Du kan lyssna podden här https://open.spotify.com/show/6uA8MjJloMa8UzP42begbZ

Bandinspelningens längd: 24 min

Anteckningar i transkriberingen

André:                       Talare

Pamela:                     Talare

Katarina:                    Talare

or-                                             ordet blir avbrutet

(ord)                                          en osäker samtalsperiod eller en talare vars identifiering är

osäker

(-)                                             ett ord som inte kunde urskiljas

(–)                                            flera ord som inte kunde urskiljas

[10 s paus]                                 en paus i tal på minst 10 sekunder

, . ? :                                          skiljetecken enligt skrivregler eller en paus i tal på under

10 sekunder


[Musik 00:00:00 – 00:00:11]

André: Hej och välkomna här nu då till Flytande podden. Vi är tre personer här i dag med något sorts gemensamt intresse kanske vi kan säga, det är bibliotek, litteratur och seniorer och så då någon form av kombination av de här tre ingredienserna. Vem är det vi har med oss i dag? Vill ni presentera er.

Pamela: Hej, jag heter Pamela Eklund och är bibliotekarie i Pedersöre kommunbibliotek och det stämmer riktigt bra som du sa.

André: Ja bra, vi är ännu mer på den rätta röda tråden. Vem annan har vi med oss?

Katarina: Hej jag heter Katarina Barkar, jag kommer också från eller jobbar i Pedersöre med bland annat ett projekt som har arbetsnamnet Seniorprojektet.

André: Precis, kanske inte jag sa vem jag är. Jag är André Storfors och jag jobbar för Vasa stadsbibliotek och ansvarar där för anstaltsbiblioteksservicen, med bland annat då seniorer. Välkomna ska ni vara.

Pamela: Tack.

Katarina: Tack.

André: Det är så där att jag har hört att ni har haft ett projekt på gång och det rör escape rooms. Ett escape room stämmer det här ryktet att ni har haft något sådant på gång?

Katarina: Det stämmer nog ganska bra det här alltså vi har det på gång, det är under tillverkning. Allting började egentligen 2018 då jag och en kollega var på AKEpampas fortbildning i Vasa i Vasa stadsbibliotek. Då var det en fortbildning om escape room och det här tyckte vi var så jätteroligt och inspirerande så vi gjorde ett escape room som vi bjuder ut åt årskurs sju. Det handlar då om språken i världen och det här kommer de och spelar varje vår i princip. Nu har det gått några år sedan vi fick det klart och tack vare det här nya projektet så har vi fått nya pengar och nu ville vi göra ett escape room åt äldre vuxna eller seniorer.

André: Jaha.

Pamela: Ja, för det var så att alltså i fjol 2023 på hösten, visst var det då du började Katarina med det här projektet som då officiellt heter Bibliotekstjänster för äldre vuxna men vi kallar det Seniorprojektet som arbetsnamn. Visst började du i höstas med att kartlägga och lite.

Katarina: Ja.

André: Ja så det är ändå ganska nytt det där projektet. Hur långt har ni kommit nu då?

Katarina: Så mycket kan jag avslöja i varje fall att arbetsnamnet är förbjudna böcker. Det behandlar olika mänskliga rättigheter, censur, yttrandefriheter. Tanken är då att man med hjälp av olika klurigheter, lösa gåtor och hitta ledtrådar ska komma fram i ett spel som sker helt och hållet i vårt bibliotek.

André: Jag kanske tog det lite för givet här nu att folk som lyssnar vet vad escape rooms är. På något sätt så sitter vi alla tre här nu i ett escape room vi har fått var sin mikrofon framför oss och vi ska prata tills vi blir utsläppta (skrattar). Men behöver det här escape room någon sorts förklaring.

Pamela: Katarina du spelar ju jättemycket brädspel och har varit på många flera av de där, så du kan ju berätta lite vad escape room är.

Katarina: Kort sagt så kan man säga att ett escape room börjar som ett rymningsspel där du under tidspress ska klura ut olika saker för att komma ut ur rummet. Men om vi tar det i bredare bemärkelse så är det just det här att du ska söka svar på en uppgift som du inte riktigt vet vad det är med hjälp av det kan vara gåtor, du hittar ledtrådar lite här och där och så till sist så förstår du nog att okej bra nu har jag klarat av det här. Escape room i dag finns både såna där fysiska escape room, det kan vara ett brädspel, du kan göra det på nätet och det finns liksom många olika varianter.

Pamela: Just det här som jag tror ni har haft i Vasa och som man kanske förr automatiskt tänkte var escape room var ju då att man blir inlåst i ett utrymme och då måste ta sig ut. Men Katarina vi kan väl lova att de kanske inte blir inlåsta.

Katarina: Inga personer i varje fall kommer att bli inlåsta i vårt escape room.

André: Jaha okej eller vad, hur ska det då gå till riktigt. Eller ni är lite hemlighetsfulla.

Katarina: Ja.

André: Ja.

Katarina: Nej men vi kan säga som så att om en grupp kommer in och vill spela ett escape room så börjar vi med till se på en introduktionsfilm. Efter de har sett den där filmen så kommer de att få en box, en låst box och lite material. Sedan ska det helt på egen hand gå vidare, klura ut hur ska de göra till att hitta en kod som passar just till den här boxen. När de har gjort det så kommer de att märka att inne i den här boxen finns en hel del saker som de kanske inte riktigt vet vad de ska göra med just nu, men så småningom så klarnar det hela.

André: Ja, så det är en sorts problemlösning kan man säga det här då vad det rör sig om.

Katarina: Absolut ja. Vi använder både vanliga sifferlås och så finns det också bokstavslås som man kan ha för att få fram olika saker och för att göra det lite roligare, det finns också väderstreckslås som man kan använda sig utav.

André: Oj oj, det gäller nog verkligen att vara kreativ och finurlig för att komma på allt det här. Hur har ni riktigt gått till väga då för att komma på alla de här idéerna?

Katarina: För det första behöver man ha ett genuint intresse för escape room. Sedan är det nog bra om du har spelat en hel del escape room spel, vanliga spel, tycker om klurigheter för det går ju ut på att du ska lösa olika klurigheter. Vi har inför det här nya escape rummet som vi håller på med, vi har tittat på nätet ganska mycket, vi har också läst en hel del handböcker om escape room och så förstås egen erfarenhet.

André: Har ni varit på några studiebesök för att få inspiration till det här och blivit inlåsta någonstans eller hur har ni laddat?

Katarina: Vi har inte varit från jobbet på något studiebesök utan det har vi nog gjort på egen tid.

André: Jaha. Har det hela tiden varit klart så där under projektets gång att det ska vara ett sådant hänt mer som en sådan här mystery box eller hur har det gått.

Pamela: Ja det var ju så, det står just i den här projektansökan så vi ville ju just seniorerna det är en stor grupp de här äldre vuxna, det är väldigt varierande grupp. Vi har från bibliotekets sida kanske varit lite passiva gentemot den här gruppen och nu vill vi mera ta så där ett aktivt grepp och försöka få något som roligt. Så vi tänkte just att de får det här användarutbildningen för det är ju inte bara roligt och det här underhållande utan det här är också meningen att det ska vara som det här pedagogiskt uppbyggt att hur använder man bibliotekets tjänster, men att få det som paketerat så det är mer ett tilltalande format då som att man kan bjuda in grupper och marknadsföra det på ett roligt sätt, så det är nog det där målet med det.

André: Jo jo, så det finns en sorts nytta med det här också.

Pamela: Det är nog en tanke bakom, Katarina du kan lite kanske berätta om (skrattar) –

André: Utan att säga för mycket.

Pamela: Ja, hur var det (-)[10:07] eller hur det går eller hur tanken är bakom.

Katarina: Pamela avslöjar nog lite här. Alltså, de kommer att behöva lära sig eller behöva använda en utlåningsautomat, de kommer att behöva veta vilka tjänster man kan hitta på nätet när man liksom kollar, det gäller biblioteken och här i vårt område är Fredrikabiblioteken.

[Musik 10:35 – 11:01]

André: Har ni använt er av några sorts testgrupper hittills eller?

Katarina: Vi har inte kommit så långt ännu inte.

André: Nej.

Katarina: Men planen är att vi i juni kommer liksom att testa spelet på olika grupper för att se om det är någonting vi behöver justera.

André: Ja, men då börjar vi närma oss det är inte (-)[11:22] dit.

Pamela: Nej. Sedan på hösten så har vi faktiskt en grupp som är villig att testa som första personer det här spelet. Så vi har som en plan framåt.

André: Ni har frivilliga provkaniner på ingång.

Pamela: Ja, vi har både de här som ett testpiloterna, men så har vi sedan också då det är klart de som för första gången är specialinbjudna för att testa det på riktigt. Sedan efter det så då är ju meningen att, alltså det här ju tänkt då till exempel föreningar och olika hobbygrupper eller andra grupper som skulle vilja göra någonting vid biblioteket men ändå inte riktigt vet vad. Jag vet ju att ni i Vasa som till och med har att ni marknadsför att ni tar mot grupper på biblioteket. Vi har inte haft så aktivt här, varje grupp som har tagit kontakt har ju fått rundvandring men nu vill vi som mera för att vi tycker att vi har varit kanske lite osynlig i den där, vi vet att många föreningar och pensionärsföreningar och andra föreningar har det här inbjudna gäster eller att de kan fara någonstans, men de har kanske inte hittat riktigt till biblioteken. Så där vill vi ge en service som är då som ett paket de komma hit, de kan få de spelar escape room, vi kan bjuda på kaffe och vi kan berätta något annat också att det blir som ja, att de kan komma. Det här har vi lite fått nosa på nu i och med att Marthaföreningarna har börjat fråga efter några tjänster av oss, så det har varit jätteroligt.

André: Okej ja, men det där kan nog hjälpa till att lätta upp stämningen, eller inte för att det nu skulle vara någon dålig stämning annars heller men att det kan vara närmare till skratt och en sådan uppsluppen stämning när man har gjort det här tillsammans och sedan få prata genom runt kring kaffet och så där så kan det bli en positiv helhetskänsla för en grupp kan jag tänka mig.

Pamela: Ja, det var ganska roligt, vi hörde här sedan då de kommer grupperna just till exempel sjuorna som var nu då, vi hör ju inte ofta efteråt vad de tyckte om det där, men de hade en undersökning eller en enkät i det här högstadiet om vad de mindes bäst från året och då kom det fram att de tyckte de mindes att de var till det här biblioteket och spelade escape room. Så det tyckte vi var jättebra feedback.

André: Ja, men det är väl bra betyg. Sjuorna kan vara en svårflörtad kategori så det är bra betyg.

Pamela: Ja.

André: Ni pratade om det här finansiering här också, har det varit svårt eller har det varit krävande att få till?

Pamela: Nej vi fick ju faktiskt från regionförvaltningsverket fick vi 18 000 euro för hela det här projektet, så det är ju inte bara escape room, men i dag så var ju huvudsaken att vi pratade om escape room, men vi kollar igenom allt det här vårt seniorarbete, så på samma gång.

