri- ja kirjastopalveluissa toimin palvelupäällikkönä.
Sanna: Jes. Sanna, toimit tosiaan palvelupäällikkönä, vastaat asiakaspalvelusta ja toimit lähikirjastojen esihenkilönä. Vastaat muun muas riskien arvioinnista ja palo- ja pelastussuunnitelmista, turvallisuuskävelystä toimipisteissä. Miten sä ymmärrät kirjaston varautumistyön ja valmiussuunnittelun?
Anna: Täähän ensinnäkin on ihan lakisääteinen tehtävä, kaupungilta tuleva. Mä pidän tätä tosi tärkeenä kyllä. Monihan tähän valitettavasti suhtautuu niinku johonki pakkopullaan, että kerran vuodessa tulee näitä, että nyt pitää päivittää, mutta mun mielestä se on hyvä, ku ohjelmat muistuttaa ja avilta muistutetaan, ja mistä näitä tulee, että nää on ajan tasalla ja hoidetaan ne puutteet. Tai jos on jotain, ne tulee siinä näkyviin. Eli tähän mun mielestä liittyy palo- ja pelastussuunnitelman päivittäminen, turvallisuuskävelyt, riskipisteiden kartottaminen ja miksei myös nää managerikäynnit: meillä kiinteistömanagerit käy kerran vuodessa kaikissa rakennuksissa, ja katotaan erilaisia… onko jotain korjattavaa. Tääki vaikuttaa turvallisuuteen. Ja sittehän on henkinen valmius ja varautuminen. Eli se on oikeestaan, että tiedotetaan henkilökuntaa ja asiakkaitakin, jos on jotain semmosta, mikä vaikuttaa. Jos tulis vaikka joku kyberuhk-, olis joku uhka, että vaikka lainaustietoja olis uhka lähteä –
Sanna: Vuotaa jollekki.
Anna: Niin, niin tämmönenki sitten. Meillä pitää olla tämmöseen toimintaohjeita, tiedotussuunnitelmat ja näin.
Sanna: Kyllä, et on valmiina siinä kohtaa, jos jotain tapahtuu, ja on osa sitä normityötä se varautuminen, vaikka välillä saattaa tulla hyvin yllättäviäki tilanteita.
Anna: Joo, näin on.
Sanna: Tässä huhtikuussa Kuntaliitto julkasi sivuillaan tämmösen kirjastojen valmiussuunnitelman mallin. Oon sitä selaillut läpi ja lähteny päivittämään Vaasan kulttuuri- ja kirjastopalveluiden valmiussuunnitelmaa. Mä koin tämän työn alottamisen aika haastavaks, sillä tähän liittyy yllättävän paljon erilaisia asioita, joita täytyy ottaa huomioon. Pohjana mulla on ollu tässä Vaasan kaupungin ja sivistystoimen oma valmiussuunnitelma, johon sit peilata tätä, mutta sivistystoimen osalta suunnitelma painottuu toisaalta hyvin luontasestikin varhaiskasvatukseen, perusopetukseen ja toiseen asteeseen, eli tälläseen hyvin laissa säädeltyihin tulosalueisiin ja toimintaan.
Se, mitä mä ite mietin, on, et erityisesti henkiseen kriisinkestävyyteen sekä informaatio- ja hybridivaikuttamiseen tuntuu olevan yllättävän vaikee ottaa kantaa, ja huomion vie helposti tämmönen pandemian ja uhkatilanteiden, sähkökatkosten tyyppiset tietyl tapaa konkreettisemmat riskit ja varautumiset. Tässä kohtaa kirjastojen pitäis tietysti olla tarkkana ja aktiivisia, tuoda esiin, mitä mahdollisuuksia, velvollisuuksia, tarjottavaa kirjastoilla on, eli meiän pitää aika selkeesti viestiä, mitä tarjottavaa kirjastolla on kriisitilanteessa. Mutta miten sä, Anna, koet tän kirjastojen mahdollisuudet juuri vaikkapa tähän henkiseen kriisinkestävyyteen liittyen?
Anna: No joo, sä oot ihan oikeessa, ja oon samaa mieltä tossa, että jos ruvetaan puhumaan kriiseistä, niin ne on ihmisille helpompia ymmärtää, ja tämmöset sähkökatkokset ja vesivahingot, et miten niihin… tai tulipalo. Mut sit jos lähetään tämmöseen henkiseen kriisinkestävyyteen, niin ensinnäkin juurikin tuo, minkä sä otit kans esiin, että kaupungilla meitä ylempänähän painottuu justiin varhaiskasvatus ja perusopetus, et siellä pitää vähän niinkun… Meidän pitää olla tarkkana, me pysytään mukana, ja tehdä omia toimintamalleja ja suunnitelmia.
Mä kyllä sanoisin, että ainakin vanhemmalle väestölle, ja toivottavasti nuoremmallekin, kirjasto on edelleen semmonen luontainen matalan kynnyksen paikka. Eli tänne kaikki saa tulla. Ei oo mitään… Että vaikkei olis kirjastokorttia, niin kirjastoon saa tulla viettämään aikaa. Täällä on asiakastietokoneita, tulostimia, kopiokoneita, jos vaan pelittää verkkoyhteydet ja sähköt, mutta että jos vaikka joku tietty osa Vaasasta olis pimeenä, niin on lähikirjastoja ympäri kaupunkia, niin voi tulla johonki toiseen. Sitten me seurataan viranomaistiedotusta, meil on ohjeet siitä, että mistä saa tietoa ja mitä seurataan, niin täällähän vois kuuluttaa, voi kertoo. Viestitään ekana omalle henkilökunnalle. Siitähän on myös ohjeet, että jos sähköpostit ei toimi, nii sit ruvetaan soittelemaan. Ja sitte henkilökunta voi viestiä asiakkaille, jos tulis jotakin tämmöstä, että henkinen kriisinkestävyys vaikuttais [musiikki alkaa] jotaki, ja sit ei nettiyhteydet toimi.
[musiikki jatkuu]
Sanna: Jos mä jatkan tosta, niin kyllähän esimerkiks, jos miettii nyt tämmöst niinku Ukrainan kaltasta ihan siis sotatilaa, että mitä tapahtuu sillon väestölle maassa ja minkälaisia asioita ihmiset joutuu käsittelemään, ja tietysti ihan puhtaasti turvallisuuteen liittyviä asioita. Mut et kylhän kirjastolla on suhteellisen hyvä palveluverkko tosiaan, et niit löytyy aika läheltä sua, ja sitten se sisältö, mitä seinät sisältävät, niin totta kai – toimii sähköt sitte tai ei – on täynnä sitten sitä muuta sellasta aineistoa. Tietysti ihmisten kohtaamispaikkana toimiminen, mut et mikä sitten… Uskoisin, että keventää myös sitä yleistä mielialaa ja pystyy tarjoamaan sitte sitä muuta, jo ihan ajanvietettäkin. Et tälläsen tunnistaminen ja myös tämmösen pohtiminen.
Anna: Ja nyt ku otit ton Ukrainan esiin, niin siinähän täytyy kyllä sanoo, että varmaan joka puolella Suomee, niinku meilläki, kirjastot oli hyvin kärkijoukoissa, että otettiin yhteyttä kaikkiin yhdistyksiin ja pyydettiin ihmisiä kirjastoon Ukra-, ketkä tuli Suomeen. Hankittiin kirjastokortit, opastettiin, ja kaikkihan rupes hankkimaan ukrainankielistä kirjallisuutta, ja sehän loppuki joka puolelta niin, että ei meinattu saada omaa kokoelmaa, mut sitten siirtolainoja ja kokoelmia. Täs on niinku tosi yritetty saada heidät tuntemaan itsensä tervetulleeks Suomessa.
Sanna: Huomioitua.
Anna: Vielä tästä henkisestä kriisinkestävyydestä, niin kyllähän… Koska meillähän on kuitenkin paperikirjoja melkein mistä tahansa edelleen, että ei nyt ehkä ihan tietosanakirjoja enää tuu, eikä sitä tommosta uusinta tietoa löydy, mutta jos tarvittais jotain ihan pula-ajan keittokirjaa tai jotakin, näin hoidat terveyttäsi kotona, näin hoidat pikkuhaavoja, niin kyllähän meiltä löytyy kirjakirjoja, että vaikka ei pääsis nettiin, niin aina on jotain tietoo tarjolla, voi tulla kirjastoon.
Sanna: Kyllä. Mä mietin tätä informaatio-, hybridivaikuttamista, että mehän jo hyvää vauhtia eletään sen keskellä. Mä en ole ihan varma, ollaanko me Suomessa täysin ymmärretty tätä tilannetta, riskejä ja sen vakavuutta. Ajatellaanko ja eletäänkö kuitenkin jonkinlaises lintukodossa tässä asiassa? Kysehän ei enää ole siitä, että me varautuisimme informaatiovaikuttamiseen: kysehän on siitä, että me tosiaan eletään sen keskellä, ja miten meidän pitäis koko ajan tällä hetkellä toimia erilaisin keinoin tehdäksemme asia näkyväksi asukkaille ja asiakkaille ja tuomaan jatkuvasti siinä arkityössä esiin niitä tapoja, keinoja, jolla jokainen pystyy tällästä vaikuttamista havaitsemaan ja tunnistaan, suhtautuu kriittisesti tietoon, erilaisiin viestintään ja eri viestilähteisiin.
Ootko sä, Anna… Onko tullu vastaan jotain semmosii hyviä tapoja, käytänteitä, joita kirjastot Suomessa tänä päivänä tekee osana normiarkea, et millä tavalla sun mielest meiän tääl… Et millä tavalla täällä meiän omassa kirjastossa pitäs tätä puolta kehittää, että onko… tuleeko mieleen?
Anna: Kyllähän tästä on paljo… No, täähän lähtee ihan… Mä nyt nostan täs kirjastopedagogit ja koulukirja-, et siellähän lähtee jo siitä medialukutaito. On tosi tärkee, että lähetään sieltä, että mitä informaatio- ja hybridivaikuttavista on, ja kuinka voidaan lukee mediaa. Mut sitte jos puhutaan aikuisväestöstä, niin meillähän on ollu, on jatkuvasti erilaisia kampanjoita, luennoitsijoita, nettikampanjoja, ihan seinäjulisteita, mutta mä en tiedä, kuinka ne sitte oikeesti tavottaa ihmisiä. Valitettavasti näissähän, et jos on joku livetapahtuma, ei välttämättä tuu porukkaa. Että täähän on kyllä aika tämmönen, varmaan monella toimijalla, vaikee paikka ja pitäis kehittää.
Että se toki tulee mieleen, että mehän tilataan edelleen esimerkiks paperilehtiä hyvin erilaisilta toimijoilta, että jos haluaa tietoa erilaisten ajatussuuntausten tai poliittisten kantojen tai minkä tahansa, että voi vertailla ja lukee, niin tervetuloa joko lehtilukusaliin. Tai sitten meillähän on paljon e-lehtiä, niin pystyy sitäki kautta saamaan vähä erilaisia näkökantoja ja tietoja. Mutta onhan tää haaste. Itse asias mäki haluaisin henkilökohtaisesti itsekin parempaa koulutusta jostaki tämmösestä hybridivaikuttamisesta ja trolleista, ja miten, jos tulee jotaki semmosta, että… Meillä nyt ei oo pahemmin vielä ollu, et esimerkiks, että jos me julkastaan kirjaston Facebookis jotakin, että ei oo mitään maalittamiskeissejä tai mitään, mutta täähän on kans ihan mahdollista, että joku vetää, näkee, että kirjaston tehtävä ei ole tehdä jotakin, ja sitten siitä lähtee joku myllytys käyntiin, niin miten semmoseen henkilökunta sit reagois ja miten niihin vastataan.
Sanna: Toi koronapandemia opetti toisaalta myös se, että… Niinku tossa alussa sanoinki, et saattaa olla hyvin vaikee varautua, valmistella asioita, kun tulee eteen sellasii ilmiöitä ja tilanteita, jotka elää hyvin nopeestikki, ja saattaa olla paljo epätietosuutta, ja joudut mukautuu ja improvisoimaan asioiden edetessä. Mä sanoisin, että yks tärkee osa varautumista on myös se mielen varautuminen ja sen kuuluisan resilienssin kasvattaminen. Eli jumpataan säännöllisesti sitä mielen joustavuutta ja tapoja reagoida erilaisiin asioihin, hyväksyntää ja mukautuvuutta. Joka tapauksessa maailma muuttuu jatkuvasti, ja saati sitte kriisin keskellä, jollon on pakko astua ulos niistä normeista ja tutusta ja turvallisesta ympäristöstä.
Miten sä näät tän mukautuvuuden, resilienssin kasvattamisen? Toki se liittyy myös niihin normiarjen tilanteisiin, häiritseviin asiakkaisiin ja muihin tämmösiin yllättäviin työtilanteisiin, että pitäskö tätä käsitellä paljo enemmän ja säännöllisemmin työyhteisöissä?
Anna: No, kyllä varmaan. Joo, just eilen luin jutun, että nyt joku… Oliko se apinarokko, mikä ny lähtee leviämään (–) [14:01] onko tää nyt uus korona, et aina tulee jotain. Toivottavasti ei. Mutta täytyy kyllä sanoo, että meillähän suurin osa porukkaa on varmaan aika uteliasta ja hankkii tietoa, mutta toki jatkuvat muutoksethan kuormittaa ihmisiä ja henkilökuntaa. Eli kyllähän se on semmonen, mitä kannattaa pitää esillä ja ottaa työpaikkakokouksissa ja justiin kouluttaa, et kuinka nykyään voi tulla kaikkee yllättävää ja muuttuu. Siinähän on sitten esimiehillä tärkee rooli, että kerätään tietoa ja oikeeta tietoa, ja mistä sitä hankitaan, ja tiedotetaan omaa henkilökuntaa ja annetaan toimintaohjeita, et se on tärkeetä. Ja toki sitte pitää muistaa myös oma jaksaminen. Eli koronanki aikaan kyllä saatto tehdä jossain vaihees hyvin pitkiä työpäiviä, ku ne muuttu ne… Aamulla saatto olla, että ovet kiinni, ja iltapäivällä tulee, että nyt saattekin lainata jostain oviaukosta, niin sehän oli kyllä aika… Et siinä pitää myös katsoo, että työ ja vapaa-aika pysyy tasapainos kaikilla.
[musiikkia]
Sanna: No yks osa varautumista on tietysti sen harjottelu, eri tilanteiden ja skenaarioiden harjottelu. Ja jokasella pitäs olla jotain siellä selkäytimes, että miten toimia, jos vaikka tulipalo sattuu. Mutta nyt on alettu puhua myös yhä enemmän sisälle suojautumisesta ja sen harjottelusta. Nyt tässä Vaasassakin pohditaan esimerkiks koulujen osalta, et onko koulut lukossa päivisin; meilläkin on muutama koulun yhteydessä oleva kirjasto, et millä tavalla jatkossa toimitaan. Meiän toimintatavat tulee varmasti muuttumaan, mut sitten myös tää, että millä tavalla harjotellaan täntyyppistä. Nää on kauheita nää esimerkit maailmalta, mitä on tullut tässä viime vuosina. Ja toki ihan näin niinku meil Suomessaki, että uhataan, tullaan sisään johonkin. Kyllähän meilläkin sisälle suojautumista on tarve harjotella. Et ne on aika perinteisiä vielä ollu nää tämmöset poistumisharjotukset, mitä on tehty. Miten sä näät tän harjottelun? Ja mitä muuta pitäs sun mielestä harjotella ku tämmöst poistumista tai sisälle suojautumista?
Anna: Täähän on tosi tärkeetä, ja meillähän on… Liian harvoinhan näitä pidetään, et kyllä meidän pitäis ottaa nää. Ja sitten varsinki se, että meil on… ne, mitä on ollu näitä poistumisharjotuksia, niin nehän on ollu ei asiakasaikaan, et mä haluaisin ottaa myös semmoseen aikaan, et on asiakkaita. Testattais sitä, että miten täällä henkilökunta oikeesti saa ihmiset ulos, tai jos on se sisään suojautuminen -skenaario, niin ovet lukkoon. Sisään suojautumistahan on enemmän harjoteltu teoriassa, koska siihen liittyy niitä ilmastoinnin sammuttamisia, ja siitähän on hyvin tiukat ohjeet, että ei mennä oikeesti sammuttaan mitään ilmastointia, mutta se on, pitäis ainakin olla, tiedossa kaikille.
Kyllä. Näitä pitää. Ja tääki on semmonen, että yhessä paikas tuolla järjestettiin just pelastautumisharjoitus, niin siitä tuli kyllä valitusta, että kuinka turhaa ja tämmöstä. Ja se vaan sitte pitää, että tämä nyt tehdään ja tämä on näin. Että kaikki tulee ulos työpisteeltä, vaikka olis siinä mikä kesken tärkee juttu. Että se pitää ehkä vahvemmin painottaa ja tehdä näitä useemmin.
Sanna: Kyllä. On usein näin, et kun se oikea hätä tulee, niin myös ihmiset reagoi eri tavalla siihen, ja jos ei siitä oo mitään siellä selkäytimessä käytänteitä tai lihasmuistissa ajettuna niin sanotusti, niin [musiikki alkaa] voi olla hyvin vaikea toimia, sä et muista asioita (ja sä ehkä) [18:42] reagoit väärin johonkin.
[musiikki jatkuu]
Anna: Väkivallan (uhkaanhan) meillä, mä luulen, että ku meil onneks on kattavasti hälypainikkeet joka toimipisteessä ja myös kannettavia hälypainikkeita, että niitä osataan kyllä käyttää, että jos tulee… on joku uhkaava asiakastilanne, niin täällähän painetaan hyvin matalalla kynnyksellä. Vartijat tulee pääkirjastoon nopeesti. Lähikirjastoil on valitettavasti vähän erilainen tilanne, että siellä saattaa joutua odottelemaan, mutta niitäkin mä oon pyrkiny, et joka paikassa mietitään ne poistumistiet, ettei saa olla sellasia tiskejä tai rakenteita, että jos tulis joku räyhäämään siihen tiskin eteen, ja vartijalla kestää puoli tuntia tulla, niin pitää olla joku, mistä sä pääset pois.