Katarina: När man funderar på ekonomi och escape room så är det nog väldigt viktigt att man har lagt eller får pengar för materialkostnader, för man liksom kan inte göra ett roligt och fint escape room om inte man har budgeterade medel för det.

André: Ja det är väl lite så där tristare sidorna av allt när man måste börja prata pengar, men det är ju realiteten onekligen. Men om man helst skulle bortse från ekonomin och så, finns det några vidare funderingar kring att utveckla det här ytterligare sedan då eller är det för tidigt att se så långt framåt nu?

Pamela: Åtminstone så, nu vet jag inte riktigt vad du syftar på men jag tänker ju att vi vill som vi sa som marknadsföra det här på ett bra sätt och det kräver också att få en bra marknadsföring som kan kräva lite resurser nog. Då en sak som vi som, ett litet sidospår men som vi börjar fundera här också i Pedersöre det här kulturturism att det är en sak som de här kommunerna skulle kunna mer satsa på också då gentemot seniorer att man kan ha alltså paketera ihop ett paket som de då kan i vår kommuner göra olika saker. Vi har ju många olika, vi har museer och vi har bibliotek, vi har konstutställningar, vi har escape room på kommande så att man skulle kunna välja då och ha en halv dags utfärd och just det här kulturturism det låter jätteroligt, det skulle vi vilja göra.

André: Nog gör det ju onekligen det.

[Musik 17:15 – 11:17:35]

André: Har du Katarina några liknande funderingar om det här med kulturturismen?

Katarina: Jag måste säga det här har jag faktiskt inte hunnit fundera riktigt mycket på den här saken ännu inte.

André: Nej jag vet inte, jag försöker tänka här vad vi nu egentligen har att erbjuda här i Vasa också. Det är ju det vanliga och det enkla är ju det här bara att ha någon sorts högläsning för äldre och så, vi har nu försöker få fram en pool av frivilliga läsare här som ska läsa åt äldre och sådana som vill komma och lyssna på högläsning men.

Pamela: Jag tänker om man tänker på det här med escape room jag tänker att ert bibliotek är också perfekt för ett escape room. För just att man använder hela biblioteket för de här escape room konceptet för användarutbildning. Jag är säker på att det skulle få lyckats vid ert också. Så ni får nog härma oss (skrattar).

André: Ja (–)[18:49] ska få vandra runt här i lokalerna. Ja ni har inte tagit copy right ännu.

Pamela: Nej vi har inte det, vi som sagt fick ju idén från er.

André: Ja.

Pamela: Ja, så nu kan vi ge tillbaka (skrattar).

André: Men kanske vi måste komma på ett studiebesök härifrån också.

Pamela: Jo, ni är välkomna.

André: Och gå genom ert escape room.

Katarina: Ja ni är jättevälkomna då sedan i höst när vi har liksom riktigt kommit igång ordentligt. Så kan ni komma och spela så får vi se hur ni klarar er.

André: Ja men det kändes ändå lite så där lugnande det här att ni lovade att man inte kan bli inlåst (skrattar).

Pamela: Vi bjuder nog på kaffe, choklad och te också (skrattar).

André: Just det oj oj.

Pamela: Det kan vi lova.

André: Ja men det får nog, det räcker långt.

Pamela: Nej men om vi tänker så här i alla fall avslutningsvis så är det nog att det pratas så mycket nu om litteratur och hälsa och kultur och hälsa och välmående och seniorer och vi vet ju att seniorerna bli friskare och friskare och fler och fler. Så de ska ju fylla sin dag med något innehåll och vi kan då bidra till någonting som kanske har varit som från vår sida i alla fall här i Pedersöre lite som, ja lite passivt att nu blir det mera aktivt och vi har resurser till att göra det här och vi har som, ja.

André: Ja men absolut.

Pamela: Att vi omfördelar lite resurserna för att satsa på det här, för vi har satsat jättemycket på barn och ungdomar och men nu fortsätta med uppåt i åldrarna med det här seniorer och äldre vuxna.

André: Absolut det är ju ändå en så pass, det är en väldigt stor grupp seniorerna just nu och det skulle vara dumt att förbise det.

Pamela: Ja och just med det här läskunnighetsstrategin som nu är på gång och alltså läskunnighet och läslust upp i åldrarna att det och vi vet ju själva vi som har det här intresset för litteratur och kultur hur viktigt det är för välmåendet, så att ännu flera enligt sina förutsättningar det finns ju olika sorters media så det här och just att kunna använda bibliotek och att biblioteket är som ett vardagsrum för allihopa och att man kan komma hit och bara vara. Att flera skulle hitta hit. Det är många som har så bråttom i arbetslivet så man vet ju själv att det här läsa böcker och sånt kanske inte alltid hinns med, men sen så kan man hitta tillbaka till biblioteket då man blir äldre och har lite mera tid över.

André: Ja. Vad har du Katarina någonting som du vill avrunda med här, innan vi lägger lapp på luckan.

Katarina: Jag kan väl bara önska och hoppas och tro att de då som hittar hit till biblioteket och sedan ska ha med sig då glädje och leklust och spelglädje och leklust och glimten i ögat.

André: Det låter fint. Jag tror att vi får avrunda så här härifrån Flytande podden och tacka för oss. Så tack för att ni vara med.

Katarina: Tack.

Pamela: Tack det var jätteroligt att få vara med, tack så mycket.

André: Hejdå.

Katarina: Hejdå.

Pamela: Hejdå.

[Musik 22:51 – 23:18]

Voit kuunnella podcastin täältä https://open.spotify.com/show/6uA8MjJloMa8UzP42begbZ

pod E Bib-WF

Bandinspelningens längd: 41 min

Anteckningar i transkriberingen

Presentatör:                                Presentatör

Talare:                       Paula

                                                 Emilia

                                                 Anna

or-                                             ordet blir avbrutet

(ord)                                          en osäker samtalsperiod eller en talare vars identifiering är

osäker

(-)                                             ett ord som inte kunde urskiljas

(–)                                            flera ord som inte kunde urskiljas

[10 s paus]                                 en paus i tal på minst 10 sekunder

, . ? :                                          skiljetecken enligt skrivregler eller en paus i tal på under

10 sekunder


[Musik 00:00:00 – 00:00:16]

Presentatör: Välkommen till den (flytande) [00:17] podden.

Paula: Vi har träffats här nu, vi är tre personer som ska diskutera kommunens gemensamma E-bibliotek i dag och jag heter Paula Roselius och jobbar på Kyrkslätts bibliotek och är med i den här svenska urvalsgruppen.

Emilia: Jag heter Emilia (Lall) [00:39] och jag jobbar på (-) bibliotek och jag är också med i svenska urvalsgruppen.

Anna: Och jag heter Anna Tuomikoski, jag jobbar här i nationalbibliotekets E-bibliotek som informationsspecialist.

Paula: Vill du, Anna, berätta om vad E-Bibliotek i praktiken går ut på?

Anna: Ja, jag kan ju försöka att – Så E-biblioteket är en tjänst som de formuleras i samarbete mellan nationalbiblioteket och kommunerna, eller kommunernas allmänna biblioteken, och det här för att erbjuda digitalt material för kommuninvånarna

Anna: Och det ska bli E-böcker och ljudböcker på finska och svenska och, också på engelska och inhemska digitala tidskrifter. I början använder man de här tjänsten E-biblioteks mobilapp och vi öppnar inom en månad. Alltså 23 april. Jag tror att det är det här, om man säger det helt kort men vad betyder det för er  Paula det vill jag –

Paula: Nå, jag vet att i alla fall här i Kyrkslätt så är vi är glada över att det ska bli en sån här enhetlig, ett enhetligt e-bibliotek för hela landet eftersom det betyder att man behöver inte själv, liksom, köpa, hela den här uppköpet och förhandla priser och så vidare utan det här sköts centralt, vilket betyder att man kommer liksom lättare undan på ett sätt och sedan förstås det också att att det blir en sådan här jämlikhetsfråga att oberoende av kommunens ekonomi så har invånarna samma E-samling till sitt förfogande.

Paula: Och så här personligen tänker jag att, jag till exempel själv är jag väldigt nyfiken på vilka engelska böcker som kommer för vi har inte haft det exempel i Kyrkslätt overdrive, så att vi har inte haft nästan något engelskt material alls så det ser jag själv fram emot, helt som biblioteksanvändare.

Anna: Vad tycker du Emilia?

Emilia: Jo, också det att E-tidningar kommer, att man med en och samma inloggning då kan komma åt både e-böcker och ljudböcker, och e-tidningar. Så det är nog en positiv förändring.

Anna: Vad betyder det här E-biblioteksappen? Vad tycker ni? Alltså att allt material ska bli på det här samma. Samma App. Är det viktigt här eller?

Emilia: Det ska bli intressant att se själva den där appen när man inte alls, alls vet hur den kommer att se ut eller fungera ännu, men att det är klart att den, det är alltid en fördel om man får allting, allting från samma ställe och genom att öppna ett program bara.

Paula: Ja, jag tänker själv också att det på något sätt så som världen funkar nu särskilt med yngre användare, så det att man har en app. Allt är så där enkelt. Så det där, jag tänker att det är nog positivt. Ju enklare att använda så desto bättre. Sedan tänkte jag först – Säg.

Anna: Ja, okej, jag bara tänkte på att om man tänker på biblioteksanvändare det är ganska, kanske ganska viktigt, därför att det har varit ganska svårt att, att, att hitta allt material därför att tidningar har varit på en tjänst och, och, E-böcker, inhemska E-böcker på en annan så det var en av de orsaker för vilka vi börjar att bygga den här tjänsten.

Paula: Ja, förstås, biblio-användarna dem är vana vid appen. Liksom att ha en app att använda. Och sedan när jag tänker liksom så här på biblioteksanvändarna, och vad som kommer att ändras, så det som nu kommer att bli en ännu en annorlunda grej för just biblio-användarna, så det är ju det att nu, i den här gemensamma, i det gemensamma E-biblioteket har vi sådana licensmodeller, det vill säga det finns inte hur många licenser som helst att använda samtidigt utan de här köps in och då kan det bli så att du måste reservera en bok, att den inte finns tillgänglig just då när du vill ha den. Att det här tänker jag, också att det finns restriktioner, på lånen. Hittills har det ju varit så att alla har bestämt lite själv, biblioteken, att hur många böcker får man ha per vecka eller per månad. Men att nu blir det då så att det blir max fem lån på en gång och max fem reservationer.

Och sedan en två veckors lånetid på det där materialet, men att det här är nu vad vi startar med och så får vi se i framtiden, hur det fungerar och vad det kommer jag för feedback till exempel.

Anna: Ja, det är en ganska stor ändring för svenskspråkiga biblioteksanvändare därför att de är vana vid den här modellen, det här accessmodellen. Alltså att du har en samling och du får alltid någonting. Du måste inte stå på kö och så, så vidare, men det är jättesvårt att när man har hela landet här, att betjäna så det är jättesvårt att ha den här access modellen därför att det som händer är att alla bibliotekspengar går till bara några artiklar eller, men man måste alltid ha någon slags restriktion där. Alltså det är, det, det egentligen, det är pengar eller, eller så att det blir en, en, en, en viss nummer av kopior som du kan låna. Men jag förstår att det är ganska stor ändring.

Paula: Sen är det förstås det att att sen beror den fortsatta E-boksamlingen till exempel då på svenska också på det att hur många svenska användare som hittar den här och vad användningsgraden blir. Att ju fler som använder det desto, liksom, större del av budgeten kan de få. Att just nu är det sju procent som det är i år och också nästa år. Men att Anna du sa att nu har ganska många bibliotek, komma att komma med nu, redan i april var det 85 procent som det var, av kommunerna som är med.

Anna: Ja, eller 85 procent av Finlands invånare, alltså vi beräknar de här invånare alltid därför att det här priset är per invånare också så det är det viktigaste numret. Och det är 85 procent när vi börjar och vi är hemskt glada över det här. Alltså att vi tycker att vi ska ha en bra start med det här och förstås hoppas vi att det blir mest av de svenskspråkiga kommunerna också. Det är just som du sa att ju mer att det finns svenskspråkiga användare desto bättre är situationen för dem också.

Anna: Vad tycker ni, vad tycker ni alltså om ni måste försöka att förklara för något att varför skulle ditt bibliotek följa med, kan ni säga någonting eller hur tänker ni att ni skulle förklara?

Emilia: Jag har lite svårt att svara på det för jag har inte riktigt, på det sättet, jobbar med sånt att jag liksom kan föra fram och påverka på något så att om du kanske, Anna vill ha något bra förslag eller orsaker där.

Anna: Nå, jag tycker ju att, att, att det blir lättare just som Paula sa att vi tar hand om det här anskaffningar som är ganska ganska tunga att, att, att göra. Behöver mycket tid och så vidare också tycker vi att den här appen, att allt det här teknologi är våra teknologi, alltså vad vi har byggt det här e-biblioteksapp och det är ganska viktigt också att – Och det är jättedyrt att göra, göra någonting sådant, och det är någonting som en kommun kan inte ensam göra men förstås förstår jag att att om ni måste tänka på det här, det här samlingar, alltså att svenskspråkig samlingen bara 20 procent, det är det av de här total samling så är det ganska kanske ganska svårt att säga.

Anna: Men vi vet ju också att att när man tittar på det har bibliotekssamlingar, det finns nånting sånt 90 procent av den här samlingen har blivit lånats. 10 eller mera gånger per år, så det är kanske så att att även om man har en stor samling, man använder bara en liten del av den. Så det kan vara ganska bra, situationen kan vara ganska bra i alla fall även om den här modellen ändras.

Paula: Ja, det här betyder nog också det att vi har verkligen sådär ett jobb nu att försöka hitta de böcker som människor vill läsa, alltså jag tänker just nu till exempel i den svenska gruppen där vi har en ganska liten budget, och det har vi diskuterar nog just de riktlinjerna för vad vi prioriterar och det som jag tänker själv att är ett plus nu med den här, också för de svenskspråkiga, är det att vi får det finlandssvenska materialet och liksom de finlandssvenska förlagen är med på det här.

Paula: Att det är ju nog en jätte liksom viktig sak för i biblio fanns det ännu inte någon – Jättefå finlandssvenska författare, kanske sådana som kommer ut just på svenska förlag. Så att det tänker jag att det är ett stort plus men att sen förstås det att när man tänker sedan att vi har den finlandssvenska utgivningen, sen har vi den svenska bokmarknaden som är enorm. Och sedan har vi ännu all översatt litteratur till svenska. Så det där – Och sedan alla barn och vuxna, fakta och fiktion, så att det är nog, det bara liksom myllrar i skallen när man försöker tänka så där att, hur man ska liksom just få en bra samling, men så att den liksom är mångsidig och betjänar liksom många olika användare inte bara en viss prototyp av biblioteksanvändare.

[Musik 14:01 – 14:26]

Emilia: Jo, det är nog absolut så att det är många, många användningsområden som ska täckas med en ganska liten budget för den svenska litteraturen.

Anna: Ja, men, och vi har den här samlingsgrupp som har skrivit nu samlingspolicy för E-biblioteket och det är kanske ganska viktigt att att säga ut det här att det har skrivit att det är en användssamling eller hur säger man på svenska? att (-) [15:02] Att vi, alltså att vi försöker att bygga någonting som är mycket används och vi även, vi även satt en, hur säger man (-) [15:20]

Paula: En målsättning.

Anna: En målsättning att det ska bli 65 procent, ska bli använt hela tiden av den här samlingen.

Emilia: Att det alltid ska vara utlånat 65 procent.

Anna: Just. Alltså att det är kanske en liten annorlunda samling än den de har i bibliotek, i fysiska biblioteken så jag tycker att det är ganska viktigt att, också att komma ihåg att  målsättningen är lite annorlunda

Paula: Absolut och sedan är det ju också det att vi får se också vad som finns att köpa in och det vet vi ju inte heller att det beror ju sedan på förhandlingar. 

Anna: Och det är ganska konstigt nog just nu, alltså att vi vet ju att de här streamingtjänsterna är jättepopulära och vi vet att förlagen är lite – de vill att vi inte, inte, på det här efterfrågan. Den här efterfrågan på de här streaminservice. Har, och sen har vi författare som som får nu ersättning för E-böckers lån. Och de har blivit ganska intresserade av bibliotekstjänsten också och vi ska se hur det utvecklas nu alltså det har blivit ganska, det har varit ganska svårt med inhemsk material, men jag tror att kanske det ändrar den på något sätt och jag hoppas att vi – Därför att vi tycker att vi kan ha en sådan modell som är bra för alla som är i det här, alltså för biblioteken för förlagen och för författare, och översättare också.

Paula: Sedan tänker jag också, att en sådan där som jag tänker att är en positiv sak är just det här att när det sköts centraliserat att det är ju inte bara liksom tekniken och urvalet och så här, men jag tänker också på den här marknadsföringen av ett biblioteket som nog tar upp tid liksom i alla bibliotek. Du ska plocka fram nya böcker och sätta fram de och så vidare, så jag tänker också att här finns också en sådan här marknadsföringsgrupp och människor som jobbar sedan centrerat med det här att på det sättet blir det en enkelt sedan att bara lägga ut informationen på appen och allt det här sköts centralt att det behöver inte alla bibliotek sätta tid på sen.

Anna: Men hur har det blivit? Alltså har det blivit svårt att göra det här marknadsföring för de här digitala tjänsten i era bibliotek?

Paula: Det kanske inte har varit svårt men det gäller att komma ihåg att någon måste alltid, en gång i månaden gå in och titta att vad finns här nu fast på biblio? Vad ska vi lyfta fram för nyheter? Liksom sånt, att ändå ett visst arbete som man måste komma ihåg att göra, fast det inte nu är på det sättet. Säkert något supersvårt men jag tänker så lätt att komma ihåg att det inte blir samma böcker liggande på första sidan i tre månader. Utan man får välja sin tid hela tiden och kolla vad är populärt? Vad sätter jag fram?

Emilia: Ja vi har gjort det, det biblioteksnätverk som jag jobbar inom så har vi en arbetsgrupp så att man har alltid en ansvarsmånad där man ser till att lyfta upp nya E-böcker just i biblio och att den där topplistorna. Men annars har man nog inte behövt marknadsföra själva tjänsten så mycket här, utan folk har nog hitta det och tagit sig till och lånat flitigt E-böcker och ljudböcker.

Paula: Och det kan förstås hända att nu när Kyrkslätt inte hör någon (-) [19:49],  när vi står som ett eget bibliotek så, så på det sättet liksom gör vi allt jobb själva här, för allt att det finns inte liksom några arbetsgrupper, det finns ingen fördelning. Så på det sättet tänkte jag ur vårt biblioteks synvinkel så kommer här att liksom en hel del jobb som vi måste göra här helt på egen hand kommer nu att göras för oss. Att de tänker jag liksom att det är nog, det är nog en orsak säkert till att till exempel anskaffningsavdelningen är jättenöjda med att det blir ett nationellt bibliotek.

Anna: Tror ni att barn och ungdomar ska också hitta det här?

Paula: Det beror nog jättemycket på nu vad vi får för böcker. Och sedan tänker jag också för barn och unga, särskilt, så är det här att köa till en bok någonting som de inte riktigt har inte ens i det fysiska biblioteket. Att om du har ett bokpratar du inte sen har flera exemplar och så försöker du att nå att jag sätter dig i kö är de ganska ointresserade, att de vill hade genast, de som de ska läsa så det här blir nu en intressant fråga att följa med. Sedan om din upplevelse blir så där att du går in och och så är det, så är det alltid utlånat det du vill ha, att lär du dig att köa, orkar du med det? Eller är det sådär att äsch då får det vara, att då läser jag inte nu. 

Anna: Eller lär du, lär du dig att plocka någonting annat?

Paula: Det är ofta det som det sedan blir till att man sedan liksom får ta till andra böcker, ja.

Anna: Jag tycker att det, i det här, har den svenska gruppen också en roll därför att de kan också försöka att välja några titlar så att det blir så många titlar, eller kopior av en titel så att en hel klass kan läsa.

Emilia: Ja, för ibland vill de ju ha något projekt i skolan eller sådär eller vill läsa en speciell bok eller en speciell författare som alla läsare. Så absolut ska det vara bra att få någon sorts motsvarande klassuppsättning. Till biblioteket också.

Paula: Och där blir kanske utmaningen det där att fundera just på de där åldersgrupperna, att liksom hur många klassuppsättningar har vi råd att ta och sedan liksom vilka åldrar, vilka genrer, vilka slags böcker. Att jag tänker liksom själv såhär att det är alltid svårt på något sätt att sätta sig in i vad folk vill ha.  Att det kan vara väldigt stor skillnad på olika lärare, vad de upplever är en bra klassbok. Vad någon annan använder så kanske någon annan känner att jag tycker inte alls, den vill jag inte alls läsa med min klass, det är nog liksom. Det är nog bara att försöka göra sitt bästa men sedan får man se att hur den där samlingen sedan används.

Anna: Ja, men jag tror att det finns ganska många, många saker som vi måste bara se och sen, vi måste vara också färdiga att ändra dig här, hur vi jobbar med det här. Alltså, vi vet ju ingen vad som ska hända när vi öppnar det här för hela landet. Och vi måste ha en sådan bättre (-) [23:32] här att vi försöker någonting och om det funkar inte då ska vi göra någonting annat. Så det går till det här lånetider också, alltså att nu har vi bestämt att det är två veckor, men om ni får se att det är det räcker inte för barn eller ungdomar så vi kan byta det så det kan bli fyra veckor. Alltså att det är ett projekt som utvecklas hela tiden. Det är inte någonting som är färdigt i april och som så börjar vi utan att ändrar ingenting efter det.