Sanna: Joo, ja sithän kyllä, jos miettii sisälle suojautumista, tai jos on jonkinlainen kaasu-uhka tai joku muu tämmönen, et pitää m-, et minkälaisii rajoitteita rakennukset itsessään asettaa meille, ollaanks me tietosia siitä, et saadaanko ylipäätänsä ovia lukkoon itse, onko ne sähkölukitteisia, missä joka paikas on, niinku, tiedetäänkö, mistä se ilmanvaihto. Et nää on myös asioita, jotka pitää olla aika hyvin siellä muistissa, et miten sä toimit, miten sä pystyt toimimaan. Ja jos on jotain tämmösii rakennuksessa olevia, niinku lähtökohtasesti ongelmia, miten sitten tehdään, josset sä saa vaikka sitä ulko-ovea lukkoon.
Anna: Joo. Täähän on semmonen hyvin ärsyttävä asia, koska me kirjastoista tiedetään tää, ku mä oon nyt kiertäny ja käyny, mä kerran vuodes kierrän ja käyn, ja käydään näitä läpi. Kaikki tietää oviensa lukitsemismekanismin, ja on lähikirjastoja, että siin on sähkölukko, ja sä et kerta kaikkiaan saa sitä lukkoon. Ja sitten on ilmoitettu eteenpäin tästä, niin he taas eivät sit, et se on niinku meiltä pois. Että jotenki, et sitä ei nähdä kuitenkaan vielä semmosena, että pitäis hoitaa jotenki kuntoon semmonen manuaalilukitus, että on aina se vaihtoehto. Pääkirjastoshan se onneks on, mutta lähikirjastoista puuttuu, osasta.
Sanna: Sit ehkä semmonen asia, mikä täs on nyt muuttunu… Vähän jos mennään sinne pelastussuunnitelmapuolelle, niin kirjastot yleisesti ottaen… Niinku meki järjestetään paljon tapahtumia. Ja siitähän me on saatu palautetta, et vois ympätä paremmin mukaan sen tapahtuman järjestämisen myös siihen rakennuksen palo-, pelastussuunnitelmaan. Niinku meillä nyt on täs pääkirjaston osalta tehtykin, et ku meil on oma erillinen tämmönen tapahtumatila, 160 hengen tila, niin millä tavalla sitten näitten tämmösten isompien tapahtumien kanssa, vuosittaisten, mitä tiedetään, tulee, niin mitä pitää ottaa huomioon ihmisten liikkumisen suhteen, tämmösten sumppukohtien suhteen, jos jotain tapahtuu. Niin miten ohjataan, mikä on henkilökuntavaraus niihin tapahtumiin, pitääkö olla järjestyksenvalvontaa, että…
Anna: Tässä on myös sitä henkistä resilienssiä. Mä oon ollu itte ovimiehenä, tulin tänne yhteen tapahtumaan, johon olis halunnut tulla enemmän ku 160 ihmistä, niin kyllähän siinä yllättävän, kuule, tunteet kävi kuumana, kun joutui sanomaan, että meillä on tää… maksimimäärä on tämä, ja te ette tule sisälle, koska eihän sitä… Sitä pidettiin jonain kiusantekona, että kyllähän tonne mahtuu, mikset sä päästä mua sisään, niin siin on pakko olla, että pystyä sanomaan, että ei. Ja tiedän, että jossain lastentapahtumissa on ollu sama: siel on itketty, ja lapset odottaa, että pääsee, ja sit sä joudut olemaan siinä sillä lailla, et valitettavasti tääl on jo niin paljon porukkaa, et ei voida ottaa. Et siinäki on sitte… Pitää olla semmonen miehitys ja semmonen, että kovettaa itsensä, että sä pystyt sanomaan asiakkaille, et ei.
Sanna: Joo, että sille on syynsä, miksi on tietyt kapasiteettimäärät, tai miksi on tietyt käytänteet. Sit jos ollaan siinä tilanteessa, että jos jotain tapahtuu, niin miten se sitten puretaan se asia, ja sitten
Anna: Ei kukaan haluais olla se, joka on päästäny sinne 180 ihmistä, jos tulee tulipalo.
Sanna: Ootko kerinny selailemaan tän Kuntaliiton tekemän valmiussuunnitelman pohjan, mallin? Miltä se näyttää sun vinkkelistä?
Anna: Joo, ku sä esitit kutsun tulla tähän podcastiin, niin luin ja luin muutakin netistä löytyvää. Siis mähän oon innostunu näistä asioista, että mä tykkään ja mua ei haittaa tehä mitään palo- ja pelastussuunnitelmia tai valmiussuunnitelmia, että anna tulla vaan! Onhan ne… Pitää miettiä, pitää hankkia ehkä talon ulkopuolelta tietoo. Eihän me tiedetä kaiken maailman palokantavuusluokkia; sä joudut kyseleen tommosia. Mutta se on tärkee homma, se on mielenkiintosta.
Sanna: Tuntuuko, että siitä pohjasta kirjastot saa jotenkin sen rungon siihen, ku he ite tekee valmiussuunnitelmaa?
Anna: Emmä sitä niin tarkkaan kattonu, mutta kyllä mä luulisin. Kyllä siin oli aika paljon, ainakin siinä tekstiosuudes, pitkälle mietittyjä, hyviä pointteja.
Sanna: Joo, niitä huomioitavia kohteita, koska tietysti riskejä on monenlaisia, ja mitä kaikkea sä sitte tiedät ja pystyt huomioimaan, niin…
Anna: Kyllä. Mutta hyvä, että tommosiaki tehdään ja tehdään kirjastoille erikseen omaa ja näin, että tulee niinku kättä pidempää.
Sanna: Kyllä. Ja asia nostettu ny vahvemmin tässä esiin viimesinä vuosina. No onko jotain, mitä sulla tulee tähän vielä muuten mieleen, mitä oot omassa työssä törmännyt, tai on jotain muuta semmosta, mitä…
Anna: Ei, että tosiaan kaiken maailman yllättäviä juttuja voi tulla, ja kaikesta on tähän asti selvitty [musiikki alkaa], ja sitten vaan –
Sanna: Varaudumme.
Anna: Varaudumme siihen, että jotain voi tulla.
Sanna: Nii, tässä ehkä pessimisti ei pety on tämän valmiussuunnitelman periaate. Me päätetään näihin kuviin ja tunnelmiin tämänkertanen AKEpampaksen podcast -jakso. Kiitos, ku kuuntelit, ja kohti seuraavaa podijaksoa. Moi!
Anna: Moikka!
Du kan lyssna podden här https://open.spotify.com/show/6uA8MjJloMa8UzP42begbZ
Bandinspelningens längd: 24 min
Anteckningar i transkriberingen
André: Talare
Pamela: Talare
Katarina: Talare
or- ordet blir avbrutet
(ord) en osäker samtalsperiod eller en talare vars identifiering är
osäker
(-) ett ord som inte kunde urskiljas
(–) flera ord som inte kunde urskiljas
[10 s paus] en paus i tal på minst 10 sekunder
, . ? : skiljetecken enligt skrivregler eller en paus i tal på under
10 sekunder
[Musik 00:00:00 – 00:00:11]
André: Hej och välkomna här nu då till Flytande podden. Vi är tre personer här i dag med något sorts gemensamt intresse kanske vi kan säga, det är bibliotek, litteratur och seniorer och så då någon form av kombination av de här tre ingredienserna. Vem är det vi har med oss i dag? Vill ni presentera er.
Pamela: Hej, jag heter Pamela Eklund och är bibliotekarie i Pedersöre kommunbibliotek och det stämmer riktigt bra som du sa.
André: Ja bra, vi är ännu mer på den rätta röda tråden. Vem annan har vi med oss?
Katarina: Hej jag heter Katarina Barkar, jag kommer också från eller jobbar i Pedersöre med bland annat ett projekt som har arbetsnamnet Seniorprojektet.
André: Precis, kanske inte jag sa vem jag är. Jag är André Storfors och jag jobbar för Vasa stadsbibliotek och ansvarar där för anstaltsbiblioteksservicen, med bland annat då seniorer. Välkomna ska ni vara.
Pamela: Tack.
Katarina: Tack.
André: Det är så där att jag har hört att ni har haft ett projekt på gång och det rör escape rooms. Ett escape room stämmer det här ryktet att ni har haft något sådant på gång?
Katarina: Det stämmer nog ganska bra det här alltså vi har det på gång, det är under tillverkning. Allting började egentligen 2018 då jag och en kollega var på AKEpampas fortbildning i Vasa i Vasa stadsbibliotek. Då var det en fortbildning om escape room och det här tyckte vi var så jätteroligt och inspirerande så vi gjorde ett escape room som vi bjuder ut åt årskurs sju. Det handlar då om språken i världen och det här kommer de och spelar varje vår i princip. Nu har det gått några år sedan vi fick det klart och tack vare det här nya projektet så har vi fått nya pengar och nu ville vi göra ett escape room åt äldre vuxna eller seniorer.
André: Jaha.
Pamela: Ja, för det var så att alltså i fjol 2023 på hösten, visst var det då du började Katarina med det här projektet som då officiellt heter Bibliotekstjänster för äldre vuxna men vi kallar det Seniorprojektet som arbetsnamn. Visst började du i höstas med att kartlägga och lite.
Katarina: Ja.
André: Ja så det är ändå ganska nytt det där projektet. Hur långt har ni kommit nu då?
Katarina: Så mycket kan jag avslöja i varje fall att arbetsnamnet är förbjudna böcker. Det behandlar olika mänskliga rättigheter, censur, yttrandefriheter. Tanken är då att man med hjälp av olika klurigheter, lösa gåtor och hitta ledtrådar ska komma fram i ett spel som sker helt och hållet i vårt bibliotek.
André: Jag kanske tog det lite för givet här nu att folk som lyssnar vet vad escape rooms är. På något sätt så sitter vi alla tre här nu i ett escape room vi har fått var sin mikrofon framför oss och vi ska prata tills vi blir utsläppta (skrattar). Men behöver det här escape room någon sorts förklaring.
Pamela: Katarina du spelar ju jättemycket brädspel och har varit på många flera av de där, så du kan ju berätta lite vad escape room är.
Katarina: Kort sagt så kan man säga att ett escape room börjar som ett rymningsspel där du under tidspress ska klura ut olika saker för att komma ut ur rummet. Men om vi tar det i bredare bemärkelse så är det just det här att du ska söka svar på en uppgift som du inte riktigt vet vad det är med hjälp av det kan vara gåtor, du hittar ledtrådar lite här och där och så till sist så förstår du nog att okej bra nu har jag klarat av det här. Escape room i dag finns både såna där fysiska escape room, det kan vara ett brädspel, du kan göra det på nätet och det finns liksom många olika varianter.
Pamela: Just det här som jag tror ni har haft i Vasa och som man kanske förr automatiskt tänkte var escape room var ju då att man blir inlåst i ett utrymme och då måste ta sig ut. Men Katarina vi kan väl lova att de kanske inte blir inlåsta.
Katarina: Inga personer i varje fall kommer att bli inlåsta i vårt escape room.
André: Jaha okej eller vad, hur ska det då gå till riktigt. Eller ni är lite hemlighetsfulla.
Katarina: Ja.
André: Ja.
Katarina: Nej men vi kan säga som så att om en grupp kommer in och vill spela ett escape room så börjar vi med till se på en introduktionsfilm. Efter de har sett den där filmen så kommer de att få en box, en låst box och lite material. Sedan ska det helt på egen hand gå vidare, klura ut hur ska de göra till att hitta en kod som passar just till den här boxen. När de har gjort det så kommer de att märka att inne i den här boxen finns en hel del saker som de kanske inte riktigt vet vad de ska göra med just nu, men så småningom så klarnar det hela.
André: Ja, så det är en sorts problemlösning kan man säga det här då vad det rör sig om.
Katarina: Absolut ja. Vi använder både vanliga sifferlås och så finns det också bokstavslås som man kan ha för att få fram olika saker och för att göra det lite roligare, det finns också väderstreckslås som man kan använda sig utav.
André: Oj oj, det gäller nog verkligen att vara kreativ och finurlig för att komma på allt det här. Hur har ni riktigt gått till väga då för att komma på alla de här idéerna?
Katarina: För det första behöver man ha ett genuint intresse för escape room. Sedan är det nog bra om du har spelat en hel del escape room spel, vanliga spel, tycker om klurigheter för det går ju ut på att du ska lösa olika klurigheter. Vi har inför det här nya escape rummet som vi håller på med, vi har tittat på nätet ganska mycket, vi har också läst en hel del handböcker om escape room och så förstås egen erfarenhet.
André: Har ni varit på några studiebesök för att få inspiration till det här och blivit inlåsta någonstans eller hur har ni laddat?
Katarina: Vi har inte varit från jobbet på något studiebesök utan det har vi nog gjort på egen tid.
André: Jaha. Har det hela tiden varit klart så där under projektets gång att det ska vara ett sådant hänt mer som en sådan här mystery box eller hur har det gått.
Pamela: Ja det var ju så, det står just i den här projektansökan så vi ville ju just seniorerna det är en stor grupp de här äldre vuxna, det är väldigt varierande grupp. Vi har från bibliotekets sida kanske varit lite passiva gentemot den här gruppen och nu vill vi mera ta så där ett aktivt grepp och försöka få något som roligt. Så vi tänkte just att de får det här användarutbildningen för det är ju inte bara roligt och det här underhållande utan det här är också meningen att det ska vara som det här pedagogiskt uppbyggt att hur använder man bibliotekets tjänster, men att få det som paketerat så det är mer ett tilltalande format då som att man kan bjuda in grupper och marknadsföra det på ett roligt sätt, så det är nog det där målet med det.
André: Jo jo, så det finns en sorts nytta med det här också.
Pamela: Det är nog en tanke bakom, Katarina du kan lite kanske berätta om (skrattar) –
André: Utan att säga för mycket.
Pamela: Ja, hur var det (-)[10:07] eller hur det går eller hur tanken är bakom.
Katarina: Pamela avslöjar nog lite här. Alltså, de kommer att behöva lära sig eller behöva använda en utlåningsautomat, de kommer att behöva veta vilka tjänster man kan hitta på nätet när man liksom kollar, det gäller biblioteken och här i vårt område är Fredrikabiblioteken.
[Musik 10:35 – 11:01]
André: Har ni använt er av några sorts testgrupper hittills eller?
Katarina: Vi har inte kommit så långt ännu inte.
André: Nej.
Katarina: Men planen är att vi i juni kommer liksom att testa spelet på olika grupper för att se om det är någonting vi behöver justera.
André: Ja, men då börjar vi närma oss det är inte (-)[11:22] dit.
Pamela: Nej. Sedan på hösten så har vi faktiskt en grupp som är villig att testa som första personer det här spelet. Så vi har som en plan framåt.
André: Ni har frivilliga provkaniner på ingång.
Pamela: Ja, vi har både de här som ett testpiloterna, men så har vi sedan också då det är klart de som för första gången är specialinbjudna för att testa det på riktigt. Sedan efter det så då är ju meningen att, alltså det här ju tänkt då till exempel föreningar och olika hobbygrupper eller andra grupper som skulle vilja göra någonting vid biblioteket men ändå inte riktigt vet vad. Jag vet ju att ni i Vasa som till och med har att ni marknadsför att ni tar mot grupper på biblioteket. Vi har inte haft så aktivt här, varje grupp som har tagit kontakt har ju fått rundvandring men nu vill vi som mera för att vi tycker att vi har varit kanske lite osynlig i den där, vi vet att många föreningar och pensionärsföreningar och andra föreningar har det här inbjudna gäster eller att de kan fara någonstans, men de har kanske inte hittat riktigt till biblioteken. Så där vill vi ge en service som är då som ett paket de komma hit, de kan få de spelar escape room, vi kan bjuda på kaffe och vi kan berätta något annat också att det blir som ja, att de kan komma. Det här har vi lite fått nosa på nu i och med att Marthaföreningarna har börjat fråga efter några tjänster av oss, så det har varit jätteroligt.
André: Okej ja, men det där kan nog hjälpa till att lätta upp stämningen, eller inte för att det nu skulle vara någon dålig stämning annars heller men att det kan vara närmare till skratt och en sådan uppsluppen stämning när man har gjort det här tillsammans och sedan få prata genom runt kring kaffet och så där så kan det bli en positiv helhetskänsla för en grupp kan jag tänka mig.
Pamela: Ja, det var ganska roligt, vi hörde här sedan då de kommer grupperna just till exempel sjuorna som var nu då, vi hör ju inte ofta efteråt vad de tyckte om det där, men de hade en undersökning eller en enkät i det här högstadiet om vad de mindes bäst från året och då kom det fram att de tyckte de mindes att de var till det här biblioteket och spelade escape room. Så det tyckte vi var jättebra feedback.
André: Ja, men det är väl bra betyg. Sjuorna kan vara en svårflörtad kategori så det är bra betyg.
Pamela: Ja.
André: Ni pratade om det här finansiering här också, har det varit svårt eller har det varit krävande att få till?
Pamela: Nej vi fick ju faktiskt från regionförvaltningsverket fick vi 18 000 euro för hela det här projektet, så det är ju inte bara escape room, men i dag så var ju huvudsaken att vi pratade om escape room, men vi kollar igenom allt det här vårt seniorarbete, så på samma gång.
Katarina: När man funderar på ekonomi och escape room så är det nog väldigt viktigt att man har lagt eller får pengar för materialkostnader, för man liksom kan inte göra ett roligt och fint escape room om inte man har budgeterade medel för det.
André: Ja det är väl lite så där tristare sidorna av allt när man måste börja prata pengar, men det är ju realiteten onekligen. Men om man helst skulle bortse från ekonomin och så, finns det några vidare funderingar kring att utveckla det här ytterligare sedan då eller är det för tidigt att se så långt framåt nu?
Pamela: Åtminstone så, nu vet jag inte riktigt vad du syftar på men jag tänker ju att vi vill som vi sa som marknadsföra det här på ett bra sätt och det kräver också att få en bra marknadsföring som kan kräva lite resurser nog. Då en sak som vi som, ett litet sidospår men som vi börjar fundera här också i Pedersöre det här kulturturism att det är en sak som de här kommunerna skulle kunna mer satsa på också då gentemot seniorer att man kan ha alltså paketera ihop ett paket som de då kan i vår kommuner göra olika saker. Vi har ju många olika, vi har museer och vi har bibliotek, vi har konstutställningar, vi har escape room på kommande så att man skulle kunna välja då och ha en halv dags utfärd och just det här kulturturism det låter jätteroligt, det skulle vi vilja göra.
André: Nog gör det ju onekligen det.
[Musik 17:15 – 11:17:35]
André: Har du Katarina några liknande funderingar om det här med kulturturismen?
Katarina: Jag måste säga det här har jag faktiskt inte hunnit fundera riktigt mycket på den här saken ännu inte.