Paula: Ja, jag tänker själv när jag jobbade mycket med ungdomar, både högstadiet och gymnasiet, att just när jag vet att engelska böcker är så superpop bland de, att det som de läser på fritiden är nästan enbart på engelska. Så väntar jag verkligen vad det blir för engelska ljudböcker och jag hoppas att man skulle få in sådana här tiktok sensationer som alla sedan vill läsa samtidigt. Det är ju jätte sådär, på något sätt trendmedvetet, det här läsandet

Anna: Och sedan skulle det också vara viktigt att någon läsa på svenska. Alltså det måste balansera med det här att erbjuda engelska jo, men också får de använda svensk och finsk material men ja. Men med engelska det lite lättare därför att de här erbjudandet är så hemskt där, alltså att det är lättare att få böcker i biblioteket. Men det är alltid med böcker det blir lite, du vet ju inte alltid vad som ska bli populärt. Det kan vara några böcker som alla tänker att någon ska läsa det här och det blir hemskt populärt. Lite överraskande.

Emilia: Jo, så därför har jag förstått det som att vi också har möjlighet att köpa till fler licenser ifall något, vi har köpt in någon ljudbok och den visar sig bli väldigt populärt så kan man köpa till fler licenser och göra den till tillgänglig för fler.

Paula: Ja, och just de riktlinjerna för samlingen så, om jag kommer rätt ihåg, så skrev vi in också det att det gäller att följa med hemskt mycket, sin tid. Och också liksom just exempel när jag tänker på den finlandssvenska verkligheten så påverkas det mycket liksom det vad folk vill läsa, att vad de finlandssvenska tidningarna lyfta fram. Och sen hän som vinna pris såklart och så vidare. Att sedan kunna reagera på det där. Att någonting sedan, om man till exempel tidigare tänkt att nå den här kanske vi inte köper in, att den är kanske inte nu så intressant sedan plötsligt blir den framlyfta och så här, att sedan kunna ganska snabbt ta in sådant material.

Anna: Och där har den här, den där svenska grupp, svenska urvalsgruppen en viktig roll att de ska dela budgeten så att det blir lite pengar kvar för de här överraskningar, alltså att någon bok blir hemskt popular och alla talar om den så liksom så de inte har använt alla pengar. Att man kan reagera när –

Emilia: Ja, det ska bli spännande att se sen när vi flyttar in i den E-butiken och få börja botanisera urvalen där.

Paula: Ja, och leka med excel och tabeller.

Anna: Ja, tror ni att om det finns några svenskspråkiga kommuner som kommer inte in i, eller i det här E-bibliotekstjänsten, tror ni att det blir svårt att förklara till invånare i här kommuner varför de har inte den här tjänsten? Om någon, om ni i Kyrkslätt inte kom med att Esbo är med då, varför kan jag inte använda om min syster i Esbo kan?

Paula: Ja alltså, åtminstone här, men vi kommer nog med det har varit klart från första början, men absolut skulle det vara svårt för att vi har jättemycket användare också från Esbo och så vidare. Och vi kände att vi inte har samma bibliotekskort som man har i Esbo väcka förundran men det där och jag tänker ändå att i Kyrkslätt så är majoritet finskspråkiga och jag tänkte nog att det här är nog en stor förbättring för den finskspråkiga E-boksläsaren och ljudbokslyssnare. Så absolut skulle, det skulle vara liksom väldigt svårt att förklara att varför vi inte skulle ha gått med i det här.

Paula: Men att sen förstås liksom just att – Sen tänkte jag att situationen är säkert en annan i de, på de ställen där den svenskspråkiga befolkningen är till exempel i majoritet eller, fast nästan hälften är något sånt här att då – Att det är liksom en liten annan situation när du tittar på det ur en finskspråkig synvinkel och en svenskspråkig synvinkel för den där ursprungssituationen har varit så annorlunda mellan ellips och biblio.

Emilia: Jo om man tänker här i min egen kommun är det väl kanske 70 procent svenskspråkiga, nu vågar jag inte riktigt lova att den siffran stämmer, men att här är det största delen av våra låntagare har varit vana med biblio. Just att för att de finskspråkiga har det varit där då ett lite mindre utbud.

Anna: Och det är ganska svårt kanske för några användare att de har blivit vana med att du kan också skaffa ett bibliotekskort från en annan kommun och så kan du använda den med andra kommuners tjänster, men med vårt system du kan inte köra det.

Paula: Ja, det är sant. Det är en ändring, ja.

Anna: Ja, så det kanske blir lite svårt att förklara för alla att det här fungerar inte med bibliotekskort.

Paula: Och sedan har vi till exempel anställda här i Kyrkslätt som inte hemma från Kyrkslätt som kommer från kommuner som inte går med i det här. Och de kommer då inte åt den här tjänsten som vi har. För att de bor i en annan kommun så att visst, det är lite annorlunda nu när det på det sättet  bundet till vart du bor och vad den kommunen har gått med på.

[Musik 30:55 – 31:21]

Anna: Men vi ska se hur det är att det ska utveckla i följande år att jag vet att i de också i Sverige är hemskt intresserade av att kunna ha en nationaltjänst av det här. Jag ska gå till Sveriges bibliotekdagar i maj och alltså bara för att tala om vår situation och hur har vi byggt det här och om vi bygger en nationaltjänst på Sverige så kanske blir det annorlunda med de här licensmodeller där också.

Paula: Och det måste sägas att kanske liksom en nackdel som jag har sett med biblio och som jag hoppas att man kommer nu ifrån så är det att den har varit jättedålig ämnes, liksom ämnesordern fattas, åldersgrupperna är fel på böcker. Den är nästan omöjlig att söka från med något annat än bokens namn

Anna: Okej, alltså det här –

Paula: Att du söker med klassiker och det kommer allt möjligt som inte är klassiker och så kommer det några klassiker och så söker du ungdomsböcker så får du börja läsa böcker för sextionioåringar och så vidare. Så det här har jag liksom stört mig själv på för att just när jag försöker, när jag jobbar med de här ungdomarna och försöka lära dem hur de kan använda biblio så har jag helt enkelt resignerat och sagt att det enda sättet är nu att ni söker någon annanstans böcker. Vet du att vad skulle jag kunna läsa och så söker ni på bokens namn på biblio, de där kategorierna funkar inte. Så det tycker jag när vi får starta från rent botten här så liksom kan man bygga upp ett bra bibliotek på det sättet att det stämmer med hur böckerna kategoriseras och hur de beskrivs.

Anna: Och vad som är bra med den här tjänsten det är också, jag tycker att, att vi har alla de här bibliotekspersonalerna som kan göra de här listor och rekommendera böcker och så vidare. Jämfört med det här är streamingservice som använder algoritmer och det är så annorlunda när du har en riktig människa som jobbar i bibliotek som inte har några kommersiella intressen och de rekommenderar böcker så blir det helt annorlunda för användare också. Alltså det är en bra sak med det biblioteket, tycker jag. Och det är också någonting som gör vårt bibliotek helt annorlunda än de här streamingtjänst.

Anna: Och hur blir det, hur tror du att det ska bli Emilia om vi fortsätter med biblio? Ska allt vara som nu eller ska det i alla fall hända någonting eller hur funkar det med resten av landet med biblioteket?

Emilia: Ja, det är ju en sak som man lite måste kanske vänta och se då och det sätter ju allt en möjlighet att gå med i biblioteket senare. Alltså att man inte gör det nu. Så det här kanske mest var det att det har funnits en önskan att lite få se var det för någonting innan man går med, att det känns som så, så osäkert att man vet vad man har med biblio och vad man kan erbjuda sina kunder men att i nuläget så vet man inte riktigt hur utbudet blir i det nya E-biblioteket. Så det kanske är det som har varit en sådan sak som många bibliotek häromkring har funderat på.

Anna: Har ni funderat på, alltså vad betyder det alltså i praktik för er om ni ska inte bli, alltså, hur gör ni de här anskaffningar och vad gör ni med statistiker och så vidare?

Emilia: Nå, i biblio har vi en sån här anskaffning att dit kommer ju in automatiskt böcker. Vi har en viss prisgräns på vad en bok får kosta per lån, men att allt som går under den så kommer ju in dit så att på det sättet sätter vi ingen ingen tid på anskaffning av E-böcker i nuläget.

Anna:Och ni måste inte (-) [36:18] det här också.

Emilia: Det kan jag inte svara på hur långt avtal vi har eller vad det – Det känner jag inte till.

Anna: Därför att jag tror att det här är ganska viktigt för många bibliotek att de behöver inte göra det ensam och vad gör ni med det här med statistik alltså?

Emilia: Nå, det är väl som man har gjort hittills att man tar ut den, tar ut statistik för biblios och de här andra leverantörernas sidor. Att det är E-biblioteket då ska man få statistiken serverad. Det här att fortsätter man till exempel med biblio så då kan man ta fram den själv. Inför varje år.

Anna: Alltså ni måste sköta om det här statistiken som går till sådana stopper?

Emilia: Det känner jag inte till hur det fungerar, det är inte mina – 

Anna: Det blir så, alltså det är ingen annan som ska göra det för er och det är hemskt.

Emilia: Nej, som sagt det är jag inte så insatt i så det kan jag inte svara på det.

Anna: Men det är hemskt viktigt att man sköter om det här för att det är så som få författare och översättare får pengar. Men det är ju, vi tycker här i biblioteket att det är hemskt okej att titta lite hur det är, hur fungerar det här och man kan också komma senare. Alltså att det finns inga gränser att du måste besluta nu eller att man kan också komma in senare när det känns att ni har informationen som ni behöver.

Paula: Alltså jag tror att det kanske det viktigaste är att det blir inga lätta svar. Det är bara svåra frågor vi har här och att varje kommun måste göra sitt eget beslut och – Det finns alltid nackdelar och fördelar.

Anna: Ja, Och sen kanske just det där att det här är en process. Att liksom det blir inte färdigt utan att det hela tiden lever och förändras.

Paula: Ja, också också att det här är en teknisk sida, alltså den här appen. vi börjar med någonting och vi brukar säga att om vi försöker att göra det färdigt innan vi börjar, det är idag gör vi en (-) [39:31] att det är bättre att börja med någonting och så får vi feedback från er och från biblioteksanvändare och så vidare och så vi kan utveckla den och så att det funkar bättre för alla som använder det.

Presentatör: Tack Emilia, Tack Anna och tack Paula och tack för att du lyssnade. Hej då. 

Bandinspelningens längd: 23 min

Anteckningar i transkriberingen

Annika:                      Talare

Jessica:                      Talare

or-                                             ordet blir avbrutet

(ord)                                          en osäker samtalsperiod eller en talare vars identifiering är

osäker

(-)                                             ett ord som inte kunde urskiljas

(–)                                            flera ord som inte kunde urskiljas

[10 s paus]                                 en paus i tal på minst 10 sekunder

, . ? :                                          skiljetecken enligt skrivregler eller en paus i tal på under

10 sekunder


[Musik 00:00:00 – 00:00:11]

Voice-over: Välkommen till AKEPampas (-)[00:14] – podden. Idag pratar vi om barn- och ungdomsbiblioteksarbete.

Jessica: Hej, jag heter Jessica Peltoniemi och jag jobbar som bibliotekspedagog på Vasa stadsbibliotek.

Annika: Och hej, jag är då Annika Söderlund. Jobbar också vikarierar 60 procent av min arbetstid då också som bibliotekspedagog på Vasa stadsbibliotek. Och annars är jag då biblioteksfunktionär både då på sidobibliotek i Sundom också och i bokbussen

Jessica: Och i mitt jobb så ingår ju förstås, eller i första hand, samarbete med skolor. Det är det som är det centrala och mitt ansvarsområde är då egentligen från årskurs tre till nio och andra stadiet att det är främst dem som jag jobbar tillsammans med. Och för de här klasserna har jag mycket bokprat bland annat och de planeras då ofta enligt klassens önskemål, enligt vad de har för tema, om de har någon speciell genre som de jobbar med eller något sånt. Sedan ingår också handledning i informationssökning och biblioteksanvändning och så tar jag emot grupper i biblioteket. Guidar runt, visar vad som finns kvar, berättar om biblioteket. Men också sen är jag med och ordnar olika slags evenemang i biblioteket. Av olika slag och då speciellt för just där barn och unga.

Annika: Egentligen har jag ju ganska samma arbetsuppgifter då som Jessica, men jag har då min åldersgrupp då är då ettor och tvåor i skolorna och sedan också förskolorna och dagisar och sagostunder. Det kör jag väl men då när man är en pedagog och sen då när man är funktionärer och jobbar så är det ju vanlig kundservice som är de där. Men med barnen då har jag sagostunder här på huvudbiblioteken, där kommer ju oftast då nästan noll till fyraåringar för man kan nästan se andra på dagis men visst kommer det ju dagisgrupper också till bibblan och lyssnar på sagostunder ibland och sånt där. Och med förskolan så har vi också att sådana där förskolepaket som vi kör med förskolorna.

Antingen kommer förskolan till biblioteket eller så far man ju ut till dagisarna och drar det där förskolepaketet åt dem. Och med ettorna drar jag också ett sådant här paket, då brukar jag vara i klassen eller om ettorna då kommer och sedan är det ju också bokprat, precis, som gäller. Sedan också till mina arbetsuppgifter så hör med en annan biblioteksfunktionär som heter Cecilia så då sköter vi om anskaffningen till hela huset i Vasa stadsbibliotek. Och har barn och ungdomslitteratur.

Både facklitteratur och då skönlitteratur. Också för unga vuxna hör också till oss. Så det är ganska intressant. Och sedan, då jag är funktionär så  är jag också, jobbar jag i bokbussen och bokbussen har vi ju – Den far ju också det då skolor och daghem. Vi har ungefär 30 daghem som  bussen far och ungefär tio skolor. Svenska skolor så far vi till tre stycken tror jag det är nu för tillfället. Så bokbussen har också egentligen ganska mycket samarbete då med dagisar och skolor. Så sedan funderar vi har över vad som är – Är väl lite teman om – Med, med Vasa eller vad som är intressant just inom litteratur. Var det det?

Jessica: Eller ska vi berätta lite om biblioteksstigen först?

Annika: Det kan vi göra! Biblioteksstigen har vi ju. 

Jessica: Att biblioteksstigen är ju ändå ganska centralt i vårt arbete. Att det är då en bibliotekstig som hör till skolornas kulturläroplan här i Vasa. Så att alla de här grejerna finns då inskrivna i läroplanen. Och det är då på förhand bestämt att alla som går på just den här årskursen ska få de här grejerna varje läsår. Och till det här ingår då också den här bibliotekshandledningen som Annika berättade om då för årskurs ett, där det första –

Annika: Vi tvingar ju ingen förstås, om inte de vill så kommer de inte men vi erbjuder dem.

Jessica: Precis, absolut. Sen på årskurs tre så ska de i alla fall på ett bokprat. Och på årskurs fem har vi undervisning i informationssökning, årskurs sex är det igen bokprat eller massbokprat, kan det också vara, där då bokpratas för flera klasser samtidigt endera då ett sådant här stort för hela det här Österbottensområdet eller så kan de också var bara för skolans alla sexor.

Annika: Och det här går ju oftast då på teams det här massbokpratena. Så på det viset går det att få ut det till nästan egentligen, hur mycket skolor med som helst.

Jessica: Jo, precis. Sen på högstadiet, så på sjuan, så då så har vi ett sådant här amazing library race som de då kommer till huvudbiblioteket där de bekanta sig med byggnaden, vad som finns här, vad är det här riktigt är för ställe. Och sedan ännu för åttorna så är det då bokprat. Och, i alla fall, det här gör vi då varje år, men förutom det här så blir det ju också en massa olika bokprat för också alla övriga klasser i vanliga fall.

Annika: Ja, det är ju bra när det kommer in och de vet vem vi är så tar ju nog andra klasser kontakt om man har. Och framför allt om de läser något – Om skolor har något sådant här läsprojekt. Oftast är det ju såhär på våren kan någon skola har något läsprojekt så då vill de ju nog gärna ha det alla årskurser och att vi erbjuder ju det i mån av möjlighet så får ju allihop.

Jessica: Så är det ju.

Annika: Ja, det provar vi nog att ordna åt dem. Vad ska vi ta och berätta om sedan då? Ska vi ta de här om litteratur?

Jessica: Ja, för litteraturen är ju ändå  i centrum i vårt jobb. Det är ju ändå det som utgör en stor del av vårt arbete. Och aktuella teman har vi kanske funderat lite kring vad som riktigt skulle vara aktuellt just nu, det finns ju alltid en hel del med teman inom både barn- och ungdomslitteraturen, massa saker som tas upp i de här nya böckerna och så vidare. Någonting som blir kanske mer och mer aktuellt och det kommer mer och mer är ju förstås sociala medier, olika risker med sociala medier, internet. Och någonting som har synts är just sådana där olika spelvärldar. Och just att man kanske lite blir indragen i en spelvärld, fastnar i någon slags spelvärld och på någonting, att någonting, någonting är fel i den här spelvärlden som man då – De måste rättas till i den här boken. Att det ska fixas.

Annika: Ja, det kanske nog idag är det som är som ganska mycket aktuellt i mycket – Kanske författarna har också lättare till (-) [08:01] eftersom att vi lever i den där världen, att de hittar då, kanske de har den där fantasin då bättre eftersom att det är ett ganska aktuellt ämne. Att de har lättare till att skriva om det då.

Jessica: Ja, speciellt hos barn finns det ett stort intresse för olika slags spel och alla sådana där olika. Olika slags –

[Musik 08:23 – 08:56]

Annika: Och sen, ja, i – Vi har alltså bilderböckerna egentligen och då vet jag inte om det kommer – Men de här senaste åren tycker jag faktiskt det har varit ganska mycket just olikheter. Att den där huvudpersonen då antingen har någon sjukdom, sitter till exempel i rullstol. Eller ja, att den är lite olik någon. Det kommer mera fram de här olikheterna. Men den personen i bilderböckerna är ju då ändå en helt en vanlig människa och gör inte någon stor grej av det där att den är så på det viset kanske det här som är annorlunda. I några dagisar och skolor, att de får vara med och känner att de är en av oss. Och det tycker jag är helt okej att de faktiskt tar fram sådana här. Att de får vara med och känner att de är helt – Att de är med, det tycker jag är bra.

Jessica: Jo precis och samma där olika slags familjer, olika familjekonstellationer. Att det behöver inte vara en traditionell familj alla gånger utan det kan vara olika konstellationer, man kan ha olika slags sammansättningar.

Annika: Ja, det kommer fram mera.

Jessica: Ja. Och samma i psykisk ohälsa, kommer mer och mer speciellt kanske just i sådana för unga vuxna så kommer det här att hitta sin egen identitet och kanske jobbade då med sin hälsa, sitt välmående.

Annika: Ja, jo, det kommer. Ja.

Jessica: Och något som vi också sett är nog det här med krig och flyktingar och invandrare. Som nog speciellt kommer en hel del sånt också.

Annika: Ja, om man så jämför – Om vi går bara fem år tillbaka, tio år tillbaka så inte kom det just några böcker om det men nu har det nog kommit ut mycket mera just om krig bara för att världen är mera orolig i dag.

Jessica: Och det är ju förstås – Eller det här var ju en hel den sådana här tunga teman nu som vi har tagit upp men det som är bra med just barn- och ungdomslitteraturen är ju att oftast så varvas de ju med lite lättare teman. Det kommer den här vardagen och det kommer skolgång, vänskapen, familjen och kanske lite kärlek. Men att det blir sådana olika inslag och kanske fantasy som man då också tar in för att då få någon annat grepp i det här. Att det inte blir för tungt och för mörkt.

Annika: Ja, så är det. Sen är det ju, ja. Det finns ju då också –  Det är ju inte bara den där boken det finns. Det finns ju e-böcker och ljudböcker och – Men egentligen så, inte vet vi ju hur mycket det används av dem där, men nog använder de ju. Och det är ju bra för just sådana här svaga elever, svaga barn som inte kanske har den där koncentrationen till att sitta och läsa. Utan det finns att lyssna till exempel då. Så nog tror jag att de används ju.

Jessica: Ja, det är ju jättebra att det finns olika alternativ. Att de har de här möjligheterna och just att det finns ju både då gratistjänster och betaltjänster. Så det finns ju någonting för alla att ta till.

Annika: Ja, så vi tror ju nog att de används men i hur stor utsträckning, det har vi nog kanske inte riktigt. Men vi pratar om dem i skolorna att det finns så nog tror jag det används. Jag tror också skolorna använder dem som hjälpmedel åt sådana här svaga elever tror jag.

Jessica: Och äventyr, spänning, mysterier, skräck och spöken. Det går ju alltid hem. 

Annika: Det går alltid hem. Och det har alltid – Alltid nästan funnits och det är alltid det som – De hade nästan något bokpratas om, det är något sådant här mysterum eller spänning eller något spöke, man får nästan bara ta en mening och det fastnar. Så är det. Så det är inte svårt. Sådana böcker är inte något svårt att mangla ut åt dem. Man får dem ganska bra.

Jessica: Jo, en vanlig fråga är ju att “vilken är din mest skrämmande bok som du har med idag?”

Annika: Ja, så är det nästan. Och på svenska så kommer det ju faktiskt ut bra med böcker som just sådana här börja-läsa böcker. Egentligen mycket mer än på finska. Och just att det går – Nu har det också kommit nya sådan här lättlästa fantasy, som inte heller han riktigt kommit. Det har kommit nu också flera stycken och sådana här. Alltså det, jag tycker det är bra utbud egentligen för att börja läsa böcker.

Jessica: Ja, det är ju inte bara börja-läsa böcker för riktigt nybörjarläsare utan då också för sådana äldre som lär sig ett nytt språk.

Annika: Det finns ju också. Det har ju kommit, ja.

Jessica: För ungdomar och unga vuxna. Speciellt på svenska så kommer det hela tiden en hel del med böcker på ett lätt språk som är lätt att ta till sig men som ändå har den där spännande berättelserna. Det finns det här suget och det finns liksom någonting intressant där.