André: Nej jag vet inte, jag försöker tänka här vad vi nu egentligen har att erbjuda här i Vasa också. Det är ju det vanliga och det enkla är ju det här bara att ha någon sorts högläsning för äldre och så, vi har nu försöker få fram en pool av frivilliga läsare här som ska läsa åt äldre och sådana som vill komma och lyssna på högläsning men.
Pamela: Jag tänker om man tänker på det här med escape room jag tänker att ert bibliotek är också perfekt för ett escape room. För just att man använder hela biblioteket för de här escape room konceptet för användarutbildning. Jag är säker på att det skulle få lyckats vid ert också. Så ni får nog härma oss (skrattar).
André: Ja (–)[18:49] ska få vandra runt här i lokalerna. Ja ni har inte tagit copy right ännu.
Pamela: Nej vi har inte det, vi som sagt fick ju idén från er.
André: Ja.
Pamela: Ja, så nu kan vi ge tillbaka (skrattar).
André: Men kanske vi måste komma på ett studiebesök härifrån också.
Pamela: Jo, ni är välkomna.
André: Och gå genom ert escape room.
Katarina: Ja ni är jättevälkomna då sedan i höst när vi har liksom riktigt kommit igång ordentligt. Så kan ni komma och spela så får vi se hur ni klarar er.
André: Ja men det kändes ändå lite så där lugnande det här att ni lovade att man inte kan bli inlåst (skrattar).
Pamela: Vi bjuder nog på kaffe, choklad och te också (skrattar).
André: Just det oj oj.
Pamela: Det kan vi lova.
André: Ja men det får nog, det räcker långt.
Pamela: Nej men om vi tänker så här i alla fall avslutningsvis så är det nog att det pratas så mycket nu om litteratur och hälsa och kultur och hälsa och välmående och seniorer och vi vet ju att seniorerna bli friskare och friskare och fler och fler. Så de ska ju fylla sin dag med något innehåll och vi kan då bidra till någonting som kanske har varit som från vår sida i alla fall här i Pedersöre lite som, ja lite passivt att nu blir det mera aktivt och vi har resurser till att göra det här och vi har som, ja.
André: Ja men absolut.
Pamela: Att vi omfördelar lite resurserna för att satsa på det här, för vi har satsat jättemycket på barn och ungdomar och men nu fortsätta med uppåt i åldrarna med det här seniorer och äldre vuxna.
André: Absolut det är ju ändå en så pass, det är en väldigt stor grupp seniorerna just nu och det skulle vara dumt att förbise det.
Pamela: Ja och just med det här läskunnighetsstrategin som nu är på gång och alltså läskunnighet och läslust upp i åldrarna att det och vi vet ju själva vi som har det här intresset för litteratur och kultur hur viktigt det är för välmåendet, så att ännu flera enligt sina förutsättningar det finns ju olika sorters media så det här och just att kunna använda bibliotek och att biblioteket är som ett vardagsrum för allihopa och att man kan komma hit och bara vara. Att flera skulle hitta hit. Det är många som har så bråttom i arbetslivet så man vet ju själv att det här läsa böcker och sånt kanske inte alltid hinns med, men sen så kan man hitta tillbaka till biblioteket då man blir äldre och har lite mera tid över.
André: Ja. Vad har du Katarina någonting som du vill avrunda med här, innan vi lägger lapp på luckan.
Katarina: Jag kan väl bara önska och hoppas och tro att de då som hittar hit till biblioteket och sedan ska ha med sig då glädje och leklust och spelglädje och leklust och glimten i ögat.
André: Det låter fint. Jag tror att vi får avrunda så här härifrån Flytande podden och tacka för oss. Så tack för att ni vara med.
Katarina: Tack.
Pamela: Tack det var jätteroligt att få vara med, tack så mycket.
André: Hejdå.
Katarina: Hejdå.
Pamela: Hejdå.
[Musik 22:51 – 23:18]
Voit kuunnella podcastin täältä https://open.spotify.com/show/6uA8MjJloMa8UzP42begbZ
pod E Bib-WF
Bandinspelningens längd: 41 min
Anteckningar i transkriberingen
Presentatör: Presentatör
Talare: Paula
Emilia
Anna
or- ordet blir avbrutet
(ord) en osäker samtalsperiod eller en talare vars identifiering är
osäker
(-) ett ord som inte kunde urskiljas
(–) flera ord som inte kunde urskiljas
[10 s paus] en paus i tal på minst 10 sekunder
, . ? : skiljetecken enligt skrivregler eller en paus i tal på under
10 sekunder
[Musik 00:00:00 – 00:00:16]
Presentatör: Välkommen till den (flytande) [00:17] podden.
Paula: Vi har träffats här nu, vi är tre personer som ska diskutera kommunens gemensamma E-bibliotek i dag och jag heter Paula Roselius och jobbar på Kyrkslätts bibliotek och är med i den här svenska urvalsgruppen.
Emilia: Jag heter Emilia (Lall) [00:39] och jag jobbar på (-) bibliotek och jag är också med i svenska urvalsgruppen.
Anna: Och jag heter Anna Tuomikoski, jag jobbar här i nationalbibliotekets E-bibliotek som informationsspecialist.
Paula: Vill du, Anna, berätta om vad E-Bibliotek i praktiken går ut på?
Anna: Ja, jag kan ju försöka att – Så E-biblioteket är en tjänst som de formuleras i samarbete mellan nationalbiblioteket och kommunerna, eller kommunernas allmänna biblioteken, och det här för att erbjuda digitalt material för kommuninvånarna
Anna: Och det ska bli E-böcker och ljudböcker på finska och svenska och, också på engelska och inhemska digitala tidskrifter. I början använder man de här tjänsten E-biblioteks mobilapp och vi öppnar inom en månad. Alltså 23 april. Jag tror att det är det här, om man säger det helt kort men vad betyder det för er Paula det vill jag –
Paula: Nå, jag vet att i alla fall här i Kyrkslätt så är vi är glada över att det ska bli en sån här enhetlig, ett enhetligt e-bibliotek för hela landet eftersom det betyder att man behöver inte själv, liksom, köpa, hela den här uppköpet och förhandla priser och så vidare utan det här sköts centralt, vilket betyder att man kommer liksom lättare undan på ett sätt och sedan förstås det också att att det blir en sådan här jämlikhetsfråga att oberoende av kommunens ekonomi så har invånarna samma E-samling till sitt förfogande.
Paula: Och så här personligen tänker jag att, jag till exempel själv är jag väldigt nyfiken på vilka engelska böcker som kommer för vi har inte haft det exempel i Kyrkslätt overdrive, så att vi har inte haft nästan något engelskt material alls så det ser jag själv fram emot, helt som biblioteksanvändare.
Anna: Vad tycker du Emilia?
Emilia: Jo, också det att E-tidningar kommer, att man med en och samma inloggning då kan komma åt både e-böcker och ljudböcker, och e-tidningar. Så det är nog en positiv förändring.
Anna: Vad betyder det här E-biblioteksappen? Vad tycker ni? Alltså att allt material ska bli på det här samma. Samma App. Är det viktigt här eller?
Emilia: Det ska bli intressant att se själva den där appen när man inte alls, alls vet hur den kommer att se ut eller fungera ännu, men att det är klart att den, det är alltid en fördel om man får allting, allting från samma ställe och genom att öppna ett program bara.
Paula: Ja, jag tänker själv också att det på något sätt så som världen funkar nu särskilt med yngre användare, så det att man har en app. Allt är så där enkelt. Så det där, jag tänker att det är nog positivt. Ju enklare att använda så desto bättre. Sedan tänkte jag först – Säg.
Anna: Ja, okej, jag bara tänkte på att om man tänker på biblioteksanvändare det är ganska, kanske ganska viktigt, därför att det har varit ganska svårt att, att, att hitta allt material därför att tidningar har varit på en tjänst och, och, E-böcker, inhemska E-böcker på en annan så det var en av de orsaker för vilka vi börjar att bygga den här tjänsten.
Paula: Ja, förstås, biblio-användarna dem är vana vid appen. Liksom att ha en app att använda. Och sedan när jag tänker liksom så här på biblioteksanvändarna, och vad som kommer att ändras, så det som nu kommer att bli en ännu en annorlunda grej för just biblio-användarna, så det är ju det att nu, i den här gemensamma, i det gemensamma E-biblioteket har vi sådana licensmodeller, det vill säga det finns inte hur många licenser som helst att använda samtidigt utan de här köps in och då kan det bli så att du måste reservera en bok, att den inte finns tillgänglig just då när du vill ha den. Att det här tänker jag, också att det finns restriktioner, på lånen. Hittills har det ju varit så att alla har bestämt lite själv, biblioteken, att hur många böcker får man ha per vecka eller per månad. Men att nu blir det då så att det blir max fem lån på en gång och max fem reservationer.
Och sedan en två veckors lånetid på det där materialet, men att det här är nu vad vi startar med och så får vi se i framtiden, hur det fungerar och vad det kommer jag för feedback till exempel.
Anna: Ja, det är en ganska stor ändring för svenskspråkiga biblioteksanvändare därför att de är vana vid den här modellen, det här accessmodellen. Alltså att du har en samling och du får alltid någonting. Du måste inte stå på kö och så, så vidare, men det är jättesvårt att när man har hela landet här, att betjäna så det är jättesvårt att ha den här access modellen därför att det som händer är att alla bibliotekspengar går till bara några artiklar eller, men man måste alltid ha någon slags restriktion där. Alltså det är, det, det egentligen, det är pengar eller, eller så att det blir en, en, en, en viss nummer av kopior som du kan låna. Men jag förstår att det är ganska stor ändring.
Paula: Sen är det förstås det att att sen beror den fortsatta E-boksamlingen till exempel då på svenska också på det att hur många svenska användare som hittar den här och vad användningsgraden blir. Att ju fler som använder det desto, liksom, större del av budgeten kan de få. Att just nu är det sju procent som det är i år och också nästa år. Men att Anna du sa att nu har ganska många bibliotek, komma att komma med nu, redan i april var det 85 procent som det var, av kommunerna som är med.
Anna: Ja, eller 85 procent av Finlands invånare, alltså vi beräknar de här invånare alltid därför att det här priset är per invånare också så det är det viktigaste numret. Och det är 85 procent när vi börjar och vi är hemskt glada över det här. Alltså att vi tycker att vi ska ha en bra start med det här och förstås hoppas vi att det blir mest av de svenskspråkiga kommunerna också. Det är just som du sa att ju mer att det finns svenskspråkiga användare desto bättre är situationen för dem också.
Anna: Vad tycker ni, vad tycker ni alltså om ni måste försöka att förklara för något att varför skulle ditt bibliotek följa med, kan ni säga någonting eller hur tänker ni att ni skulle förklara?
Emilia: Jag har lite svårt att svara på det för jag har inte riktigt, på det sättet, jobbar med sånt att jag liksom kan föra fram och påverka på något så att om du kanske, Anna vill ha något bra förslag eller orsaker där.
Anna: Nå, jag tycker ju att, att, att det blir lättare just som Paula sa att vi tar hand om det här anskaffningar som är ganska ganska tunga att, att, att göra. Behöver mycket tid och så vidare också tycker vi att den här appen, att allt det här teknologi är våra teknologi, alltså vad vi har byggt det här e-biblioteksapp och det är ganska viktigt också att – Och det är jättedyrt att göra, göra någonting sådant, och det är någonting som en kommun kan inte ensam göra men förstås förstår jag att att om ni måste tänka på det här, det här samlingar, alltså att svenskspråkig samlingen bara 20 procent, det är det av de här total samling så är det ganska kanske ganska svårt att säga.
Anna: Men vi vet ju också att att när man tittar på det har bibliotekssamlingar, det finns nånting sånt 90 procent av den här samlingen har blivit lånats. 10 eller mera gånger per år, så det är kanske så att att även om man har en stor samling, man använder bara en liten del av den. Så det kan vara ganska bra, situationen kan vara ganska bra i alla fall även om den här modellen ändras.
Paula: Ja, det här betyder nog också det att vi har verkligen sådär ett jobb nu att försöka hitta de böcker som människor vill läsa, alltså jag tänker just nu till exempel i den svenska gruppen där vi har en ganska liten budget, och det har vi diskuterar nog just de riktlinjerna för vad vi prioriterar och det som jag tänker själv att är ett plus nu med den här, också för de svenskspråkiga, är det att vi får det finlandssvenska materialet och liksom de finlandssvenska förlagen är med på det här.
Paula: Att det är ju nog en jätte liksom viktig sak för i biblio fanns det ännu inte någon – Jättefå finlandssvenska författare, kanske sådana som kommer ut just på svenska förlag. Så att det tänker jag att det är ett stort plus men att sen förstås det att när man tänker sedan att vi har den finlandssvenska utgivningen, sen har vi den svenska bokmarknaden som är enorm. Och sedan har vi ännu all översatt litteratur till svenska. Så det där – Och sedan alla barn och vuxna, fakta och fiktion, så att det är nog, det bara liksom myllrar i skallen när man försöker tänka så där att, hur man ska liksom just få en bra samling, men så att den liksom är mångsidig och betjänar liksom många olika användare inte bara en viss prototyp av biblioteksanvändare.
[Musik 14:01 – 14:26]
Emilia: Jo, det är nog absolut så att det är många, många användningsområden som ska täckas med en ganska liten budget för den svenska litteraturen.
Anna: Ja, men, och vi har den här samlingsgrupp som har skrivit nu samlingspolicy för E-biblioteket och det är kanske ganska viktigt att att säga ut det här att det har skrivit att det är en användssamling eller hur säger man på svenska? att (-) [15:02] Att vi, alltså att vi försöker att bygga någonting som är mycket används och vi även, vi även satt en, hur säger man (-) [15:20]
Paula: En målsättning.
Anna: En målsättning att det ska bli 65 procent, ska bli använt hela tiden av den här samlingen.
Emilia: Att det alltid ska vara utlånat 65 procent.
Anna: Just. Alltså att det är kanske en liten annorlunda samling än den de har i bibliotek, i fysiska biblioteken så jag tycker att det är ganska viktigt att, också att komma ihåg att målsättningen är lite annorlunda
Paula: Absolut och sedan är det ju också det att vi får se också vad som finns att köpa in och det vet vi ju inte heller att det beror ju sedan på förhandlingar.
Anna: Och det är ganska konstigt nog just nu, alltså att vi vet ju att de här streamingtjänsterna är jättepopulära och vi vet att förlagen är lite – de vill att vi inte, inte, på det här efterfrågan. Den här efterfrågan på de här streaminservice. Har, och sen har vi författare som som får nu ersättning för E-böckers lån. Och de har blivit ganska intresserade av bibliotekstjänsten också och vi ska se hur det utvecklas nu alltså det har blivit ganska, det har varit ganska svårt med inhemsk material, men jag tror att kanske det ändrar den på något sätt och jag hoppas att vi – Därför att vi tycker att vi kan ha en sådan modell som är bra för alla som är i det här, alltså för biblioteken för förlagen och för författare, och översättare också.
Paula: Sedan tänker jag också, att en sådan där som jag tänker att är en positiv sak är just det här att när det sköts centraliserat att det är ju inte bara liksom tekniken och urvalet och så här, men jag tänker också på den här marknadsföringen av ett biblioteket som nog tar upp tid liksom i alla bibliotek. Du ska plocka fram nya böcker och sätta fram de och så vidare, så jag tänker också att här finns också en sådan här marknadsföringsgrupp och människor som jobbar sedan centrerat med det här att på det sättet blir det en enkelt sedan att bara lägga ut informationen på appen och allt det här sköts centralt att det behöver inte alla bibliotek sätta tid på sen.
Anna: Men hur har det blivit? Alltså har det blivit svårt att göra det här marknadsföring för de här digitala tjänsten i era bibliotek?
Paula: Det kanske inte har varit svårt men det gäller att komma ihåg att någon måste alltid, en gång i månaden gå in och titta att vad finns här nu fast på biblio? Vad ska vi lyfta fram för nyheter? Liksom sånt, att ändå ett visst arbete som man måste komma ihåg att göra, fast det inte nu är på det sättet. Säkert något supersvårt men jag tänker så lätt att komma ihåg att det inte blir samma böcker liggande på första sidan i tre månader. Utan man får välja sin tid hela tiden och kolla vad är populärt? Vad sätter jag fram?
Emilia: Ja vi har gjort det, det biblioteksnätverk som jag jobbar inom så har vi en arbetsgrupp så att man har alltid en ansvarsmånad där man ser till att lyfta upp nya E-böcker just i biblio och att den där topplistorna. Men annars har man nog inte behövt marknadsföra själva tjänsten så mycket här, utan folk har nog hitta det och tagit sig till och lånat flitigt E-böcker och ljudböcker.
Paula: Och det kan förstås hända att nu när Kyrkslätt inte hör någon (-) [19:49], när vi står som ett eget bibliotek så, så på det sättet liksom gör vi allt jobb själva här, för allt att det finns inte liksom några arbetsgrupper, det finns ingen fördelning. Så på det sättet tänkte jag ur vårt biblioteks synvinkel så kommer här att liksom en hel del jobb som vi måste göra här helt på egen hand kommer nu att göras för oss. Att de tänker jag liksom att det är nog, det är nog en orsak säkert till att till exempel anskaffningsavdelningen är jättenöjda med att det blir ett nationellt bibliotek.
Anna: Tror ni att barn och ungdomar ska också hitta det här?
Paula: Det beror nog jättemycket på nu vad vi får för böcker. Och sedan tänker jag också för barn och unga, särskilt, så är det här att köa till en bok någonting som de inte riktigt har inte ens i det fysiska biblioteket. Att om du har ett bokpratar du inte sen har flera exemplar och så försöker du att nå att jag sätter dig i kö är de ganska ointresserade, att de vill hade genast, de som de ska läsa så det här blir nu en intressant fråga att följa med. Sedan om din upplevelse blir så där att du går in och och så är det, så är det alltid utlånat det du vill ha, att lär du dig att köa, orkar du med det? Eller är det sådär att äsch då får det vara, att då läser jag inte nu.
Anna: Eller lär du, lär du dig att plocka någonting annat?
Paula: Det är ofta det som det sedan blir till att man sedan liksom får ta till andra böcker, ja.
Anna: Jag tycker att det, i det här, har den svenska gruppen också en roll därför att de kan också försöka att välja några titlar så att det blir så många titlar, eller kopior av en titel så att en hel klass kan läsa.
Emilia: Ja, för ibland vill de ju ha något projekt i skolan eller sådär eller vill läsa en speciell bok eller en speciell författare som alla läsare. Så absolut ska det vara bra att få någon sorts motsvarande klassuppsättning. Till biblioteket också.
Paula: Och där blir kanske utmaningen det där att fundera just på de där åldersgrupperna, att liksom hur många klassuppsättningar har vi råd att ta och sedan liksom vilka åldrar, vilka genrer, vilka slags böcker. Att jag tänker liksom själv såhär att det är alltid svårt på något sätt att sätta sig in i vad folk vill ha. Att det kan vara väldigt stor skillnad på olika lärare, vad de upplever är en bra klassbok. Vad någon annan använder så kanske någon annan känner att jag tycker inte alls, den vill jag inte alls läsa med min klass, det är nog liksom. Det är nog bara att försöka göra sitt bästa men sedan får man se att hur den där samlingen sedan används.
Anna: Ja, men jag tror att det finns ganska många, många saker som vi måste bara se och sen, vi måste vara också färdiga att ändra dig här, hur vi jobbar med det här. Alltså, vi vet ju ingen vad som ska hända när vi öppnar det här för hela landet. Och vi måste ha en sådan bättre (-) [23:32] här att vi försöker någonting och om det funkar inte då ska vi göra någonting annat. Så det går till det här lånetider också, alltså att nu har vi bestämt att det är två veckor, men om ni får se att det är det räcker inte för barn eller ungdomar så vi kan byta det så det kan bli fyra veckor. Alltså att det är ett projekt som utvecklas hela tiden. Det är inte någonting som är färdigt i april och som så börjar vi utan att ändrar ingenting efter det.
Paula: Ja, jag tänker själv när jag jobbade mycket med ungdomar, både högstadiet och gymnasiet, att just när jag vet att engelska böcker är så superpop bland de, att det som de läser på fritiden är nästan enbart på engelska. Så väntar jag verkligen vad det blir för engelska ljudböcker och jag hoppas att man skulle få in sådana här tiktok sensationer som alla sedan vill läsa samtidigt. Det är ju jätte sådär, på något sätt trendmedvetet, det här läsandet
Anna: Och sedan skulle det också vara viktigt att någon läsa på svenska. Alltså det måste balansera med det här att erbjuda engelska jo, men också får de använda svensk och finsk material men ja. Men med engelska det lite lättare därför att de här erbjudandet är så hemskt där, alltså att det är lättare att få böcker i biblioteket. Men det är alltid med böcker det blir lite, du vet ju inte alltid vad som ska bli populärt. Det kan vara några böcker som alla tänker att någon ska läsa det här och det blir hemskt populärt. Lite överraskande.
Emilia: Jo, så därför har jag förstått det som att vi också har möjlighet att köpa till fler licenser ifall något, vi har köpt in någon ljudbok och den visar sig bli väldigt populärt så kan man köpa till fler licenser och göra den till tillgänglig för fler.
Paula: Ja, och just de riktlinjerna för samlingen så, om jag kommer rätt ihåg, så skrev vi in också det att det gäller att följa med hemskt mycket, sin tid. Och också liksom just exempel när jag tänker på den finlandssvenska verkligheten så påverkas det mycket liksom det vad folk vill läsa, att vad de finlandssvenska tidningarna lyfta fram. Och sen hän som vinna pris såklart och så vidare. Att sedan kunna reagera på det där. Att någonting sedan, om man till exempel tidigare tänkt att nå den här kanske vi inte köper in, att den är kanske inte nu så intressant sedan plötsligt blir den framlyfta och så här, att sedan kunna ganska snabbt ta in sådant material.
Anna: Och där har den här, den där svenska grupp, svenska urvalsgruppen en viktig roll att de ska dela budgeten så att det blir lite pengar kvar för de här överraskningar, alltså att någon bok blir hemskt popular och alla talar om den så liksom så de inte har använt alla pengar. Att man kan reagera när –
Emilia: Ja, det ska bli spännande att se sen när vi flyttar in i den E-butiken och få börja botanisera urvalen där.
Paula: Ja, och leka med excel och tabeller.
Anna: Ja, tror ni att om det finns några svenskspråkiga kommuner som kommer inte in i, eller i det här E-bibliotekstjänsten, tror ni att det blir svårt att förklara till invånare i här kommuner varför de har inte den här tjänsten? Om någon, om ni i Kyrkslätt inte kom med att Esbo är med då, varför kan jag inte använda om min syster i Esbo kan?
Paula: Ja alltså, åtminstone här, men vi kommer nog med det har varit klart från första början, men absolut skulle det vara svårt för att vi har jättemycket användare också från Esbo och så vidare. Och vi kände att vi inte har samma bibliotekskort som man har i Esbo väcka förundran men det där och jag tänker ändå att i Kyrkslätt så är majoritet finskspråkiga och jag tänkte nog att det här är nog en stor förbättring för den finskspråkiga E-boksläsaren och ljudbokslyssnare. Så absolut skulle, det skulle vara liksom väldigt svårt att förklara att varför vi inte skulle ha gått med i det här.
Paula: Men att sen förstås liksom just att – Sen tänkte jag att situationen är säkert en annan i de, på de ställen där den svenskspråkiga befolkningen är till exempel i majoritet eller, fast nästan hälften är något sånt här att då – Att det är liksom en liten annan situation när du tittar på det ur en finskspråkig synvinkel och en svenskspråkig synvinkel för den där ursprungssituationen har varit så annorlunda mellan ellips och biblio.
Emilia: Jo om man tänker här i min egen kommun är det väl kanske 70 procent svenskspråkiga, nu vågar jag inte riktigt lova att den siffran stämmer, men att här är det största delen av våra låntagare har varit vana med biblio. Just att för att de finskspråkiga har det varit där då ett lite mindre utbud.
Anna: Och det är ganska svårt kanske för några användare att de har blivit vana med att du kan också skaffa ett bibliotekskort från en annan kommun och så kan du använda den med andra kommuners tjänster, men med vårt system du kan inte köra det.
Paula: Ja, det är sant. Det är en ändring, ja.
Anna: Ja, så det kanske blir lite svårt att förklara för alla att det här fungerar inte med bibliotekskort.
Paula: Och sedan har vi till exempel anställda här i Kyrkslätt som inte hemma från Kyrkslätt som kommer från kommuner som inte går med i det här. Och de kommer då inte åt den här tjänsten som vi har. För att de bor i en annan kommun så att visst, det är lite annorlunda nu när det på det sättet bundet till vart du bor och vad den kommunen har gått med på.
[Musik 30:55 – 31:21]
Anna: Men vi ska se hur det är att det ska utveckla i följande år att jag vet att i de också i Sverige är hemskt intresserade av att kunna ha en nationaltjänst av det här. Jag ska gå till Sveriges bibliotekdagar i maj och alltså bara för att tala om vår situation och hur har vi byggt det här och om vi bygger en nationaltjänst på Sverige så kanske blir det annorlunda med de här licensmodeller där också.
Paula: Och det måste sägas att kanske liksom en nackdel som jag har sett med biblio och som jag hoppas att man kommer nu ifrån så är det att den har varit jättedålig ämnes, liksom ämnesordern fattas, åldersgrupperna är fel på böcker. Den är nästan omöjlig att söka från med något annat än bokens namn
Anna: Okej, alltså det här –
Paula: Att du söker med klassiker och det kommer allt möjligt som inte är klassiker och så kommer det några klassiker och så söker du ungdomsböcker så får du börja läsa böcker för sextionioåringar och så vidare. Så det här har jag liksom stört mig själv på för att just när jag försöker, när jag jobbar med de här ungdomarna och försöka lära dem hur de kan använda biblio så har jag helt enkelt resignerat och sagt att det enda sättet är nu att ni söker någon annanstans böcker. Vet du att vad skulle jag kunna läsa och så söker ni på bokens namn på biblio, de där kategorierna funkar inte. Så det tycker jag när vi får starta från rent botten här så liksom kan man bygga upp ett bra bibliotek på det sättet att det stämmer med hur böckerna kategoriseras och hur de beskrivs.
Anna: Och vad som är bra med den här tjänsten det är också, jag tycker att, att vi har alla de här bibliotekspersonalerna som kan göra de här listor och rekommendera böcker och så vidare. Jämfört med det här är streamingservice som använder algoritmer och det är så annorlunda när du har en riktig människa som jobbar i bibliotek som inte har några kommersiella intressen och de rekommenderar böcker så blir det helt annorlunda för användare också. Alltså det är en bra sak med det biblioteket, tycker jag. Och det är också någonting som gör vårt bibliotek helt annorlunda än de här streamingtjänst.
Anna: Och hur blir det, hur tror du att det ska bli Emilia om vi fortsätter med biblio? Ska allt vara som nu eller ska det i alla fall hända någonting eller hur funkar det med resten av landet med biblioteket?
Emilia: Ja, det är ju en sak som man lite måste kanske vänta och se då och det sätter ju allt en möjlighet att gå med i biblioteket senare. Alltså att man inte gör det nu. Så det här kanske mest var det att det har funnits en önskan att lite få se var det för någonting innan man går med, att det känns som så, så osäkert att man vet vad man har med biblio och vad man kan erbjuda sina kunder men att i nuläget så vet man inte riktigt hur utbudet blir i det nya E-biblioteket. Så det kanske är det som har varit en sådan sak som många bibliotek häromkring har funderat på.
Anna: Har ni funderat på, alltså vad betyder det alltså i praktik för er om ni ska inte bli, alltså, hur gör ni de här anskaffningar och vad gör ni med statistiker och så vidare?
Emilia: Nå, i biblio har vi en sån här anskaffning att dit kommer ju in automatiskt böcker. Vi har en viss prisgräns på vad en bok får kosta per lån, men att allt som går under den så kommer ju in dit så att på det sättet sätter vi ingen ingen tid på anskaffning av E-böcker i nuläget.
Anna:Och ni måste inte (-) [36:18] det här också.
Emilia: Det kan jag inte svara på hur långt avtal vi har eller vad det – Det känner jag inte till.
Anna: Därför att jag tror att det här är ganska viktigt för många bibliotek att de behöver inte göra det ensam och vad gör ni med det här med statistik alltså?
Emilia: Nå, det är väl som man har gjort hittills att man tar ut den, tar ut statistik för biblios och de här andra leverantörernas sidor. Att det är E-biblioteket då ska man få statistiken serverad. Det här att fortsätter man till exempel med biblio så då kan man ta fram den själv. Inför varje år.
Anna: Alltså ni måste sköta om det här statistiken som går till sådana stopper?
Emilia: Det känner jag inte till hur det fungerar, det är inte mina –
Anna: Det blir så, alltså det är ingen annan som ska göra det för er och det är hemskt.
Emilia: Nej, som sagt det är jag inte så insatt i så det kan jag inte svara på det.
Anna: Men det är hemskt viktigt att man sköter om det här för att det är så som få författare och översättare får pengar. Men det är ju, vi tycker här i biblioteket att det är hemskt okej att titta lite hur det är, hur fungerar det här och man kan också komma senare. Alltså att det finns inga gränser att du måste besluta nu eller att man kan också komma in senare när det känns att ni har informationen som ni behöver.
Paula: Alltså jag tror att det kanske det viktigaste är att det blir inga lätta svar. Det är bara svåra frågor vi har här och att varje kommun måste göra sitt eget beslut och – Det finns alltid nackdelar och fördelar.
Anna: Ja, Och sen kanske just det där att det här är en process. Att liksom det blir inte färdigt utan att det hela tiden lever och förändras.
Paula: Ja, också också att det här är en teknisk sida, alltså den här appen. vi börjar med någonting och vi brukar säga att om vi försöker att göra det färdigt innan vi börjar, det är idag gör vi en (-) [39:31] att det är bättre att börja med någonting och så får vi feedback från er och från biblioteksanvändare och så vidare och så vi kan utveckla den och så att det funkar bättre för alla som använder det.
Presentatör: Tack Emilia, Tack Anna och tack Paula och tack för att du lyssnade. Hej då.
Bandinspelningens längd: 23 min
Anteckningar i transkriberingen
Annika: Talare
Jessica: Talare
or- ordet blir avbrutet
(ord) en osäker samtalsperiod eller en talare vars identifiering är
osäker
(-) ett ord som inte kunde urskiljas
(–) flera ord som inte kunde urskiljas
[10 s paus] en paus i tal på minst 10 sekunder
, . ? : skiljetecken enligt skrivregler eller en paus i tal på under
10 sekunder
[Musik 00:00:00 – 00:00:11]
Voice-over: Välkommen till AKEPampas (-)[00:14] – podden. Idag pratar vi om barn- och ungdomsbiblioteksarbete.
Jessica: Hej, jag heter Jessica Peltoniemi och jag jobbar som bibliotekspedagog på Vasa stadsbibliotek.
Annika: Och hej, jag är då Annika Söderlund. Jobbar också vikarierar 60 procent av min arbetstid då också som bibliotekspedagog på Vasa stadsbibliotek. Och annars är jag då biblioteksfunktionär både då på sidobibliotek i Sundom också och i bokbussen
Jessica: Och i mitt jobb så ingår ju förstås, eller i första hand, samarbete med skolor. Det är det som är det centrala och mitt ansvarsområde är då egentligen från årskurs tre till nio och andra stadiet att det är främst dem som jag jobbar tillsammans med. Och för de här klasserna har jag mycket bokprat bland annat och de planeras då ofta enligt klassens önskemål, enligt vad de har för tema, om de har någon speciell genre som de jobbar med eller något sånt. Sedan ingår också handledning i informationssökning och biblioteksanvändning och så tar jag emot grupper i biblioteket. Guidar runt, visar vad som finns kvar, berättar om biblioteket. Men också sen är jag med och ordnar olika slags evenemang i biblioteket. Av olika slag och då speciellt för just där barn och unga.
Annika: Egentligen har jag ju ganska samma arbetsuppgifter då som Jessica, men jag har då min åldersgrupp då är då ettor och tvåor i skolorna och sedan också förskolorna och dagisar och sagostunder. Det kör jag väl men då när man är en pedagog och sen då när man är funktionärer och jobbar så är det ju vanlig kundservice som är de där. Men med barnen då har jag sagostunder här på huvudbiblioteken, där kommer ju oftast då nästan noll till fyraåringar för man kan nästan se andra på dagis men visst kommer det ju dagisgrupper också till bibblan och lyssnar på sagostunder ibland och sånt där. Och med förskolan så har vi också att sådana där förskolepaket som vi kör med förskolorna.
Antingen kommer förskolan till biblioteket eller så far man ju ut till dagisarna och drar det där förskolepaketet åt dem. Och med ettorna drar jag också ett sådant här paket, då brukar jag vara i klassen eller om ettorna då kommer och sedan är det ju också bokprat, precis, som gäller. Sedan också till mina arbetsuppgifter så hör med en annan biblioteksfunktionär som heter Cecilia så då sköter vi om anskaffningen till hela huset i Vasa stadsbibliotek. Och har barn och ungdomslitteratur.
Både facklitteratur och då skönlitteratur. Också för unga vuxna hör också till oss. Så det är ganska intressant. Och sedan, då jag är funktionär så är jag också, jobbar jag i bokbussen och bokbussen har vi ju – Den far ju också det då skolor och daghem. Vi har ungefär 30 daghem som bussen far och ungefär tio skolor. Svenska skolor så far vi till tre stycken tror jag det är nu för tillfället. Så bokbussen har också egentligen ganska mycket samarbete då med dagisar och skolor. Så sedan funderar vi har över vad som är – Är väl lite teman om – Med, med Vasa eller vad som är intressant just inom litteratur. Var det det?
Jessica: Eller ska vi berätta lite om biblioteksstigen först?
Annika: Det kan vi göra! Biblioteksstigen har vi ju.
Jessica: Att biblioteksstigen är ju ändå ganska centralt i vårt arbete. Att det är då en bibliotekstig som hör till skolornas kulturläroplan här i Vasa. Så att alla de här grejerna finns då inskrivna i läroplanen. Och det är då på förhand bestämt att alla som går på just den här årskursen ska få de här grejerna varje läsår. Och till det här ingår då också den här bibliotekshandledningen som Annika berättade om då för årskurs ett, där det första –
Annika: Vi tvingar ju ingen förstås, om inte de vill så kommer de inte men vi erbjuder dem.
Jessica: Precis, absolut. Sen på årskurs tre så ska de i alla fall på ett bokprat. Och på årskurs fem har vi undervisning i informationssökning, årskurs sex är det igen bokprat eller massbokprat, kan det också vara, där då bokpratas för flera klasser samtidigt endera då ett sådant här stort för hela det här Österbottensområdet eller så kan de också var bara för skolans alla sexor.
Annika: Och det här går ju oftast då på teams det här massbokpratena. Så på det viset går det att få ut det till nästan egentligen, hur mycket skolor med som helst.
Jessica: Jo, precis. Sen på högstadiet, så på sjuan, så då så har vi ett sådant här amazing library race som de då kommer till huvudbiblioteket där de bekanta sig med byggnaden, vad som finns här, vad är det här riktigt är för ställe. Och sedan ännu för åttorna så är det då bokprat. Och, i alla fall, det här gör vi då varje år, men förutom det här så blir det ju också en massa olika bokprat för också alla övriga klasser i vanliga fall.
Annika: Ja, det är ju bra när det kommer in och de vet vem vi är så tar ju nog andra klasser kontakt om man har. Och framför allt om de läser något – Om skolor har något sådant här läsprojekt. Oftast är det ju såhär på våren kan någon skola har något läsprojekt så då vill de ju nog gärna ha det alla årskurser och att vi erbjuder ju det i mån av möjlighet så får ju allihop.
Jessica: Så är det ju.
Annika: Ja, det provar vi nog att ordna åt dem. Vad ska vi ta och berätta om sedan då? Ska vi ta de här om litteratur?
Jessica: Ja, för litteraturen är ju ändå i centrum i vårt jobb. Det är ju ändå det som utgör en stor del av vårt arbete. Och aktuella teman har vi kanske funderat lite kring vad som riktigt skulle vara aktuellt just nu, det finns ju alltid en hel del med teman inom både barn- och ungdomslitteraturen, massa saker som tas upp i de här nya böckerna och så vidare. Någonting som blir kanske mer och mer aktuellt och det kommer mer och mer är ju förstås sociala medier, olika risker med sociala medier, internet. Och någonting som har synts är just sådana där olika spelvärldar. Och just att man kanske lite blir indragen i en spelvärld, fastnar i någon slags spelvärld och på någonting, att någonting, någonting är fel i den här spelvärlden som man då – De måste rättas till i den här boken. Att det ska fixas.
Annika: Ja, det kanske nog idag är det som är som ganska mycket aktuellt i mycket – Kanske författarna har också lättare till (-) [08:01] eftersom att vi lever i den där världen, att de hittar då, kanske de har den där fantasin då bättre eftersom att det är ett ganska aktuellt ämne. Att de har lättare till att skriva om det då.