Annika: Och likadant att det är inte som förr hade en lättläst bok så då hade varit det där ämnet har varit kanske lite för barnsligt för en sjundeklassist, åttondeklassist som är svag att läsa men nu finns det att det där innehållet är liksom just år en 15-åring då. Plus minus 15–åring men ändå med ett lättläst språk. Så det kommer ut bra och det är bra att det gör det. Så då kanske man får det där intresset för unga att de faktiskt orkar läsa, de vill läsa. Jag tror också många unga högstadieelever att de vill läsa, men de orkar inte ta i en bok på 250, 300 sidor och det är tätt, tätt, tätt med text. Det är liksom motsträvigt men just det här lättlästa för dem så tror jag är riktigt bra. Och det kommer bara mera och mera. 

Jessica: Just då att man plockar en tjock bok och så är man ju osäker att: “Är den här faktiskt bra?” “Kommer jag att tycka om den här boken?” “Vill jag sätta tid  på den här boken?” Så det kanske enklare att få börja med nånting som är lite kortare och då kanske ändå man vet att det här det borde vara någonting som är spännande. Så det här kanske skulle då vara ändå någonting som rycker med i läsningen, ja.

Annika: Att det, men det är ju som att då finns det då de högstadieelever som slukar vad som helst

Jessica: Absolut, ja. Det finns faktiskt storläsare också, en hel del. Det är nog från den ena ytterligheten till den andra. Så det finns nog läsare på hela spektrumet.

Annika: Men då tror jag nog också att det där är lite hemifrån. Att det där inte bara är vår uppgift heller inte. Att ja, vi far då nog och bokpratar och vi ger boktips åt sådana här eleven, men om föräldrarna läser så tror jag också barnen får det hemifrån och då också läser. Då börjar barnen intressera sig för böcker och börjar läsa.

Jessica: Jo, det påverkar nog absolut. Att det är nog väldigt viktigt att ha någon läsande förebild som man då kan kanske diskutera med, få tipsa av eller då ändå bara se att någon annan faktiskt också läser.

Annika: Ja, att antingen ska det nog vara föräldrarna hemifrån eller någon kompis kanske kan också inspirera en annan elev, ett annat barn att läsa. Men inte alls som när jag läser på sagostunderna så inte har jag ju som skilt alltså jag kan ha en ny bok, jag kan ha en äldre bok jag kan ju ha som teman. Om det är höst så kan jag ju läsa och just om någon med höst eller regn eller något sånt här då. Nu på våren och nu då det blir det – Vi hade sagostund på vi på vändagen så hade jag ju böcker om vänskap, kompisar. Och nu har jag ju, sen då, nästa veckan, jag har inte något tema ännu åtminstone men sen har jag följande gång då är det påskveckan så då blir det väl nog kanske något om någon påskhare eller påskkyckling då vad jag hittar.

Jessica: Ja, det är ju jättebra att ta upp just aktuella händelser, aktuella teman och sådant som händer och att få in den här vardagen ändå och sånt som.

Annika: Men just också det har jag märkt att jag som sådan här dagis och, det här, vad heter de, dagmammorna som finns kommer och så att just att man tar fram just att lite mod. Att det finns att man är modig och någon sådan här. Och att man kan säga förlåt om man ska säga tack och sådana här vardagliga saker vill de, har jag märkt, att de vill att man ska ta upp. Också att det kommer från någon annan och inte bara av dem. Men har vi något annat att berätta då om barnlitteratur?

Jessica: Men det är förstås aldrig så enkelt att det finns en bok som passar för precis alla.

Så alltid när man då väljer böcker är det förstås viktigt att man kommer ihåg att man funderar på vem som är målgruppen, vem man läser för, vem man tipsar för, vad de har för intressen, vad de har för önskemål. Och då att man själv kommer ihåg då att ett boktips är ju alltid en subjektiv åsikt. Det är alltid min åsikt att den här boken är jättebra. Och det behöver ju då inte betyda att alla – Att mottagaren också är av samma åsikt. Men man kan ju ändå försök hitta den där gemensamma nämnaren och att försöka att koppla ens egna intressen med mottagarens.

Annika: Så där är det ju lite när man väljer böcker och så det är ju många böcker som är som jag, eller vi kan då tänka usch nej. Men vi kan ju inte liksom tänka att jag tycker ju inte om det här, jag måste ju tänka liksom också att det finns ju andra där ute som säkert också tycker om den där boken. Och det som gör att det kommer en sådan här “ja, yes, nu kommer den här nya som jag vill ha”. Men inte behöver någon annan tycka att den är bra. Det är lite samma när man väljer de där böckerna. Precis som likadant som då man står och pratar om de där böckerna.

Jessica: Ja, så är det.

Annika: Att det är lite tudelat där. Själv kanske en man har läst en bok man vet att det här går hem och det är en lågstadieelev, själv tycker man inte om den men ändå står man där och pratar om den och tycker att det är jättebra. (skrattar) för det blir lite sådär, ja tudelat. Att man måste ju inte tänkt på barnen och vara lite med i denna deras nivå.

Jessica: Jo, att försöka fundera vad de då faktiskt kan tycka om. Att va, inte bara gå enligt ens egna åsikter att det här, det var jättebra, det här vill jag som vuxen att nu de här barnen ska läsa. Utan då ändå ta dem som är på deras nivå, där de befinner sig. Och sådana teman som de då är intresserad av.

Annika: Så det där var nästan som vad vi har. Ännu en som också hör till våra uppgifter och arbetsuppgifter så är ju också att uppdatera vårt Instagramkonto: “Vasas stads barn och unga” så har ett eget Instagramkonto som heter då (-) “lulugram/VSA”. Och det kommer egentligen från vi har en maskot som är som en groda och som heter då Lulu och därifrån kommer då lulugram. Och det prövar vi då. Och det är inte bara vi pedagoger som provar att uppehålla dem utan allihopa från – Vi på barnavdelningen och så är det också då alla ute och kring våra bokbussarna och våra närbibliotek så som provar att uppehålla dem och sätta in aktuella saker och boktips och vad vi nu kommer på då.

Jessica: Ja, där finns alltid lite allt möjligt. Just om vi har något evenemang så kanske kommer in någon bilder där om vad som har hänt här på biblioteket eller då på någon av våra filialer

Annika: Ja, så det kan ni gå in och kolla på. Så vet ni vad som händer mera. Då får vi nog tacka för oss då.

Jessica: Ja, vi tackar för oss.

Annika: Ha det bra. Hejdå.

Jessica: Hej, hej.   

Voice-over: Tack för att du lyssnade.

[Musik 21:47 – 22:13]

Voit kuunnella jakson täältä https://open.spotify.com/show/6uA8MjJloMa8UzP42begbZ

Äänitteen kesto: 34 min

Litterointimerkinnät

Haastattelija:Haastattelija
Sini Helminen: Minna Mohr:Vastaaja Vastaaja
  
sa-sana jää kesken
(sana)epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)                         sana, josta ei ole saatu selvää
(–)useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
  
, . ? :kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

Haastattelija: Tervetuloa Vaasan AKApampaksen -podcastiin Pinnalla. Tän päivän jakson teemana on nuorten lukemisen edistäminen ja siitä on täällä meillä puhumassa projektityöntekijä monikielisyyden teemavuoden aiheena, Minna Mohr, ja erikoiskirjastonhoitaja Helsingin kaupunginkirjastosta Sini Helminen. Tervetuloa. Te voitte kertoo nyt meidän kuulijoille, kuinka innostaa lukemaan.

Minna Mohr: No joo. Kiitos kutsusta tähän podcastiin. Minä olen Minna Mohr tosiaan ja monikielisessä kirjastossa töissä. Tää on tosi monitahoinen kysymys. Mä ehkä antaisin aivan ensin puheenvuoron Sinille, joka vois puhua tästä vähän laajemmassa mielessä ehkä ja minä voin sitten lisätä monikielistä näkökulmaa.

Sini Helminen: Hei. Tosiaan mä oon Sini ja tämä lukemiseen innostaminen on aika lailla sitä omaa työsarkaa, että aika vaikea sitä silleen lyhyesti puhua, mutta… erityisesti nää tosi perinteiset jutut on tärkeetä lukemiseen innostamisessa, niinku kirjavinkkaus. Että sille on kovasti tarvetta, koska ihan tutkimuksessakin on todettu, että monet nuoret kokee, että ne ei saa tarpeeksi tietoa siitä itseään kiinnostavista kirjoista ja aiheista. Ja aikuisille on tosi huonosti näkyvillä lasten- ja  nuortenkirjallisuus, niin on tosi tärkeää kirjaston rooli sitten näistä kirjoista kertomisesta ja kirjoista kertomisen lisäks olennaista on tietysti tämä into. Et se yksinkertasesti niin lisääntyy sillä, et ihmiset on innostuneita kirjoista ja se on tietysti muidenki ku pelkästään kirjaston tehtävä, että ihmiset lukea ja puhuu lukemisesta ja intoilee niistä, niin se lukuinto tarttuu. Ja tietysti meillä on kaikenlaisia hienoi tämmösiä lukemiseen innostamis -projekteja ja kaikkea tällasia vähän eläväisempia keinoja, mutta se lähtee kuitenki alun perin liikkeelle siitä ihan niistä kirjoista.

Minna Mohr: Joo. Mä jotenkin täydentäisin tohon, että se esimerkin voima. Varsinki must tuntuu, et jos me nyt puhutaan nuorten lukemisesta, niin nuoret rakentavat identiteettiään ja hakevat esimerkkejä. Totta kai niinku ihan lähtökohta siin jo lasten lukeminen… valtavan tärkeätä on se vanhempien esimerkki siellä kotona, että kotona luetaan erilaisia tekstejä, mutta… no nuoret nyt tietenkin, kuten kaikki tiedämme käyttävät paljon somea ja muuta, että must tuntuu, että meillähän on tosi paljon noita mahtavia kirjallisuusblogeja ja muita‚ joissa intoillaan kirjoista ja kaikkea tällasta, niin senkin esimerkin haluaisin tässä jotenkin… tuoda esille. Lukemaan innostavat somepersoonat.

Sini Helminen: Joo, munkin mielestä on tärkeää, et niis kirjoista intoillaan somessa, koska se on kuitenkin meijän tämä toinen puoli elämää täällä verkossa, että sitten ihan livenä, koska olis tärkeetä nähän niitä lukevia aikuisia. Et sit ne aikuiset vaan sanoa, että hyi kamalaa ne oppilaat on siellä puhelimilla ja aivot on nyt mennyt syöpymään siitä, ku ollaan siellä somessa ja sitten se sanotaan somessa. Sit ne ei ite lue ja sitten eivät myöskään ole yhtään kiinnostuneita mistään lasten- ja nuortenkirjoista, jotka on ilmestynyt viimeisen 50 vuoden aikana, niin tässä on pieni ristiriita.

Minna Mohr: Joo. Kyllä. Kirjastoissa tehdään ihan loistavaa vinkkaustyötä ja mä tosiaan nyt olen monikielisessä kirjastossa tällä hetkellä töissä. Mä voin kertoo myös, me pyritään tekemään pienillä resursseilla niin paljon ku pystytään niin vinkkilistoja nuorille erikielisistä nuorten kirjoista. Ois ihan mahtavaa, jos kirjastoissa pystyttäs entistä enemmän myös nostamaan jotenki tätä… siis vinkkauksissa kiinni sitä monikielisyyttä tarjota. Meiltä kysytään täällä tosi paljon sitä, että löytyykö jotain tiettyä suosittua kirjaa myös muilla kielillä. Niin tähän pyritään saamaan sellasii valmiita listoja, esimerkiks vaikka löytyykö Neropatin päiväkirjoja millä kaikilla kielillä ja niin edelleen. Mutta… työtä riittää.