Jessica: Ja, speciellt hos barn finns det ett stort intresse för olika slags spel och alla sådana där olika. Olika slags –
[Musik 08:23 – 08:56]
Annika: Och sen, ja, i – Vi har alltså bilderböckerna egentligen och då vet jag inte om det kommer – Men de här senaste åren tycker jag faktiskt det har varit ganska mycket just olikheter. Att den där huvudpersonen då antingen har någon sjukdom, sitter till exempel i rullstol. Eller ja, att den är lite olik någon. Det kommer mera fram de här olikheterna. Men den personen i bilderböckerna är ju då ändå en helt en vanlig människa och gör inte någon stor grej av det där att den är så på det viset kanske det här som är annorlunda. I några dagisar och skolor, att de får vara med och känner att de är en av oss. Och det tycker jag är helt okej att de faktiskt tar fram sådana här. Att de får vara med och känner att de är helt – Att de är med, det tycker jag är bra.
Jessica: Jo precis och samma där olika slags familjer, olika familjekonstellationer. Att det behöver inte vara en traditionell familj alla gånger utan det kan vara olika konstellationer, man kan ha olika slags sammansättningar.
Annika: Ja, det kommer fram mera.
Jessica: Ja. Och samma i psykisk ohälsa, kommer mer och mer speciellt kanske just i sådana för unga vuxna så kommer det här att hitta sin egen identitet och kanske jobbade då med sin hälsa, sitt välmående.
Annika: Ja, jo, det kommer. Ja.
Jessica: Och något som vi också sett är nog det här med krig och flyktingar och invandrare. Som nog speciellt kommer en hel del sånt också.
Annika: Ja, om man så jämför – Om vi går bara fem år tillbaka, tio år tillbaka så inte kom det just några böcker om det men nu har det nog kommit ut mycket mera just om krig bara för att världen är mera orolig i dag.
Jessica: Och det är ju förstås – Eller det här var ju en hel den sådana här tunga teman nu som vi har tagit upp men det som är bra med just barn- och ungdomslitteraturen är ju att oftast så varvas de ju med lite lättare teman. Det kommer den här vardagen och det kommer skolgång, vänskapen, familjen och kanske lite kärlek. Men att det blir sådana olika inslag och kanske fantasy som man då också tar in för att då få någon annat grepp i det här. Att det inte blir för tungt och för mörkt.
Annika: Ja, så är det. Sen är det ju, ja. Det finns ju då också – Det är ju inte bara den där boken det finns. Det finns ju e-böcker och ljudböcker och – Men egentligen så, inte vet vi ju hur mycket det används av dem där, men nog använder de ju. Och det är ju bra för just sådana här svaga elever, svaga barn som inte kanske har den där koncentrationen till att sitta och läsa. Utan det finns att lyssna till exempel då. Så nog tror jag att de används ju.
Jessica: Ja, det är ju jättebra att det finns olika alternativ. Att de har de här möjligheterna och just att det finns ju både då gratistjänster och betaltjänster. Så det finns ju någonting för alla att ta till.
Annika: Ja, så vi tror ju nog att de används men i hur stor utsträckning, det har vi nog kanske inte riktigt. Men vi pratar om dem i skolorna att det finns så nog tror jag det används. Jag tror också skolorna använder dem som hjälpmedel åt sådana här svaga elever tror jag.
Jessica: Och äventyr, spänning, mysterier, skräck och spöken. Det går ju alltid hem.
Annika: Det går alltid hem. Och det har alltid – Alltid nästan funnits och det är alltid det som – De hade nästan något bokpratas om, det är något sådant här mysterum eller spänning eller något spöke, man får nästan bara ta en mening och det fastnar. Så är det. Så det är inte svårt. Sådana böcker är inte något svårt att mangla ut åt dem. Man får dem ganska bra.
Jessica: Jo, en vanlig fråga är ju att “vilken är din mest skrämmande bok som du har med idag?”
Annika: Ja, så är det nästan. Och på svenska så kommer det ju faktiskt ut bra med böcker som just sådana här börja-läsa böcker. Egentligen mycket mer än på finska. Och just att det går – Nu har det också kommit nya sådan här lättlästa fantasy, som inte heller han riktigt kommit. Det har kommit nu också flera stycken och sådana här. Alltså det, jag tycker det är bra utbud egentligen för att börja läsa böcker.
Jessica: Ja, det är ju inte bara börja-läsa böcker för riktigt nybörjarläsare utan då också för sådana äldre som lär sig ett nytt språk.
Annika: Det finns ju också. Det har ju kommit, ja.
Jessica: För ungdomar och unga vuxna. Speciellt på svenska så kommer det hela tiden en hel del med böcker på ett lätt språk som är lätt att ta till sig men som ändå har den där spännande berättelserna. Det finns det här suget och det finns liksom någonting intressant där.
Annika: Och likadant att det är inte som förr hade en lättläst bok så då hade varit det där ämnet har varit kanske lite för barnsligt för en sjundeklassist, åttondeklassist som är svag att läsa men nu finns det att det där innehållet är liksom just år en 15-åring då. Plus minus 15–åring men ändå med ett lättläst språk. Så det kommer ut bra och det är bra att det gör det. Så då kanske man får det där intresset för unga att de faktiskt orkar läsa, de vill läsa. Jag tror också många unga högstadieelever att de vill läsa, men de orkar inte ta i en bok på 250, 300 sidor och det är tätt, tätt, tätt med text. Det är liksom motsträvigt men just det här lättlästa för dem så tror jag är riktigt bra. Och det kommer bara mera och mera.
Jessica: Just då att man plockar en tjock bok och så är man ju osäker att: “Är den här faktiskt bra?” “Kommer jag att tycka om den här boken?” “Vill jag sätta tid på den här boken?” Så det kanske enklare att få börja med nånting som är lite kortare och då kanske ändå man vet att det här det borde vara någonting som är spännande. Så det här kanske skulle då vara ändå någonting som rycker med i läsningen, ja.
Annika: Att det, men det är ju som att då finns det då de högstadieelever som slukar vad som helst
Jessica: Absolut, ja. Det finns faktiskt storläsare också, en hel del. Det är nog från den ena ytterligheten till den andra. Så det finns nog läsare på hela spektrumet.
Annika: Men då tror jag nog också att det där är lite hemifrån. Att det där inte bara är vår uppgift heller inte. Att ja, vi far då nog och bokpratar och vi ger boktips åt sådana här eleven, men om föräldrarna läser så tror jag också barnen får det hemifrån och då också läser. Då börjar barnen intressera sig för böcker och börjar läsa.
Jessica: Jo, det påverkar nog absolut. Att det är nog väldigt viktigt att ha någon läsande förebild som man då kan kanske diskutera med, få tipsa av eller då ändå bara se att någon annan faktiskt också läser.
Annika: Ja, att antingen ska det nog vara föräldrarna hemifrån eller någon kompis kanske kan också inspirera en annan elev, ett annat barn att läsa. Men inte alls som när jag läser på sagostunderna så inte har jag ju som skilt alltså jag kan ha en ny bok, jag kan ha en äldre bok jag kan ju ha som teman. Om det är höst så kan jag ju läsa och just om någon med höst eller regn eller något sånt här då. Nu på våren och nu då det blir det – Vi hade sagostund på vi på vändagen så hade jag ju böcker om vänskap, kompisar. Och nu har jag ju, sen då, nästa veckan, jag har inte något tema ännu åtminstone men sen har jag följande gång då är det påskveckan så då blir det väl nog kanske något om någon påskhare eller påskkyckling då vad jag hittar.
Jessica: Ja, det är ju jättebra att ta upp just aktuella händelser, aktuella teman och sådant som händer och att få in den här vardagen ändå och sånt som.
Annika: Men just också det har jag märkt att jag som sådan här dagis och, det här, vad heter de, dagmammorna som finns kommer och så att just att man tar fram just att lite mod. Att det finns att man är modig och någon sådan här. Och att man kan säga förlåt om man ska säga tack och sådana här vardagliga saker vill de, har jag märkt, att de vill att man ska ta upp. Också att det kommer från någon annan och inte bara av dem. Men har vi något annat att berätta då om barnlitteratur?
Jessica: Men det är förstås aldrig så enkelt att det finns en bok som passar för precis alla.
Så alltid när man då väljer böcker är det förstås viktigt att man kommer ihåg att man funderar på vem som är målgruppen, vem man läser för, vem man tipsar för, vad de har för intressen, vad de har för önskemål. Och då att man själv kommer ihåg då att ett boktips är ju alltid en subjektiv åsikt. Det är alltid min åsikt att den här boken är jättebra. Och det behöver ju då inte betyda att alla – Att mottagaren också är av samma åsikt. Men man kan ju ändå försök hitta den där gemensamma nämnaren och att försöka att koppla ens egna intressen med mottagarens.
Annika: Så där är det ju lite när man väljer böcker och så det är ju många böcker som är som jag, eller vi kan då tänka usch nej. Men vi kan ju inte liksom tänka att jag tycker ju inte om det här, jag måste ju tänka liksom också att det finns ju andra där ute som säkert också tycker om den där boken. Och det som gör att det kommer en sådan här “ja, yes, nu kommer den här nya som jag vill ha”. Men inte behöver någon annan tycka att den är bra. Det är lite samma när man väljer de där böckerna. Precis som likadant som då man står och pratar om de där böckerna.
Jessica: Ja, så är det.
Annika: Att det är lite tudelat där. Själv kanske en man har läst en bok man vet att det här går hem och det är en lågstadieelev, själv tycker man inte om den men ändå står man där och pratar om den och tycker att det är jättebra. (skrattar) för det blir lite sådär, ja tudelat. Att man måste ju inte tänkt på barnen och vara lite med i denna deras nivå.
Jessica: Jo, att försöka fundera vad de då faktiskt kan tycka om. Att va, inte bara gå enligt ens egna åsikter att det här, det var jättebra, det här vill jag som vuxen att nu de här barnen ska läsa. Utan då ändå ta dem som är på deras nivå, där de befinner sig. Och sådana teman som de då är intresserad av.
Annika: Så det där var nästan som vad vi har. Ännu en som också hör till våra uppgifter och arbetsuppgifter så är ju också att uppdatera vårt Instagramkonto: “Vasas stads barn och unga” så har ett eget Instagramkonto som heter då (-) “lulugram/VSA”. Och det kommer egentligen från vi har en maskot som är som en groda och som heter då Lulu och därifrån kommer då lulugram. Och det prövar vi då. Och det är inte bara vi pedagoger som provar att uppehålla dem utan allihopa från – Vi på barnavdelningen och så är det också då alla ute och kring våra bokbussarna och våra närbibliotek så som provar att uppehålla dem och sätta in aktuella saker och boktips och vad vi nu kommer på då.
Jessica: Ja, där finns alltid lite allt möjligt. Just om vi har något evenemang så kanske kommer in någon bilder där om vad som har hänt här på biblioteket eller då på någon av våra filialer
Annika: Ja, så det kan ni gå in och kolla på. Så vet ni vad som händer mera. Då får vi nog tacka för oss då.
Jessica: Ja, vi tackar för oss.
Annika: Ha det bra. Hejdå.
Jessica: Hej, hej.
Voice-over: Tack för att du lyssnade.
[Musik 21:47 – 22:13]
Voit kuunnella jakson täältä https://open.spotify.com/show/6uA8MjJloMa8UzP42begbZ
Äänitteen kesto: 34 min
Litterointimerkinnät
| Haastattelija: | Haastattelija |
| Sini Helminen: Minna Mohr: | Vastaaja Vastaaja |
| sa- | sana jää kesken |
| (sana) | epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja |
| (-) | sana, josta ei ole saatu selvää |
| (–) | useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää |
| , . ? : | kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa |
[musiikkia]
Haastattelija: Tervetuloa Vaasan AKApampaksen -podcastiin Pinnalla. Tän päivän jakson teemana on nuorten lukemisen edistäminen ja siitä on täällä meillä puhumassa projektityöntekijä monikielisyyden teemavuoden aiheena, Minna Mohr, ja erikoiskirjastonhoitaja Helsingin kaupunginkirjastosta Sini Helminen. Tervetuloa. Te voitte kertoo nyt meidän kuulijoille, kuinka innostaa lukemaan.
Minna Mohr: No joo. Kiitos kutsusta tähän podcastiin. Minä olen Minna Mohr tosiaan ja monikielisessä kirjastossa töissä. Tää on tosi monitahoinen kysymys. Mä ehkä antaisin aivan ensin puheenvuoron Sinille, joka vois puhua tästä vähän laajemmassa mielessä ehkä ja minä voin sitten lisätä monikielistä näkökulmaa.
Sini Helminen: Hei. Tosiaan mä oon Sini ja tämä lukemiseen innostaminen on aika lailla sitä omaa työsarkaa, että aika vaikea sitä silleen lyhyesti puhua, mutta… erityisesti nää tosi perinteiset jutut on tärkeetä lukemiseen innostamisessa, niinku kirjavinkkaus. Että sille on kovasti tarvetta, koska ihan tutkimuksessakin on todettu, että monet nuoret kokee, että ne ei saa tarpeeksi tietoa siitä itseään kiinnostavista kirjoista ja aiheista. Ja aikuisille on tosi huonosti näkyvillä lasten- ja nuortenkirjallisuus, niin on tosi tärkeää kirjaston rooli sitten näistä kirjoista kertomisesta ja kirjoista kertomisen lisäks olennaista on tietysti tämä into. Et se yksinkertasesti niin lisääntyy sillä, et ihmiset on innostuneita kirjoista ja se on tietysti muidenki ku pelkästään kirjaston tehtävä, että ihmiset lukea ja puhuu lukemisesta ja intoilee niistä, niin se lukuinto tarttuu. Ja tietysti meillä on kaikenlaisia hienoi tämmösiä lukemiseen innostamis -projekteja ja kaikkea tällasia vähän eläväisempia keinoja, mutta se lähtee kuitenki alun perin liikkeelle siitä ihan niistä kirjoista.
Minna Mohr: Joo. Mä jotenkin täydentäisin tohon, että se esimerkin voima. Varsinki must tuntuu, et jos me nyt puhutaan nuorten lukemisesta, niin nuoret rakentavat identiteettiään ja hakevat esimerkkejä. Totta kai niinku ihan lähtökohta siin jo lasten lukeminen… valtavan tärkeätä on se vanhempien esimerkki siellä kotona, että kotona luetaan erilaisia tekstejä, mutta… no nuoret nyt tietenkin, kuten kaikki tiedämme käyttävät paljon somea ja muuta, että must tuntuu, että meillähän on tosi paljon noita mahtavia kirjallisuusblogeja ja muita‚ joissa intoillaan kirjoista ja kaikkea tällasta, niin senkin esimerkin haluaisin tässä jotenkin… tuoda esille. Lukemaan innostavat somepersoonat.
Sini Helminen: Joo, munkin mielestä on tärkeää, et niis kirjoista intoillaan somessa, koska se on kuitenkin meijän tämä toinen puoli elämää täällä verkossa, että sitten ihan livenä, koska olis tärkeetä nähän niitä lukevia aikuisia. Et sit ne aikuiset vaan sanoa, että hyi kamalaa ne oppilaat on siellä puhelimilla ja aivot on nyt mennyt syöpymään siitä, ku ollaan siellä somessa ja sitten se sanotaan somessa. Sit ne ei ite lue ja sitten eivät myöskään ole yhtään kiinnostuneita mistään lasten- ja nuortenkirjoista, jotka on ilmestynyt viimeisen 50 vuoden aikana, niin tässä on pieni ristiriita.
Minna Mohr: Joo. Kyllä. Kirjastoissa tehdään ihan loistavaa vinkkaustyötä ja mä tosiaan nyt olen monikielisessä kirjastossa tällä hetkellä töissä. Mä voin kertoo myös, me pyritään tekemään pienillä resursseilla niin paljon ku pystytään niin vinkkilistoja nuorille erikielisistä nuorten kirjoista. Ois ihan mahtavaa, jos kirjastoissa pystyttäs entistä enemmän myös nostamaan jotenki tätä… siis vinkkauksissa kiinni sitä monikielisyyttä tarjota. Meiltä kysytään täällä tosi paljon sitä, että löytyykö jotain tiettyä suosittua kirjaa myös muilla kielillä. Niin tähän pyritään saamaan sellasii valmiita listoja, esimerkiks vaikka löytyykö Neropatin päiväkirjoja millä kaikilla kielillä ja niin edelleen. Mutta… työtä riittää.
Sini Helminen: Joo, siis varsinki täällä Helsingin alueella, ni on tosi yleistä, että… joka luokassa tarvitaan melkeinpä selkokirjoja myös ja myöskin saatetaan välillä kysyä sitä, että miten löytää muilla kielillä kirjoja. Et toki tietysti suomen kielen oppitunneilla, joihin usein nää kirjavinkkaukset liittyy, niin opettajat vaatii, että pitää lukea suomeksi, mutta toki sit välillä esimerkiks meijän seiskavinkkaus-esityksenkin jälkeen niin joku sanoi, että tämän kirjan lukisi mieluummin englanniksi, kun oli käännös kyseessä ja pitihän se tunnustaa itsekin olin sen enkuksi lukenut. Että nykypäivän… varsinkin helsinkiläisnuorista, niin erittäin iso osa lukee kyllä muilla kielillä myös. Tai sitten pelkästäänkin riippuen tietysti ihmisestä.
Minna Mohr: Joo. No mitäs mä taisin jo vähän poiketa omalle polulleni tästä, kuinka kuinka innostaa lukemaan teemasta. Pahoittelen [naurahtaa], jos astuin varpaille. Sini, onko sulla vielä jotain muuta niinku yleistä tohon? Me ollaan nyt mainittu tää lukuvinkkauksen tärkeys ja esimerkit kirjastoissa ja esimerkiksi somessa.
Sini Helminen: No vaikka tässä nyt kuulostaa tosi itsestäänselvyydeltä, että on tärkeää, että itse luetaan niitä kirjoja, ni tämä ei niin itsestään selvää ole. Koska kuten hyvin tiedetään, niin aika usein halutaan, et kirjavinkkarit tekee lukemisensa vapaa-ajallaan tai annetaan työnantajien puolesta semmosia ehdotuksia, että vois sitten vaan lukasta jonkun takakansitekstin tai blogin. Mä ymmärrän tän siinä mielessä, että onhan se täysin epäeettistä, että ihmisiä velvoitetaan tekemään töitä vapaa-ajalla. Mut samaan aikaan se myös tuntuu tosi karulta lapselle tai nuorelle, joko joskus tai aika useinkin kysyy vinkkauksessa suoraan, et oletko oikeasti lukenu nuo kirjat, ni sit vastata, että ei oo lukenu, mutta sun pitäis. Et tän takia mä ite pyrin, varsinkin kaunokirjallisuudesta vinkkaamassa kirjoja, mitkä mä olen itse lukenu. Tietokirjojen suhteen mä teen tässä poikkeuksia. Mutta tää on tosiaan tämmönen kirjaston kannalta hieman hankala, ristiriitanen kysymys just näiden resurssien puolesta. Ja tietenkinhän täs on tää, et näit erilaisiin innostamisprojekteja kaivataan ja sit varsinkin niiden nuorten puolesta, jotka eivät jaksa innostua pelkästään semmosesta vähän perinteisemmästä kirjavinkkauksesta, ni on tärkeetä, et on myös näit tämmösiä monipuolisempia projekteja. Niinku esimerkiks on ollut näit kirjavinkkausnäytelmiä nyt tai Kumukeja eli kuvaa, musiikkia, kirjaa yhdistäviä, että jotain videon keinoja ja muutenki sillee elävöitetään enemmän, että on innostuneempia semmoset tyypit, jotka ei ehkä muuten olis kiinnostuneita. Ja sit lisäks on vaik tätä lukuvalmennusta. Mä teidän, et muissakin kaupungeissa vähän saman kaltasii palveluita, missä yritetään vähän enemmän täsmävinkkejä löytää just sille tietylle lukijalle, koska sama ei toimi kaikille, että se ei oo semmoset yhtä kirjaa, mikä vois olla kaikille se oikea Graalin malja.
Minna Mohr: Niinpä. Vaikka sama kirja ei toimi varmasti kaikille, niin silti tuli tässä vielä mieleen tietenkin mä lukupiirit. Että olen miettinyt itse tuolla kirjastotyössä ihan, että nuorille olisi kiva nuorisotoimen kanssa kehittää jotain omaa lukupiiriä. En oo sitä vielä kovin pitkälle miettiny, mutta… lukupiirit vois kuitenkin olla semmonen yksi toimintatapa kanssa, johon yhdistyy sitä keskustelua ja erilaisia näkökulmia jostain kirjasta. Ei niistä tarvitse olla samaa mieltä, eikä kaikkien tarvitse tykätä.
Sini Helminen: Sosiaalinen aspekti on tosi tärkeä. Joko livenä tai sitten netissä, koska nuoret haluaa kohdata muita ja keskustella niistä itselleen tärkeistä asioista. Niin jos se lukuinnostus jää yksinäiseksi, niin se helpommin se into kuolee, ku silloin kun sen voi jakaa muitten kanssa. Ja sen lisäks on tärkeetä, et on monipuolisesti saatavilla kirjoja. Ja eritasosia ja erilaisiin aiheita ja genrejä ja näin päin pois, että… se sama kirja ei just jokaiselle ole se oikea.
Minna Mohr: Joo. Tää johtaa mut nyt jotenkin nyt miettii sitä, että onko Suomessa riittävän paljon monipuolista aineistoa vastaamaan nuorten lukunälkään. Onko sulla Sini, sä oot tehny paljon ja kauan tätä vinkkaustyötä, niin näkemystä mikä on tilanne Suomessa tällä hetkellä?
Sini Helminen: Täs on kans ehkä vähän tämmönen kaksinainen tilanne. Et samaan aikaan meillä on paljon kaikenlaista, mistä kukaan ei vaan koskaan kuule. Et hirveen usein tulee valituksia, et puuttuu jotain, mitä todellisuudessa on. Mutta kun hirveän usein sitä… ihmiset tietää ainoastaan joku hassua lastenkirjaa, niinku just Neropatin päiväkirjat ja Mauri Kunnakset, ja Tatut ja Patut ja melkeinpä kaikki muu suurimmaks osaks Suomessa ilmestyvä jää melkoiseen näkyvyyspaitsioon, niin… monesti se on semmoset löytöretkeilyä, että pitäis löytää ne oikeat kirjat. Mutta toki koska suomen kielialue ja on sen verran pieni, niin on tiettyjä genrejä, mitä ilmestyy tosi paljon vähemmän vuoden aikana ja kun lapset ja nuoret on kovia lukemaan, niin se vaik ois joku yksi kirja jostain tietystä aiheesta tai tiettyä lukutasoa, vaik selkokirja tietystä genrestä, ni kyllä sehän aika nopeasti loppuu se materiaali sit semmosen kannalta, joko haluais just sitä tyyppiä lukea. Ja siks sitten saattaa siirtyä lukee enkuks ja monikielisyys on hieno asia, mutta toivoisin, että suomen kielikin olisi tulevaisuudessa olemassa ja se edellyttäis sitä, että luettais myös suomeks. Ja erityisesti tämä näkyy välil semmosista ristiriidoista, mitä on kustannuskentän ja kirjastojen välillä siinä, että niin millä on menekki. Koska esimerkiks kauhu on semmonen genre, mitä lapset ja nuoret usein kaipaa, mitä mekin täällä hankinnassa ollaan kaivattu, että no kumpa sinne hyllyyn sais sitä lisää, mut kustantajille se ei oo niin houkuttelevassa se lasten- ja nuorten kauhu julkasta, koska vanhemmat ja isovanhemmat, jotka on ne, jotka ostavat kirjoja, eivät yleensä halua ostaa lapsille ja nuorille kauhua, vaikka ne haluaiskin sitä kirjastosta lainata. Et täs tulee välillä vähän tämmösiä ristiriitoja, koska me emme tietenkään kuitenkaan kirjaston saa mitään semmosta materiaalia, mitä ei ole julkaistu.
Minna Mohr: Joo. Sini mainitsi tässä ton, että suomenkielelläkin lukeminen on tärkeää ja en tietenkään voi sitä kiistää. Näin niinku monikielisen kirjaston näkökulmasta me aina painotetaan sitä, että se on todella tärkeetä myös lapsen tai nuoren, jolla on monikulttuurista monikielistä taustaa, niin hänen suomen kielen tai ruotsin kielen oppimisen kannalta se, että hän osaa lukea sillä omalla kielellään myös. Ja senpä takia me tarjotaankin täältä yli 80:llä eri kirjoja kaikkien suomalaisten kirjastojen käyttöön. Eli nää niinku ei oo tavallaan toistensa pois sulkevia, vaan ne tukevat toisiaan. Se, että lapsi tai nuori osaa lukea omalla kielellään ja se että hän oppii sitä myötä paremmin todennäköisesti myös sitä suomea taikka ruotsia. Niin… Sori. Nyt katkesi ajatus.
Sini Helminen: Olen kyllä silleen samaa mieltä, että on tosi tärkeetä se lukutaito ensisijaisimmin ja jos on hyvä lukutaito jollain kielellä, ni on todella paljon helpompi myöskin oppia lukemaan hyvin toisella kielellä, kun se että jos ei oo yhelläkään kiellä sitä hyvää lukutaitoa. Mutta valitettavasti meillä on nyt täl hetkellä yhä enemmän nuoria, niinkun noist Pisa-tuloksista näkee, joilla on mahdotonta lukea edes muutamaa lausetta vielä ihan lukioiässä. Ja joille on mahdotonta lukea pitkiä kokonaisuuksia ja saada päässään yhdistettyä niit laajoja kokonaisuuksia, mikä olis todella olennainen taito, joka jokaisella ihmisellä pitäs olla. Ja tää ei oo semmonen tilanne, että kaikkien lasten ja nuorten kohdalla tilanne ois tää, vaan just nimenomaan niin, että tämä tilanne on eriarvoistunut todella paljon. Et meil on ihan häikäiseviä lapsia ja nuoria, jotka on aivan mielettömiä lukijoita, jotka saattaa lukea monella kielellä ja tosi paljon ja sitten on niitä, joilta ei onnistu se lukeminen mitenkään.
Minna Mohr: Joo toi on kyllä ihan totta. Tätä podcastien nauhottaessa noi Pisa- tulokset on tässä juuri julkaistu ja siis yli viidennes kaikista nuorista sai hyvin heikon tuloksen siinä lukutaidossa‚ mikä on kyl tosi hälyttävää, että kyllähän meijän on pakko ottaa tälläset lukemat huomioon siinä meidän lukemisen innostamistyössä, mitä me kirjastossa tehdään. Ja tehtävä muuttuu entistä haastavammaksi tietysti. Että niitä todellakin kaivattais varmasti lisää selkokirjoja ja tietyllä tapaa ehkä niitä suhteellisen helppoja ja lyhyitä kirjoja kaiken kaikkiaan niille, joilla se ihan pelkkä lukutaitokin on jo haasteellista.
Sini Helminen: Sitte selkokirjoja on tärkeätä olla lisää, mutta se mikä on… vielä olennaisempaa, ni olis se asenne. Et jos yhteiskunta on vihamielinen ja välinpitämätön lukemista ja kulttuuria kohtaan, on todella vaikeaa saada myöskään lapsia ja nuoria siihen keskittymään. Ja jos aikuiset ei todellakaan näytä hyvää esimerkkiä, se ei myöskään auta ja sitten on tosi paljon vaikeempaa vaatia sitä, kunnollisen lukutaidon kehittämistä. Ja tosiaanhan tämä tilanne… ehkä jotkut haluaisivat tuolla mediassa ja näin niin nähdä sen, että tilanne olis sen syytä, että Suomessa on nyt enemmän erilaisista kielitaustasta tulevia ihmisiä, mutta mä ite tapaan tosi paljon erilaisia helsinkiläisiä lapsia ja nuoria ympäri kaupunkia, koska mä teen semmosta työtä, että mä vinkkailen vähän eri puolella ja tapaan myös ihan järjettömän hyvin lukevia maahanmuuttajataustaisia nuoria ja lapsia ja sit semmosia… ylvästään suomen kielellä kasvaneita ihmisiä, joilta ei lukeminen onnistu lainkaan ja just nimenomaan tämä motivaatio ja kaiken harjaantumisen puute on se isoin ongelma myös monen kohdalla.
Minna Mohr: Joo, kyllä samaa mieltä. Se ois valtava yksinkertaistus väittää, että tämä Pisa-tulosten huononeminen liittyisi mitenkään suoranaisesti maahanmuuttajien määrän kasvuun tai muuhun. Että kyl täs ehdottomasti myös monella ihan kotosuomalaisella, perisuomalaisella tai ruotsinkielisellä on ongelmia sen kanssa. Ei ole maahanmuutto tai kielikysymys, vaan laajempi kompleksinen asia.
Haastattelija: Tuntuuko siltä, että kirjakieli, millä kirjotetaan, jos nuorten kirjallisuudessa käytetään paljon kirjakieltä, että se tuntuu vieraalta, kun slangit ja murteet on kumminkin niin erilaisia? Että pitäiskö se olla enemmän sillä kielellä, niillä sanoilla, mitä nuoriso itse käyttää?
Sini Helminen: Tää on ehkä silleen mun mielestä vähän kanssa hankala juttu, että sama kuin helppolukuisissa, osa opettajista on sitä mieltä, että ei pitäis olla yhtään tavuviivoja ja toivoo, että olis… vaikka isoa tekstiä ja toiset toivoo, että olis tavuviivoja ja olis tämmöstä pientä kirjainta siellä välissä. Niin tästä kuulee kans tos ristiriitasia toiveita. Että mulla on tullu vastaa opettajia, jotka toivois, että ei olis puhekieltä. Että he kokee nimenomaan just sen puhekielisen kirjan sitten vaikeimpana niillä oppilaille. Mutta sanoppa sitten kuka tässä on oikeassa vai onko se sitten oppilaskohtainen kysymys, että kumpi on helpompi. Mut meil on kyllä olemassa sekä puhekielisempiä, että kirjakielisempiä nuortenromaaneja. Toki täysin puhekielisiä on vähemmistö, vaikka semmostaki on olemassa. Useimmiten se on vähän siltä väliltä.
Minna Mohr: Niinpä. Kyl mä sanoisin, että tossakin varmaan sellanen moninaisuus on aina parempi kuin yksipuolisuus, että jos on molemmilla tarjolla, niin kirjakielistä kirjallisuutta nuorille lapsille ja puhekielistä, niin… tosi hieno homma. Että monelle, joillekin voi olla helpompi lukea sitä puhekielistä ja tavallaan mieluummin lukevatkin sellaista kieltä, jota oikeasti käyttävät ja puhuvat, mutta kyl mä ymmärrän toki senkin pointin, että on tärkeää, että kirjallisuutta on kirjakielellä.
[musiikkia]
Haastattelija: Entäs kuinka pitkälle kulttuurisensitiivisyyttä voidaan huomioida esimerkiks luokille kohdennetuissa viikkauksessa?
Minna Mohr: Voit sä vähän avata tätä kysymystä?
Haastattelija: No se että kun nykyään tulee, niinku Suomessa on paljon eri kulttuureista tulevia nuoria ja ihmisiä ylipäätänsä, mut luokissakin on. Niin se että ne tulee kovin erilaisista kulttuureista, joissa käsitellään… ja Suomessakin on monenlaisia kulttuureita, joita esimerkiksi tietyt uskontoryhmät sitte muodostaa. Niin se, että vinkkausmateriaalissa niin tulisiko se hirveän vahvasti huomioida se, että millasesta kulttuurista siellä luokilla mahdollisesti on väkeä vai voiko se olla hyvin laajaa se vinkkausaineisto?
Sini Helminen: No mä näkisin, et se nimenomaan pitää olla tosi laajaa, koska meillä on samalla luokalla hyvin erilaisista taustoista tulevia ja erilaisia lapsia ja nuoria ja sen takia nimenomaan sen kirjallisuudenkin pitää olla tosi moninaista. Että esimerkiks just ku näissä meidän seiskavinkkausesityksissä oli yleisöä silleen ympäri Helsinkiä seiskaluokkia, niin kyl me koettiin tärkeeks, että siinä on mukana kirjoja, joissa on just moninaisia päähenkilöitä ja ite valitettavasti nyt vasta tänä vuonna heräsin tähän asiaan tietoisemmin, että olis aina hyvä huomioida myös se, että ei ole joka ikisessä kirjassa ja kansikuvassa vain ja ainoastaan valkoisia hahmoja. Että se voi tuoda vielä lisää vieraantumista sitten, et jos ajattelee se kirjallisuus ei ole itselle tarkoitettu, jos ei esim. poc-ihmiset näy siellä lainkaan, että kaikki on vaan samanlaista. Mutta toki tietysti kaikilla ikäryhmillä ja kaikissa genreissä, niin ei suomen kielisen materiaalin rajallisuuden takia niin voi aina huomioida kaikkea. Mutta mun mielestä olis tärkeetä, että on kaikenlaista… sekä just sateenkaarikirjoja ja sitten muistakin kuin valkoisista hahmoista kertovia kirjoja mukana.
Minna Mohr: Joo. Tästä päästäänki yhteen mun lempiaiheesta, just tämä moninaisuus kirjallisuudessa. Nin olis tosi tosi tosi tärkeetä, että ei mennä sit vinkkaamaan luokille jotain sellasta hirmu… yksipuolistavaa kirjallisuutta. Ja en usko, että sellasta nyt tehdäänkään. Meillä on valistuneita kirjastonhoitajia, jotka varmaan osaavat kyllä valita sellaista aineistoa, joka ei ole tällästä… yksipuolistavaa. Ja tässähän on tultu kyllä ihan hirveästi mielestäni eteenpäin. En voi siis sanoa olevani mikään lasten ja nuorten kirjallisuuden asiantuntija, mutta jos nyt ihan sille ja mututuntumalla vertaa omaan nuoruuteen, jollon kirjallisuus oli aika yksipuolista kuitenkin, että jos siellä esiintyi vieraista kulttuureista tai taustoista tulevia ihmisiä, niin ne oli aina niitä muita siellä jossain kaukana, joita jotenkin eksotisoitiin ja mystifioitiin ehkä. Että kyllä käsittääkseni tästä on tultu tosi paljon eteenpäin, et siellä on olemassa kirjallisuutta, jossa on ihan aktiivisena toimijana erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Niin kielellisesti ja kulttuurisesti erilaista taustasta, kun just vaikka seksuaalisesta identiteetistä… normeista poikkeavia tekijöitä. Mutta on siinä varmasti vielä tosi paljon tekemistä.
Sini Helminen: Ja nuortenkirjallisuudes tilanne on tosi paljon parantunut, mutta kyllä sitä edelleen niinku semmosii huonoihin… puuttuviin kohtiin välillä törmää. Että mulla oli esimerkiks tällanen tietokirjavinkkaus. Meillä on nyt todella paljon lisääntynyt toive tietokirjojen vinkkaamisesta, jossa yritin etsiä elämänkertoja, kun oppilas oli kiinnostunut lukemaan jostain muusta kuin eurooppalaisista hahmoista ja hän olis halunnu semmosen kirjan, missä olis jotain vähän positiivisempaa kuin se, että henkilöt ovat jossain orjuutettuna ja sitten elämänkerrassa kerrotaan sodasta ja kidutuksesta ja muuta. Ja eihän sitä meinannut löytyä mitään. Koska niin usein ne kirjat, mitkä on niinkun elämänkerrat ja vastaavat tämmöset tietokirjat, mitä on suomennettu muualta maailmasta, niin on keskittynyt niin sellasiin… tämmösiin hyvin hyvin negatiivisin näkökulmien. Ettei semmosesta tavallinen elämä Intiassa tai jotain vastaavaa, eri Afrikan valtiot, niin se ei oo kauheen helppoa löytää.
Minna Mohr: Joo, toi on kyllä aivan totta. Itselläkin on aivan sama kokemus kirjastotyöstä, jos on joskus tultu kysymään jotain erikoisempaa.
Haastattelija: Eli tuntuuko siltä, että Suomessa ei julkasta käännöskirjallisuutena riittävästi sitte eri kulttuurien ihan peruselämää kertovia nuortenkirjoja?
Sini Helminen: Siis nuorten puolella on joo. Tosin tietystihän niissäki on draamaa, koska… nuorten kirjallisuudessa ylipäänsä on. Mutta että nuorten kirjoissa totilanne on parempi, mut sitte just kun mennään aikuisten puolen kirjallisuuteen ja sit ku esimerkiks on kysymys vaik tietokirjallisuuden vinkkaamisesta teineille, niin kyllähän sinne aikuisten osastolle pitää mennä. Että eihän semmosta oikeestaan juuri olekaan kun tietokirjat ja elämänkerrat, jotka on suunnattu nuorille. Niitä on tosi vähän niin tää aikuisille suunnattu, niin se on hyvin negatiivista ja ehkä vähän yksipuolisempaakin tällä hetkellä ehkä ku nuorten puoli.