Sini Helminen: Joo, siis varsinki täällä Helsingin alueella, ni on tosi yleistä, että… joka luokassa tarvitaan melkeinpä selkokirjoja myös ja myöskin saatetaan välillä kysyä sitä, että miten löytää muilla kielillä kirjoja. Et toki tietysti suomen kielen oppitunneilla, joihin usein nää kirjavinkkaukset liittyy, niin opettajat vaatii, että pitää lukea suomeksi, mutta toki sit välillä esimerkiks meijän seiskavinkkaus-esityksenkin jälkeen niin joku sanoi, että tämän kirjan lukisi mieluummin englanniksi, kun oli käännös kyseessä ja pitihän se tunnustaa itsekin olin sen enkuksi lukenut. Että nykypäivän… varsinkin helsinkiläisnuorista, niin erittäin iso osa lukee kyllä muilla kielillä myös. Tai sitten pelkästäänkin riippuen tietysti ihmisestä.

Minna Mohr: Joo. No mitäs mä taisin jo vähän poiketa omalle polulleni tästä, kuinka kuinka innostaa lukemaan teemasta. Pahoittelen [naurahtaa], jos astuin varpaille. Sini, onko sulla vielä jotain muuta niinku yleistä tohon? Me ollaan nyt mainittu tää lukuvinkkauksen tärkeys ja esimerkit kirjastoissa ja esimerkiksi somessa.

Sini Helminen: No vaikka tässä nyt kuulostaa tosi itsestäänselvyydeltä, että on tärkeää, että itse luetaan niitä kirjoja, ni tämä ei niin itsestään selvää ole. Koska kuten hyvin tiedetään, niin aika usein halutaan, et kirjavinkkarit tekee lukemisensa vapaa-ajallaan tai annetaan työnantajien puolesta semmosia ehdotuksia, että vois sitten vaan lukasta jonkun takakansitekstin tai blogin. Mä ymmärrän tän siinä mielessä, että onhan se täysin epäeettistä, että ihmisiä velvoitetaan tekemään töitä vapaa-ajalla. Mut samaan aikaan se myös tuntuu tosi karulta lapselle tai nuorelle, joko joskus tai aika useinkin kysyy vinkkauksessa suoraan, et oletko oikeasti lukenu nuo kirjat, ni sit vastata, että ei oo lukenu, mutta sun pitäis. Et tän takia mä ite pyrin, varsinkin kaunokirjallisuudesta vinkkaamassa kirjoja, mitkä mä olen itse lukenu. Tietokirjojen suhteen mä teen tässä poikkeuksia. Mutta tää on tosiaan tämmönen kirjaston kannalta hieman hankala, ristiriitanen kysymys just näiden resurssien puolesta. Ja tietenkinhän täs on tää, et näit erilaisiin innostamisprojekteja kaivataan ja sit varsinkin niiden nuorten puolesta, jotka eivät jaksa innostua pelkästään semmosesta vähän perinteisemmästä kirjavinkkauksesta, ni on tärkeetä, et on myös näit tämmösiä monipuolisempia projekteja. Niinku esimerkiks on ollut näit kirjavinkkausnäytelmiä nyt tai Kumukeja eli kuvaa, musiikkia, kirjaa yhdistäviä, että jotain videon keinoja ja muutenki sillee elävöitetään enemmän, että on innostuneempia semmoset tyypit, jotka ei ehkä  muuten olis kiinnostuneita. Ja sit lisäks on vaik tätä lukuvalmennusta. Mä teidän, et muissakin kaupungeissa vähän saman kaltasii palveluita, missä yritetään vähän enemmän täsmävinkkejä löytää just sille tietylle lukijalle, koska sama ei toimi kaikille, että se ei oo semmoset yhtä kirjaa, mikä vois olla kaikille se oikea Graalin malja.

Minna Mohr: Niinpä. Vaikka sama kirja ei toimi varmasti kaikille, niin silti tuli tässä vielä mieleen tietenkin mä lukupiirit. Että olen miettinyt itse tuolla kirjastotyössä ihan, että nuorille olisi kiva nuorisotoimen kanssa kehittää jotain omaa lukupiiriä. En oo sitä vielä kovin pitkälle miettiny, mutta… lukupiirit vois kuitenkin olla semmonen yksi toimintatapa kanssa, johon yhdistyy sitä keskustelua ja erilaisia näkökulmia jostain kirjasta. Ei niistä tarvitse olla samaa mieltä, eikä kaikkien tarvitse tykätä.

Sini Helminen: Sosiaalinen aspekti on tosi tärkeä. Joko livenä tai sitten netissä, koska nuoret haluaa kohdata muita ja keskustella niistä itselleen tärkeistä asioista. Niin jos se lukuinnostus jää yksinäiseksi, niin se helpommin se into kuolee, ku silloin kun sen voi jakaa muitten kanssa. Ja sen lisäks on tärkeetä, et on  monipuolisesti saatavilla kirjoja. Ja eritasosia ja erilaisiin aiheita ja genrejä ja näin päin pois, että… se sama kirja ei just jokaiselle ole se oikea.

Minna Mohr: Joo. Tää johtaa mut nyt jotenkin nyt miettii sitä, että onko Suomessa riittävän paljon monipuolista aineistoa vastaamaan nuorten lukunälkään. Onko sulla Sini, sä oot tehny paljon ja kauan tätä vinkkaustyötä, niin näkemystä mikä on tilanne Suomessa tällä hetkellä?

Sini Helminen: Täs on kans ehkä vähän tämmönen kaksinainen tilanne. Et  samaan aikaan meillä on paljon kaikenlaista, mistä kukaan ei vaan koskaan kuule. Et hirveen usein tulee valituksia, et puuttuu jotain, mitä todellisuudessa on. Mutta kun hirveän usein sitä… ihmiset tietää ainoastaan joku hassua lastenkirjaa, niinku just Neropatin päiväkirjat ja Mauri Kunnakset, ja Tatut ja Patut ja melkeinpä kaikki muu suurimmaks osaks Suomessa ilmestyvä jää melkoiseen näkyvyyspaitsioon, niin… monesti se on semmoset löytöretkeilyä, että pitäis löytää ne oikeat kirjat. Mutta toki koska suomen kielialue ja on sen verran pieni, niin on tiettyjä genrejä, mitä ilmestyy tosi paljon vähemmän vuoden aikana ja kun lapset ja nuoret on kovia lukemaan, niin se vaik ois joku yksi kirja jostain tietystä aiheesta tai tiettyä lukutasoa, vaik selkokirja tietystä genrestä, ni kyllä sehän aika nopeasti loppuu se materiaali sit semmosen kannalta, joko haluais just sitä tyyppiä lukea. Ja siks sitten saattaa siirtyä lukee enkuks ja monikielisyys on hieno asia, mutta toivoisin, että suomen kielikin olisi tulevaisuudessa olemassa ja se edellyttäis sitä, että luettais myös suomeks. Ja erityisesti tämä näkyy välil semmosista ristiriidoista, mitä on kustannuskentän ja kirjastojen välillä siinä, että niin millä on menekki. Koska esimerkiks kauhu on semmonen genre, mitä lapset ja nuoret usein kaipaa, mitä mekin täällä hankinnassa ollaan kaivattu, että no kumpa sinne hyllyyn sais sitä lisää, mut kustantajille se ei oo niin houkuttelevassa se lasten- ja nuorten kauhu julkasta, koska vanhemmat ja isovanhemmat, jotka on ne, jotka ostavat kirjoja, eivät yleensä halua ostaa lapsille ja nuorille kauhua, vaikka ne haluaiskin sitä kirjastosta lainata. Et täs tulee välillä vähän tämmösiä ristiriitoja, koska me emme tietenkään kuitenkaan kirjaston saa mitään semmosta materiaalia, mitä ei ole julkaistu.

Minna Mohr: Joo. Sini mainitsi tässä ton, että suomenkielelläkin lukeminen on tärkeää ja en tietenkään voi sitä kiistää. Näin niinku monikielisen kirjaston näkökulmasta me aina painotetaan sitä, että se on todella tärkeetä myös lapsen tai nuoren, jolla on monikulttuurista monikielistä taustaa, niin hänen suomen kielen tai ruotsin kielen oppimisen kannalta se, että hän osaa lukea sillä omalla kielellään myös. Ja senpä takia me tarjotaankin täältä yli 80:llä eri kirjoja kaikkien suomalaisten kirjastojen käyttöön. Eli nää niinku ei oo tavallaan toistensa pois sulkevia, vaan ne tukevat toisiaan. Se, että lapsi tai nuori osaa lukea omalla kielellään ja se että hän oppii sitä myötä paremmin todennäköisesti myös sitä suomea taikka ruotsia. Niin… Sori. Nyt katkesi ajatus.

Sini Helminen: Olen kyllä silleen samaa mieltä, että on tosi tärkeetä se lukutaito ensisijaisimmin ja jos on hyvä lukutaito jollain kielellä, ni on todella paljon helpompi myöskin oppia lukemaan hyvin toisella kielellä, kun se että jos ei oo yhelläkään kiellä sitä hyvää lukutaitoa. Mutta valitettavasti meillä on nyt täl hetkellä yhä enemmän nuoria, niinkun noist Pisa-tuloksista näkee, joilla on mahdotonta lukea edes muutamaa lausetta vielä ihan lukioiässä. Ja joille on mahdotonta lukea pitkiä kokonaisuuksia ja saada päässään yhdistettyä niit laajoja kokonaisuuksia, mikä olis todella olennainen taito, joka jokaisella ihmisellä pitäs olla. Ja tää ei oo semmonen tilanne, että kaikkien lasten ja nuorten kohdalla tilanne ois tää, vaan just nimenomaan niin, että tämä tilanne on eriarvoistunut todella paljon. Et meil on ihan häikäiseviä lapsia ja nuoria, jotka on aivan mielettömiä lukijoita, jotka saattaa lukea monella kielellä ja tosi paljon ja sitten on niitä, joilta ei onnistu se lukeminen mitenkään.

Minna Mohr: Joo toi on kyllä ihan totta. Tätä podcastien nauhottaessa noi Pisa-  tulokset on tässä juuri julkaistu ja siis yli viidennes kaikista nuorista sai hyvin heikon tuloksen siinä lukutaidossa‚ mikä on kyl tosi hälyttävää, että kyllähän meijän on pakko ottaa tälläset lukemat huomioon siinä meidän lukemisen innostamistyössä, mitä me kirjastossa tehdään. Ja tehtävä muuttuu entistä haastavammaksi tietysti. Että niitä todellakin kaivattais varmasti lisää selkokirjoja ja tietyllä tapaa ehkä niitä suhteellisen helppoja ja lyhyitä kirjoja kaiken kaikkiaan niille, joilla se ihan pelkkä lukutaitokin on jo haasteellista.