Haastattelija: Millasia tekijöitä te näette, että olis tärkeetä huomioida, jotta sitä lukemaan innostamista saatas vielä lisättyä?
Minna Mohr: No mä oon ehdottomasti sitä mieltä, että edelleenkin sitä… moninaisuutta tai sitä täytyisi lisätä, että kirjallisuus representoisi paremmin tätä moninaisuutta, jollanen meidän suomalainen yhteiskuntakin tällä hetkellä on. Että kyllä… Että kyl mä ymmärrän, ettei… jos mä nyt mietin jotain monikulttuurisesta taustasta tulevaa nuorta lukijaa, niin ettei häntä kiinnosta tarttua johonkin opettajan määräämään kirjan, jossa näkökulma hyvin valkoinen ja yksipuolinen.
Sini Helminen: Mä ite toivoisin, et tulis lisää selkokirjoja. Mutta sen lisäks mä peräänkuulutan ihan semmosta yksinkertaista asiaa, kun enemmän resursseja lasten ja nuorten kirjastotyölle. Koska samaan aikaan, kun sanotaan, että ei ole mitään tehtävissä tälle lasten ja nuorten lukutaito -ongelmalle ja samaan aikaan, ku sanotaan, että nyt pitäis jotain uutta ja ihmeellistä keksiä ja siis uudet ja ihmeelliset asiat on tosi kivoja. Et itekki tykkään tehä kirjaseikkailuja ja näytelmällistä kirjavinkkausta ja kaikkea tällasta hauskaa, ni samaan aikaan melkein aina opettajille sanotaan ei, koska ei ole yksinkertaisesti resursseja, ku vaan hyvin harvan luokan vinkkaamiseen ihan semmosella perus vinkkauksellakaan. Ja mä näkisin, et erittäin iso ongelma on se, että liian vähän resursseja annetaan lasten ja nuorten kirjastotyöhön, liian vähän huomiota annetaan lapsille ja nuorille, ja sit myöskin on liian vähän yhteistyötä koulujen kanssa. Koska kirjaston pitäis tehä paremmin yhteistyötä, että me ollaan täällä kuitenkin niitä asiakkaita varten, niitä kouluja varten, eikä meidän pitäs vaa itteksemme mietiskellä jotain omia sfäärejä, vaan olla tukena.
Minna Mohr: Minna täällä komppaa Siniä kyllä aivan täysillä. Että tosiaan normaalisti teen itsekin tuota kirjastotyötä joskaan lano-tiimissä, mutta olen nähnyt, miten valtavan tylsää se on lasten ja nuorten kirjaston työntekijöille varsinkin sanoa ei näihin opettajien pyyntöihin. Että pystytään tekemään suurin piirtein just ja just se minimi, mitä edellytetään. Ja monissa papereissa puhutaan kauniisti, että tätä yhteistyötä koulujen ja varhaiskasvatuksen kanssa täytyisi lisätä, mut et jos siihen ei käytännössä anneta resursseja, niin huonostihan siinä käy.
Sini Helminen: Ei se kuitenkaan kovin usein pysty tekemään ihmettä se kirjasto, jos se kohtaa sen lapsen yhden kerran sen lapsen elämän aikana… korkeintaan ja tämäkin jää välillä välistä, koska kyllähän sitä kuulee, et kun kirjastolaisia ja opettajaa eri puolelta tuntee, että välillä jää se ihan yksi ainutkin kerta välistä koko koulu-uran aikana siltä oppilaalta. Että kyllä meillä olis vielä paljon mahdollisuuksia parantaa tätä ja myöskin joskus se yksikin kerta voi riittää, että esim. meidän ton seiskakirjavinkkaus-esityksen jälkeen, ni oon kuullut parista oppilasta, jotka oli menettäny sen lukuintonsa kun teini-ikä on semmonen haastava hetki, ettei enää löydä uutta luettavaa ja lukeminen ei niin paljon kiinnosta, mutta et oli nyt sit uudestaan saanut tartuttua kirjaan. Ja sehän meiltä puuttuu, et meillä ei oo sitä auktoriteettiä, mikä kouluilla on. Et me ei voida ketään pakottaa, mut ne voidaan innostaa ja sit me voidaan auttaa ja sit me voidaan tarjota tietoa.
Minna Mohr: Kyllä. Juuri sitä kirjastolaiset voivat tehdä ja monet tekeekin täydestä sydämestään, mutta olisi aivan mahtavaa, jos me saatais siihen vielä lisää sitä työaikaa.
Haastattelija: Vielä lopuksi, onko antaa jonkunlaisia vinkkejä nyt muille kirjavinkkarille tai lukuvalmennusten tekijöille tai muille tällasen lasten ja nuorten kirjastotyöntekijälle, että kuinka tästä eteenpäin kannattaa? Ja onko jotain uudenlaisia toimintamalleja, mitä ei oo vielä hirveesti kokeiltu, mutta kannattaa lähtee yrittää?
Minna Mohr: No mä alotan nyt vaan, Sini saa sit sanoa viisaat loppusanat, mutta mä sanon nyt monikielisestä näkökulmasta sen, että jos ja kun teillä varmasti on lähes jokaisessa kouluryhmässä lienee näitä monikulttuurisista monikielisistä taustoista tulevia lapsia ja nuoria, niin toivoisin, että heitä ei aina pakoteta lukemaan vain sillä suomenkielellä, vaan just muistetaan tää myös omalla äidinkielellä lukemisen tärkeys. Ja jos ei teillä oman kirjaston kokoelmista ole niitä kirjoja, joita toivotaan tai niitä kieliä, joita tarvittaisi, niin kannattaa muistaa tarkistaa löytyskö monikielisestä kirjastosta, että täältähän toimitetaan ympäri Suomen.
Sini Helminen: Mä ehkä haluaisin sanoo, et kannattaa olla rohkea. Että vaikka se ihan perinteinenkin kirjavinkkaus, jos se tehdään sydämestä ja persoonasta, ni voi ihan hyvin niihin lapsiin ja nuoriin ja harvoin siihenkään on resursseja, niin voi ihan rohkeesti käyttää niitä omia semmosia kiinnostuksen kohteita ja omia vahvuuksia ja sillä tavalla uudistaa. Että mä tunnen ihmisiä, jotka käyttää näyttelemistä tai musiikkia tai ihan mitä vaan semmosia omia harrastuksia ja intohimon aiheita ja taitoja mukana sit lasten ja nuorten kirjastotyössä ja tekee sitä kautta sitä. Saa sitä yhteyttä niihin lapsiin ja nuoriin ja sitten myöskin elävöitetyksi sitä tarinaa. Koska se tarinahan on se, mikä usein kirjallisuudessa kiinnostaa ja se on se koukku, mitä kautta lukemisen pariin saadaan. Et voi lähteä rohkeasti tekemään omalla tavallaan ja lähtee kokeilemaan uusia juttuja. Mutta ne uudet jutut ei oo myöskään se itsestäänsel- tai sit ei ole itsestään selvää, että uutuuteen pyrkiminen olis se hyvä juttu. Et tärkeintähän on se, että on sitä jatkuvuutta, et saatais kohdattua mahdollisimman paljon lapsia ja nuoria. Ja tärkeintä on, et se oikea kirja ja oikea lapsi kohtaa toisensa, mutta myös rohkeasti kokeilemaan kaikenlaisia uusia ja hauskojakin tapoja sitten, mikä itselle tuntuu sopivimmalta. Koska sillon taas välillä saa niitä, jotka tavallisesti olis hautautuneena siihen hupparinsa eikä niin kiinnostuneita, niin niitäkin koukkuun.
Haastattelija: Kiitos erittäin paljon Sini ja Minna. Tässä tuli monia hyviä vinkkejä ja ajatuksia ja ideoita varmasti heräsi kaikilla kuuntelijoilla. Oikein mukavaa kun tulitte ja tästä on hyvä jatkaa. Kiitos.
Minna Mohr: Kiitos.
Sini Helminen: Kiitos.
[musiikkia]
Voit kuunnella jakson täältä
Tapahtumatuotanto kirjastoissa podcast
Äänitteen kesto: 29 min
Litterointimerkinnät
[Musiikkia]
Annika Ilmola: Tervetuloa AKEpampaksen Pinnalla Flytande -podcastiin. Tänään meillä on täällä aiheena tapahtumatuotanto ja kirjasto lähtökulmasta pääosin. Ja puhujina olen Annika Ilmola, joka on yhdeltä ammatiltani tapahtumatuottaja ja
Max Bäckman: Max Bäckman, tapahtumakoordinaattori tääl Vaasan pääkirjastossa.
Annika Ilmola: Ja alotetaan ihan ensin siitä, että mimmosia asioita kirjaston tapahtumissa kannattaa huomioida. Ja se kaikkein tärkein asia on tietenkin turvallisuus. Elikkä tilassa katotaan, että siellä on selkeet poistumisreitit ja valot palaa kaikissa exiteissä. Ja johdot ja sähkölaitteet sekä tilarajotukset on otettu huomioon, johdot teipattu ja pois reiteiltä ja näin edespäin.
Ja pidetään kiinni niistä sallituista osallistujamääristä, mitkä siinä tilassa saa olla. Ja myöskin huomioidaan se, että on selkeät kulkureitit, että tiloista pääsee turvallisesti poistumaan. Ja riittävän monta uloskäyntiä, ettei ruuhkautumista tuu, niin monta, ku on mahdollista järjestää.
Sitten monella kirjastolla on jo valmiiks mietittynä pelastussuunnitelma, ni sitä kannattaa myös kattoo sillä silmällä, et miten se siihen tapahtumaan mukautuu. Et millasia asioita Max sä sanoisit, että tarttis huomioida?
Max Bäckman: No tuossa tuli aika lailla ne olennaisimmat ja sitten tosiaan ehkä vähän painottaa sitä, että sitte kun käy niin onnellisesti, että tulee tupa täyteen. Tai jopa niin, että kaikki ei mahtuis sisälle, niin että ei kovin helpolla rikkomaan sitä kävijämäärän, tai ylittämään sitä, että sit valitettavasti joutuu sitten sanoo vaan joillekin, että ei enempää mahdu.
Että se on vaan näin, että se on positiivinen ongelma, jos sen asian ajattelee näin. Mutta se, että siin on sekin sitten, että jos sitä porukkaa otetaan sitten liikaa sinne sisään. Enemmän ku mitä mahtuu, niin sitte taas tullaan tässä turvallisuusasioissa toisenlaisten ongelmien pariin. Ja se on kumminki aina sitte järjestävä taho, joka on vastuussa niistä. Et pitää kiinni siitä, et poistumistiet on auki, hätäpoistumistiet on kondiksessa, ettei siellä oo mitään tavaraa edessä. Että henkilökunta, joka on töissä, niin tietää, että mitä pitää tehä, tarpeen vaatiessa.
Annika Ilmola: Ja sitten pitää muistaa se sisäinen viestintä. Elikkä ne muut, jotka on silloin töissä, niin tietää, mikä se tapahtuman runko on. Tietää missä tapahtuu, milloin tapahtuu ja mitä tapahtuu. Eli kannattaa tulostaa ihan semmoinen selkee ranskalaisilla viivoilla, että kun tullaan kysymään, niin osataan sanoo. Ja myöskin se on sitä tilan hallintaa, kun tiedetään, että missä ja milloin on mitäkin.
Toki jos pystyy selkeet opasteet laittaa, niin sekin on hyvä. Mutta kaikkein tärkein on se, että henkilökunta tietää, et mikä se päivä. Ei tietenkään tarvi kaikkia vuorosanoja tietää tai muuta. Mutta siis se, että asiakkaille ja osallistujille tulee sellainen tunne, että he saa opastusta ja ohjeistusta sen päivän aikana. Ettei he oo eksyksissä, eikä epätietosia.
Max Bäckman: Kyllä, joo se on tärkeetä, koska saattaa, tietysti riippuen tapahtuman luonteesta, onks se kirjailijavieras tai onko joku muu, niin saattaa tulla sellasia ihmisiä, jotka ei oo ollu pitkiin aikoihin kirjastossa käymässä tai siellä tilassa, missä tää nyt järjestetään. Jos toiset jopa ei ikinä. Ja silloin se on tärkeetä, että nää ihmiset, jotka sit tulee, että niillä ei tuu liian kynnys siitä, että mihinkähän mä oon menossa.
Kirjastoissa on esimerkiks info-tiski, että siellä varmasti tiedetään, että mitä tänään täällä tapahtuu. Että osataan ainakin vähän neuvoa, ei tosiaan tartte osata kaikkia kertoa siitä tapahtumasta. Mutta se, että missä se on ja koska se alkaa, maksaako sisään vai mitä tapahtuu.
Ja samaten myöskin tietysti tällasille työntekijöille, jotka ei itse tapahtumaa oo järjestämässä, että he tietävät myöskin sen, että jos tuodaan jotain tavaraa tapahtumaan. Että sitten alkaa, kun tulee illan vieraat niin sanotusti hyvissä ajoin, että ne tietää kans, että mihkä ollaan menossa. Ja jos tarvitaan tavaroita kuljettaa, että mitä kautta on helpointa ja paras reitti tuoda tavaroita sinne tilaan.
Annika Ilmola: Ja mä sanon, että liian yksityiskohtaisesti suunniteltua tapahtumaa ei oo olemassakaan. Elikkä se, että mietitään, että missä on roskikset, jos on tarjoilua tai muussakin tilanteessa. Että vessoissa riittää vessapaperia ja käsienpesusaippuaa. Että on henkilökuntaa, jotka huolehtii siitä, että jos on tarjoilua, että sitä on sen koko ajan, kun pitääkin olla. Ja se ei voi kaikki jäädä yhden ihmisen vastuulle. Et sit on pakko sit sitouttaa ne muutkin ihmiset, jotka on töissä.
Max Bäckman: Joo, kyllä näin juurikin. Että kun sairastumisia tapahtuu ja kaikkee tällasta, niin silloin, jos se on yhden ihmisen kontolla kaikki, ni sehän kaatuu kun korttitalo sitten, jos tämä päähenkilö sairastuu. Että sitä tietoa pitäis olla mahdollisimman monella.
Annika Ilmola: Ja mulle sanottiin aikanaan, ku opiskelin tapahtumatuottajaks, että tapahtumatuottajan työpäivä on ohi siinä vaiheessa, kun se päivä alkaa. Elikkä siis se huolehtii silloin vaan ja ainoastaan siitä, että pysytään aikataulussa ja että kaikki sujuu. Mutta se ei oo siellä tarjoilemassa kahvia, eikä se ole siellä opastamassa ihmisiä istumaan tai muuta. Vaan että se huolehtii siitä, että kaikki tietää sen, mikä heidän rooli on sinä päivänä ja että se sujuu ja onnistuu kaikilta.
Max Bäckman: Kyllä.
Annika Ilmola: Elikkä siinä tullaan tähän selkeään rungon suunnitteluun eli tapahtumassa tulee huomioida tarkkaan kellonajat, ovien avaamisen ajat ja sit tehdä se selkeä työnjako ja huomioida, et on riittävästi ihmisiä tekemässä. Vaikkakin haluamme, että tapahtumia aletaan järjestämään matalalla kynnyksellä, kevyellä otteella. Eihän itse tapahtuma itse sinässään, se voi olla erittäin onnistunut, vaikkei siihen oo panostanut yhtään rahaa, mutta jos se on suunniteltu loppuun asti ja siihen käytetty siihen suunnitteluun riittävästi aikaa, niin se riittää jo.
Max Bäckman: Kyllä joo. Eihän, vaikka tapahtumien raamit on suurin piirtein samat, riippumatta siitä, että onko se iso tai pieni tapahtuma. Niin siitä ei kannata ottaa liikaa paineita itsellensä, että pitää olla hirveästi kaikennäköistä. Koska pelkästään jonkun kirjailijan vierailu, ni sehän saattaa olla, jos on pieni tila, että siel ei tarvita edes mitään äänentoistoa, se on kuin olohuoneessa juttelis kaksi ihmistä ja sit siin on perhe kuuntelemassa. Pääasia, että ne näkyy. Ei oikeestaan mitään muuta tarvi siinä kohtaa. Elikkä vähän valaistusta tai sitä ympäristöö muutenkin ottaa huomioon siinä sitten, että se olis miellyttävän näköistä.
Annika Ilmola: Ja sitten jos halutaan lähtee tekemään pop up -tapahtumaa, niin voidaan ihan aloittaa siitä, että mikä on pop up -tapahtuma. Ja näitä määritelmiä tuli mieleen, elikkä se on kevyellä kokoonpanolla tehty. Se on lyhytkestonen, kertaluontoinen. Ei toimita omissa tiloissa, elikkä jalkaudutaan jonnekin toisen toimijan tiloihin tai ulkotiloihin. Tehdään se yhteistyössä jonkun muun toimijan tai toiminnan kanssa. Ja samalla mainostetaan sitä omaa toimintaa, näkyvällä sellaisessa paikassa, missä ei yleensä näytä. Ja se on suunniteltu, elämyksellinen tilaisuus.
Max Bäckman: Joo, kyllä toi oli aika tyhjentävästi, mä oon samaa mieltä tosta. Pop up -tapahtumassa on etuja. Se on yllättävä yleisölle, todennäköisesti ainakin, sanotaan näin. Ja sitten siellä saattaa ja todennäköisesti löytää sellaista kuulijakuntaa, joka ei välttämättä muuten esimerkiks kirjastoon niin helposti lähtis. Mutta siinä täytyy sitten myöskin ottaa huomioon se, että se on ikään kuin semmoinen elävä organismi, jossa voi tapahtua myös mitä vaan.
Elikkä siellä täytyy kuitenkin sitten pystyä pitämään tilanne hallinnassa. Jos esimerkiks jotain häiriköintiä tulee, koska jos ollaan jossain kauppakeskuskessa, ni sehän on vapaata aluetta. Siellä periaatteessa kuka tahansa voi tulla vastaan. Että on ottanut huomioon tällaset seikat. Mutta korostan nyt kumminkin sitä, että 98 prosenttia ihmisistä, jotka tulee tapahtumaan tai pop up -tapahtumassa on, niin ne on ihan kunnon ihmisiä.
[Naurua]
Annika Ilmola: Ja se, että niihin vaikka kirjasto vois mennä pitämään pop up -tapahtuman, niin alueelliset kyläjuhlat on hyviä paikkoja. Mä oon pitänyt Pakila-päivässä ja Ogelin kyläjuhlissa, että kirjasto on mennyt Ogelin kyläjuhliin pitämään open mike -tilaisuuden. Elikkä sinne on tämmöiset pöytälaatikkorunoilijat, kirjaimellisesti viety mikrofoni ja äänentoistolaitteet. Ja saatu sitten tila sieltä, mihin mennä ja ihmiset on tulleet Espoosta asti sinne lukemaan runojaan.
Ja se koko aika, mikä sille oli varattu, ni koko ajan oli esiintyjiä. Se oli tosi mukava ja se oli siitä kevyimmästä päästä. Meijän piti vaan mainostaa ja toki oltiin yhteistyössä sen Pakilan kyläyhteisön vai mikä nyt kaupunkiyhteisön kanssa, tai kaupunginosayhteisö. Mä en tiijä mikä se on. Pakilaseurako se on vai. Eiku okei, nyt mä puhun sekasin Pakilasta. Pakilaseura hoitaa Pakilapäivät, mutta Ogelissa niin se on joku Oulunkyläseura tai joku tämmönen. Niin heidän kanssaan sitte, mutta nääkin on usein sellasia, että jos kirjasto ei oo aikasemmin tehny yhteistyötä ja muuta, ni ne on toistuvia.
Niin siinäkin kannattaa niitä konsepteja vaihdella, että ei aina tee samanlaista. Että mä oon ollu sit Pakilapäivissäkin järjestämässä nukketeatteri, nukkepajaa. Sit on ollu kirjarinkejä ja kaikennäköisiä semmoisia, eri tyylisiä. Ei aina se sama konsepti, et ei aina mennä myymään niitä poistokirjoja. Vaikka osa varmasti odottaa myös sitäkin. Että jos se on se vuosittainen tapahtuma ja odottaa vaikka, että Aku Ankan vuosikerrat tulee nyt vihdoin myyntiin, niin totta kai se ei oo yhtään sen huonompi asia. Mutta kukin omannäköisellä tavallaan, sanotaan näin.
Ja siihen mä vielä korostaisin, että vaikka siinä olis se kirjojen myynti, ni sen ei silti tarvitse olla se ainoa asia. Että tapahtumissa mä suosittelen sitä semmoista elämyksellisyyden tunnetta, että siihen voi oheen sit laittaa vielä jotain muuta. Ja sit päästään vielä tähän näkyvyyteen ja mainostamiseen, koska tää on haaste ihan joka alalla, missä ei rahaa käytetä.
Max Bäckman: Se on sitä todellakin.
Annika Ilmola: Niin se, että alotetaa jo ihan siitä, että kirjastotilassahan sen täytyy olla näkyvästi jo hyvissä ajoin ennen tapahtumaa. Ja hyvissä ajoin, puhutaan jo paria kuukautta aikasemmin. Ja sitten ei unohdeta somenostoja, joita on hyvä olla, vaikka kahden viikon välein. Ja eri somekanavilla erilaisia, eri kuvilla, eri teksteillä, että ne on toisistaan erottuvia.
Ja suosittelen myöskin paperimainonnassa ja verkkomainonnassa ja somemainonnassa, ei käytetä joka tapahtumassa, joka kirjailijaillassa, joka lukupiirissä samaa pohjaa. Elikkä tehdään niistä mainoksista omanlaisia, että ne erottuu toisistaan. Koska muuten sitä ei erota, että ne tapahtumat muuttuu. Jos ne on aina samannäköisellä pohjalla, niin kukaan ei huomaa, että ai tää on joku uus juttu, vaan se näyttää vanhalta.
Max Bäckman: Joo, siinä on se riski, että jos siinä on tavallaan helppous se, että meil on tää vanha pohja, et laitetaan siihen vaan eri kuva. Niin sit siinä tulee se vaara sitten, että sitä ei huomatakaan, että siinä on uusi mainos. Eri päivämäärä, eri henkilö.
Annikka Ilmola: Ja mä tein kirjastonuran alussa sen virheen, että mä laitoin oliks se vihreelle taustalle punasta tekstiä. Mä tajusin, kun mä tulostin sen ja olin laittamassa sitä seinään, et joo, punavihersokeet ei saa tästä mitään selvää. Ja siinä sattu just olee, ku mä sanoin tän ääneen mun työkaverille ja olin laittamas sitä, nainen joka ilmoitti olevansa sellainen ja kertoi, saiko hän siitä selvää. Hän sanoi saavansa. Hän ei ollu niin pahasti. Mut että semmoisia asioita, mitä ei välttämättä tuu siinä mieleen. Että ai niin, tämmösiä rajoitteita. Ja joku fontti voi näyttää ihan hyvältä siinä näytön ruudussa, mut sit kun sen tulostaa, ni se voi olla ihan erinäköinen.
Max Bäckman: Joo, kyllä. Tietysti, jos on mahdollista, nii sit voi käyttää ihan ammattimaisia suunnittelijoita. Mutta tuskinpa kovinkaan monella paikalla on siihen mahdollisuutta. Elikkä se on aina tämmöstä käsityötä.
Annika Ilmola: Ja jos kirjastossa on vaikka tilapäisesti tai pysyvästi töissä ihmisiä, joilla on graafikon taustaa tai jotain muuta tällasta viestinnällistä, niin totta kai kannattaa hyödyntää niin paljon kuin pystyy. Ja sitten vielä se, että kuinka näkyä kirjaston ulkopuolella, ni kaikkiin mahdollisiin ilmaisiin kanaviin kannattaa lähettää.
Elikkä jos on alueellisia ilmaisjakelulehtiä tai kaupungin tai kunnan yhteisiä infoalustoja, joihin voi jakaa, et on pääsyoikeudet jakaa niin sinne. Alueelliset Facebook-ryhmät. Instagram. LinkedIn:kin on ihan hyvä paikka, jos kirjasto löytyy jo sieltä. Ja sitten nää sidosryhmät elikkä kohderyhmän mukaan, sidosryhmien tiloissa ja kanavilla.
Elikkä jos me järjestetään vaikka senioreille tapahtumaa, ni sitten palvelutalot ja kansalaisopistot, työväenopistot, missä he käy, missä he harrastaa. Ja siellä myöskin tavoitetaan ne harrastavat ja aktiiviset ihmiset muutenkin. Mut toki halutaan tavoittaa myös ne vähän passiivisemmat osallistujat. Sitten menopalstoille, lehtiin ja verkkosivuille. Ja paikallisradioihin on hyvä laittaa. Ja todellakin, et jokaisella alueella varmaan nyt on jo se oma someryhmä, joku vaikka Seinäjoella tapahtuu tai kaupunginosissa.
Max Bäckman: Kyllä. Puskaradiohan on paras markkinointipaikka, jos se siellä lähtee oikein liikkumaan ihmisten puheissa joku tapahtuma, syystä taikka toisesta, niin silloin se viesti kulkeutuu perille.
[Musiikkia]
Annika Ilmola: Se viestintä on aina haastavaa. Ja eri ihmiset reagoi erilaisiin (viestiähkyin), koska me eletään (viestiähkyn) maailmassa, niin yhä vähemmän niihin kiinnitetään huomioo. Ja enää ei taida kaupoissakaan olla niitä ilmoitustauluja.
Max Bäckman: Aika vähän on ja riippuen nyt tietysti kaupoista, niin niissäkin ne ilmoitustaulut on vähän ehkä niin kuin pyhitetty asiakkaiden asioiden esittämiseen. Että sinne jos sitte alkaa tulemaan mainoksia, niin ne saatetaan ottaa pois sieltä sitten. Kaikki mitä vaan keksii, niin kannattaa tehä.
Annika Ilmola: Onko sulla Max antaa jotain hyviä sudenkuoppia, joita kannattaa kiertää? Mitä on tullut törmättyä tapahtumatuotannossa?
Max Bäckman: No, toi mainostaminen ja markkinointi on aina sellainen outous, et se tavallaan, kun puhutaan nyt siitä, että ei ole kauheesti rahaa, jos lainkaan käyttää siihen, että mitenkä sen sais osumaan maaliin ja kohteeseensa, et se on vaikee. Sitä kannattaa miettiä oikein kunnolla. Ja mitä sanoit tossa noita kohderyhmiä, että niihin yrittää panostaa.
Mutta tapahtumissa sinällään saada se tapahtuma onnistumaan, niin se oikeestaan on mun mielestä vaan se, että siihen panostaa riittävästi. Antaa aikaa ja osaamista ja on muita ihmisiä mukana, se on tiimiduunia. Ja sitten lisäksi se on aina kumminkin vähän niin sanotusti arvontaa, että kuinka paljon tulee ihmisiä.
Sitä ei voi taata ikinä oikeestaan, että onnistuuko, tuleeko paljon vai eikö tuu paljon ihmisiä. Mutta se, että jos tapahtumassa on kymmenen ihmistä ja sinne mahtuis 100, niin jos nää kymmenen ihmistä on tyytyväisiä, jos se on onnistunut tapahtuma. Ja siel on kaikki puitteet kunnossa, niin seuraavalla kerralla näitten kymmenen lisäks tulee ehkä sitten toiset parikymmentä, jotka on kuullu näiltä kymmeneltä ihmiseltä, että se oli miellyttävä tapahtuma. Et se oli mielenkiintoinen keskustelu, tai mitä se nyt sitten on ollutkin.
Aikasemmalta uraltani olin Elävän musiikin yhdistyksen toiminnassa mukana. Ja aloitteleva bändi Zen Café tuli Vaasaan keikalle ja se ostettiin kolme keikkaa putkeen, vuosi välissä vai oliks se nyt puoli vuotta. Ja ensimmäisellä oli tosiaan se 20 ihmistä paikalla, koska orkesteri ei ollu tunnettu vielä. Mutta viimeisin oli sitten loppuunmyyty. Se tietysti vaati sen, että he tulivat tunnetummaksi, mutta määrätynlaisia riskejä niissäkin täytyy aina ottaa. Mikä sitten on hyvä ja mikä kiinnostaa ihmisiä.
Annika Ilmola: Joo ja tähän mä sanon, että jos kirjastotila yhtään antaa myöden, niin muusikoitten hyödyntäminen. Alueellisten, aloittelevien tai ei niin tunnetuiden, vaikka ei ois niin aloittelevakaan niin hyödyntäminen. He tarvii sitä näkyvyyttä nimenomaan ja tilaa. Ja kirjastolla on antaa nämä.
Mä oon ite pitänyt Ogelin Liveä Oulunkylän kirjastossa ja se oli siis niin, että meillä tuli vaihtuvia artisteja siellä esiintymään. Ja heidän kanssa tehtiin sitten Ogelin Live Podcast, mikä on Soundcloudissa edelleen kuunneltavissa. Ni he sai sitten tätä kautta sitten sitä näkyvyyttä itselleen. Ja toki meillä ei valitettavasti varaa maksaa kenellekään siit esiintymisestä, mutta oli ilo huomata, että ihan Tampereelta asti esiintyjiä kumminkin tuli. Että se alkoi silleen, että ensiks pyydeltiin kavereita ja sitten kavereitten kavereita ja kavereitten kavereitten kavereita. Ja sitten musiikot alko huomata ja, että tääl on tällainen, että pääsee esiintymään. Ja alko ottaan yhteyttä.
Eli se lähtee hyvin pienestä ja edelleen Ogelin Live pyörii siellä, hyvin voimissaan. Ja se on ollu hauska huomata, kuinka alueelliset enemmän ja vähemmän harrastavat tai ammatilliset on ite halunneet tulla esiintyy. Ja kaikki on sanoneet sen, että kirjasto on tosi miellyttävä paikka esiintyä. Ei tarvi pelätä, et heitellään kaljapulloilla tai jotain muuta.
[Naurua]
Max Bäckman: Joo, ne on tietysti enemmän semmosia konserttiluontosia juttuja, jossa ihmiset, jotka tulee paikalle, ne tulee pelkästään sen musiikin takia. Siinä ei oo mitään muuta. Okei, tietysti jos siinä on sitten kahvila tai joku tällanen siinä vieressä, niin se saattaa olla yks etu siinä. Mutta se on se.
Ja me ollaan täällä Vaasassa järjestetty tämmösiä Fiesta-tapahtumia musiikin tiimoilta. Siin on ollu koulutuksellisia juttuja tai sitten ihan vaan paikallisten artistien keikkaa. Ja se on lähtenyt ihan silt samalta pohjalta, mitä sä kerroit. Ja lähtenyt sit kasvamaan niin, että sit loppujen lopuks viimesimmät paikalliset bändit, jotka on soittanu täällä pääkirjaston draamasalissa, niin niillä on saattanu olla se 100 ihmistä kuuntelemassa.
Ja mä melkein veikkaan, et jos ne olis ollu jossain paikallisessa kuppilassa, niin siel ois saattanu olla se 100, mutta niist ois ollu kuuntelemassa heitä ehkä 20. Loput ois ollu sitten ihan jostain muusta syystä. Oonkin sitä sanonu, ku toiset on pikkusen, jotkut nuoret soittajat sitten vähän niin kuin kyseenalaistanu, että onko täs nyt mitään tolkkua, ku ei oo paljoo ihmisiä. Niin koettanut sitä just sanoo sitä samaa, et nää tulee pelkästään teidän takia tänne. Siis ihan pelkästään teidän takia. Ei oo mitään muuta syytä tulla istumaan tonne draamasalin konserttiin, kun tulla kuuntelemaan. Ja kun on ilmainen sisäänpääsy, ni se on helpompi tulla, vaikka ei niin oiskaan tunnettu artisti. Ku ei se sitten sillä lailla maksa.
Annika Ilmola: Niin, ei siinä hävii muuta ku sen kävelyn, tai minkä lie matkan sinne kirjastoon. Ja sitten siinä voi kumminkin hoitaa ne muutkin kirjastoasiat samalla.
Max Bäckman: Kyllä. Sitten on tietysti tällasii, mitä ollaan kans tehty, että on tämmönen trubaduuriesiintyminen, et se on sitten vielä kevyempi ja niit on järjestetty ihan tossa kirjaston aulassa tai sitten draamasalissa. Vähän riippuen siitä, mikä on ollu tarve ja mikä on tuntunut järkevimmältä. Välttämättä se isoin paikka ei oo aina se paras paikka, et se voi olla, et se on intiimimpi tunnelma jossakin aulassa, jos siihen on mahdollisuus.
Annika Ilmola: Toivottavasti tässä tuli nyt hyviä vinkkejä ja ideoita ja vastauksia kysymyksiin. Mul on ainakin semmoinen olo, että mul ei nytte äkkiseltään enempää mieleen, mikä tulis huomioida.
Max Bäckman: No ei oikeestaan. Kyllähän ne täs on aika lailla käsitelty, mitä näissä on. Toki aina kaikkia uusia asioita tulee vastaan, esimerkiks tallennuksista, että voiko kuvata ja voiko videoida ja voiko niitä julkaista ja kaikkea tällasia jostakin tapahtumasta, ni nehän täytyy aina kysyä etukäteen, että saako niin tehä. Mutta muuten mä luulisin, että täs on nyt aika lailla.
Annika Ilmola: Sen mä vielä haluaisin sanoo, että mä uskon, että varmaan monella on se sama pelko, kun alkaa tapahtumaa järjestämään, tuleeko sinne ketään ja onnistuuko se. Mulla on itellä se ihan joka kerta. Ja sitte ku siihen panostaa paljon aikaa ja suunnittelee ja vielä, jos maksaa esiintyjiä ja sinne ei tuu oikein ketään, niin harmittaahan se aina paljon. Varsinkin, koska kylhän ne esitykset ja tapahtumat on hyvin toteutettuja pääosin. Niin sit se harmittaa, et siihen ei osallistunu niin paljoo.
Mut mä sanoisin, että siinä kohtaa ei pidä lannistua, että toistuvuus on nimenomaan se, niin ku Max otti Zen Caféen kohdalla esille. Sitkeesti vaan yrittää miettii sitte, että mikä tässä ei vetänyt. Oliko ajankohta, oliko, että meni kohdeyleisön ohi, keli, tautiaallot. Siihen voi osuu ihan mitä vaan. Se ei aina oo siitä kiinni, etteikö se ois ollu kiinnostava.
Itse voin sanoo, toukokuu on ehkä huonoin kuukausi järjestää kirjastossa mitään, sitten kesäkuukausien. Kesälläkin voi, ainakin isoissa kaupungeissa. Kaikki ei lähe sieltä kesällä pois lomalle. Ja varsinkin, jos on lomapaikkakuntia, jonne tulee mökkiläisiä, niin he varmaan tulee mielellään tulee johonkin tapahtumaan kirjastossa, jos on henkilökuntaa järjestää. Sekin on vaikee sit tietenkin, kun on lomakaudet ihan yhtälailla kirjastossa. Mutta jos kirjastossa on jotain pihatilaa, tai muuta, niin sinne voi järjestää jotain, mut se vaatii sit aina sen säävarauksen. Sitä ei voi kukaan ennakoida.
Max Bäckman: Joo, näin on. Tietysti semmoinen vielä ehkä, kun alkaa järjestää, suunniteleen tapahtumaa, niin kattoo, et ei samanhenkistä, samantapaista oo samoihin aikoihin tai ollut juuri aiemmin. Eli jos joku kirjailijavieras on ollu paikallisessa kirjakaupassa käymässä ja kirjoittanu, laittanu nimmareitansa kirjoihinsa ja niin edespäin, niin sille ei välttämättä löydy kuukauden päästä sitten kuulijoita kirjaston tapahtumaan. Mutta tuokaan ei oo ihan täysin 100 prosenttisesti. Se voi olla, että siltikin kiinnostais tulla. Se riippuu niin monesta, mutta näitä kannattaa vähän pohtia kans.
Annika Ilmola: Niin, että ei oo välttämättä päässy, ois halunnu mennä, mutta ei jostain syystä oo päässy silloin. Joo, kyllä. Ja tapahtumassa mä sitten vielä painottaisin sitä ainutlaatuisuutta kans, justiini tähän liittyen, että annetaan jotain sellaista, enkä mä nyt halua luoda tällä liian kovia paineita. Mutta kun sen ei tarvi olla kummonen asia. Ihan oikeesti sen ei tarvi. Mutta Max sä sanoit aikaisemmin hyvin, että järjestä sellainen tapahtuma, mihin itse haluat osallistua.
Max Bäckman: Joo, mä oon koettanut aina sitä ajatella vähän sitä kautta, että minkälainen tapahtuma pitäis olla. Että mihinkäs itte olis menossa. Niin ehkä siinä olis semmonen, siitä tulee sit jokaisen oman näköinen, järjestävän osalta. Joo.
Annika Ilmola: Mutta kiitos kuulijoille ja kiitos Max.
Max Bäckman: Kiitos sinulle.
[Musiikkia]