Sini Helminen: Sitte selkokirjoja on tärkeätä olla lisää, mutta se mikä on… vielä olennaisempaa, ni olis se asenne. Et jos yhteiskunta on vihamielinen ja välinpitämätön lukemista ja kulttuuria kohtaan, on todella vaikeaa saada myöskään lapsia ja nuoria siihen keskittymään. Ja jos aikuiset ei todellakaan näytä hyvää esimerkkiä, se ei myöskään auta ja sitten on tosi paljon vaikeempaa vaatia sitä, kunnollisen lukutaidon kehittämistä. Ja tosiaanhan tämä tilanne… ehkä jotkut haluaisivat tuolla mediassa ja näin niin nähdä sen, että tilanne olis sen syytä, että Suomessa on nyt enemmän erilaisista kielitaustasta tulevia ihmisiä, mutta mä ite tapaan tosi paljon erilaisia helsinkiläisiä lapsia ja nuoria ympäri kaupunkia, koska mä teen semmosta työtä, että mä vinkkailen vähän eri puolella ja tapaan myös ihan järjettömän hyvin lukevia maahanmuuttajataustaisia nuoria ja lapsia ja sit semmosia… ylvästään suomen kielellä kasvaneita ihmisiä, joilta ei lukeminen onnistu lainkaan ja just nimenomaan tämä motivaatio ja kaiken harjaantumisen puute on se isoin ongelma myös monen kohdalla.

Minna Mohr: Joo, kyllä samaa mieltä. Se ois valtava yksinkertaistus väittää, että tämä Pisa-tulosten huononeminen liittyisi mitenkään suoranaisesti maahanmuuttajien määrän kasvuun tai muuhun. Että kyl täs ehdottomasti myös monella ihan kotosuomalaisella, perisuomalaisella tai ruotsinkielisellä on ongelmia sen kanssa. Ei ole maahanmuutto tai kielikysymys, vaan laajempi kompleksinen asia.

Haastattelija: Tuntuuko siltä, että kirjakieli, millä kirjotetaan, jos nuorten kirjallisuudessa käytetään paljon kirjakieltä, että se tuntuu vieraalta, kun slangit ja murteet on kumminkin niin erilaisia? Että pitäiskö se olla enemmän sillä kielellä, niillä sanoilla, mitä nuoriso itse käyttää?

Sini Helminen: Tää on ehkä silleen mun mielestä vähän kanssa hankala juttu, että sama kuin helppolukuisissa, osa opettajista on sitä mieltä, että ei pitäis olla yhtään tavuviivoja ja toivoo, että olis… vaikka isoa tekstiä ja toiset toivoo, että olis tavuviivoja ja olis tämmöstä pientä kirjainta siellä välissä. Niin tästä kuulee kans tos ristiriitasia toiveita. Että mulla on tullu vastaa opettajia, jotka toivois, että ei olis puhekieltä. Että he kokee nimenomaan just sen puhekielisen kirjan sitten vaikeimpana niillä oppilaille. Mutta sanoppa sitten kuka tässä on oikeassa vai onko se sitten oppilaskohtainen kysymys, että kumpi on helpompi. Mut meil on kyllä olemassa sekä puhekielisempiä, että kirjakielisempiä nuortenromaaneja. Toki täysin puhekielisiä on vähemmistö, vaikka semmostaki on olemassa. Useimmiten se on vähän siltä väliltä.

Minna Mohr: Niinpä. Kyl mä sanoisin, että tossakin varmaan sellanen moninaisuus on aina parempi kuin yksipuolisuus, että jos on molemmilla tarjolla, niin kirjakielistä kirjallisuutta nuorille lapsille ja puhekielistä, niin… tosi hieno homma. Että monelle, joillekin voi olla helpompi lukea sitä puhekielistä ja tavallaan mieluummin lukevatkin sellaista kieltä, jota oikeasti käyttävät ja puhuvat, mutta kyl mä ymmärrän toki senkin pointin, että on tärkeää, että kirjallisuutta on kirjakielellä.

[musiikkia]

Haastattelija: Entäs kuinka pitkälle kulttuurisensitiivisyyttä voidaan huomioida esimerkiks luokille kohdennetuissa viikkauksessa?

Minna Mohr: Voit sä vähän avata tätä kysymystä?

Haastattelija: No se että kun nykyään tulee, niinku Suomessa on paljon eri kulttuureista tulevia nuoria ja ihmisiä ylipäätänsä, mut luokissakin on. Niin se että ne tulee kovin erilaisista kulttuureista, joissa käsitellään… ja Suomessakin on monenlaisia kulttuureita, joita esimerkiksi tietyt uskontoryhmät sitte muodostaa. Niin se, että vinkkausmateriaalissa niin tulisiko se hirveän vahvasti huomioida se, että millasesta kulttuurista siellä luokilla mahdollisesti on väkeä vai voiko se olla hyvin laajaa se vinkkausaineisto?

Sini Helminen: No mä näkisin, et se nimenomaan pitää olla tosi laajaa, koska meillä on samalla luokalla hyvin erilaisista taustoista tulevia ja erilaisia lapsia ja nuoria ja sen takia nimenomaan sen kirjallisuudenkin pitää olla tosi moninaista. Että esimerkiks just ku näissä meidän seiskavinkkausesityksissä oli yleisöä silleen ympäri Helsinkiä seiskaluokkia, niin kyl me koettiin tärkeeks, että siinä on mukana kirjoja, joissa on just moninaisia päähenkilöitä ja ite valitettavasti nyt vasta tänä vuonna heräsin tähän asiaan tietoisemmin, että olis aina hyvä huomioida myös se, että ei ole joka ikisessä kirjassa ja kansikuvassa vain ja ainoastaan valkoisia hahmoja. Että se voi tuoda vielä lisää vieraantumista sitten, et jos ajattelee se kirjallisuus ei ole itselle tarkoitettu, jos ei esim. poc-ihmiset näy siellä lainkaan, että kaikki on vaan samanlaista. Mutta toki tietysti kaikilla ikäryhmillä ja kaikissa genreissä, niin ei suomen kielisen materiaalin rajallisuuden takia niin voi aina huomioida kaikkea. Mutta mun mielestä olis tärkeetä, että on kaikenlaista… sekä just sateenkaarikirjoja ja sitten muistakin kuin valkoisista hahmoista kertovia kirjoja mukana.

Minna Mohr: Joo. Tästä päästäänki yhteen mun lempiaiheesta, just tämä  moninaisuus kirjallisuudessa. Nin olis tosi tosi tosi tärkeetä, että ei mennä sit vinkkaamaan luokille jotain sellasta hirmu… yksipuolistavaa kirjallisuutta. Ja en usko, että sellasta nyt tehdäänkään. Meillä on valistuneita kirjastonhoitajia, jotka varmaan osaavat kyllä valita sellaista aineistoa, joka ei ole tällästä… yksipuolistavaa. Ja tässähän on tultu kyllä ihan hirveästi mielestäni eteenpäin. En voi siis sanoa olevani mikään lasten ja nuorten kirjallisuuden asiantuntija, mutta jos nyt ihan sille ja mututuntumalla vertaa omaan nuoruuteen, jollon kirjallisuus oli aika yksipuolista kuitenkin, että jos siellä esiintyi vieraista kulttuureista tai taustoista tulevia ihmisiä, niin ne oli aina niitä muita siellä jossain kaukana, joita jotenkin eksotisoitiin ja mystifioitiin ehkä. Että kyllä käsittääkseni tästä on tultu tosi paljon eteenpäin, et siellä on olemassa kirjallisuutta, jossa on ihan aktiivisena toimijana erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Niin kielellisesti ja kulttuurisesti erilaista taustasta, kun just vaikka seksuaalisesta identiteetistä… normeista poikkeavia tekijöitä. Mutta on siinä varmasti vielä tosi paljon tekemistä.

Sini Helminen: Ja nuortenkirjallisuudes tilanne on tosi paljon parantunut, mutta kyllä sitä edelleen niinku semmosii huonoihin… puuttuviin kohtiin välillä törmää. Että mulla oli esimerkiks tällanen tietokirjavinkkaus. Meillä on nyt todella paljon lisääntynyt toive tietokirjojen vinkkaamisesta, jossa yritin etsiä elämänkertoja, kun oppilas oli kiinnostunut lukemaan jostain muusta kuin eurooppalaisista hahmoista ja hän olis halunnu semmosen kirjan, missä olis jotain vähän positiivisempaa kuin se, että henkilöt ovat jossain orjuutettuna ja sitten elämänkerrassa kerrotaan sodasta ja kidutuksesta ja muuta. Ja eihän sitä meinannut löytyä mitään. Koska niin usein ne kirjat, mitkä on niinkun elämänkerrat ja vastaavat tämmöset tietokirjat, mitä on suomennettu muualta maailmasta, niin on keskittynyt niin sellasiin… tämmösiin hyvin hyvin negatiivisin näkökulmien. Ettei semmosesta tavallinen elämä Intiassa tai jotain vastaavaa, eri Afrikan valtiot, niin se ei oo kauheen helppoa löytää.

Minna Mohr: Joo, toi on kyllä aivan totta. Itselläkin on aivan sama kokemus kirjastotyöstä, jos on joskus tultu kysymään jotain erikoisempaa.

Haastattelija: Eli tuntuuko siltä, että Suomessa ei julkasta käännöskirjallisuutena riittävästi sitte eri kulttuurien ihan peruselämää kertovia nuortenkirjoja?

Sini Helminen: Siis nuorten puolella on joo. Tosin tietystihän niissäki on draamaa, koska… nuorten kirjallisuudessa ylipäänsä on. Mutta että nuorten kirjoissa totilanne on parempi, mut sitte just kun mennään aikuisten puolen kirjallisuuteen ja sit ku esimerkiks on kysymys vaik tietokirjallisuuden vinkkaamisesta teineille, niin kyllähän sinne aikuisten osastolle pitää mennä. Että eihän semmosta oikeestaan juuri olekaan kun tietokirjat ja elämänkerrat, jotka on suunnattu nuorille. Niitä on tosi vähän niin tää aikuisille suunnattu, niin se on hyvin negatiivista ja ehkä vähän yksipuolisempaakin tällä hetkellä ehkä ku nuorten puoli.

Haastattelija: Millasia tekijöitä te näette, että olis tärkeetä huomioida, jotta sitä lukemaan innostamista saatas vielä lisättyä?

Minna Mohr: No mä oon ehdottomasti sitä mieltä, että edelleenkin sitä… moninaisuutta tai sitä täytyisi lisätä, että kirjallisuus representoisi paremmin tätä moninaisuutta, jollanen meidän suomalainen yhteiskuntakin tällä hetkellä on. Että kyllä… Että kyl mä ymmärrän, ettei… jos mä nyt mietin jotain monikulttuurisesta taustasta tulevaa nuorta lukijaa, niin ettei häntä kiinnosta tarttua johonkin opettajan määräämään kirjan, jossa näkökulma hyvin valkoinen ja yksipuolinen.

Sini Helminen: Mä ite toivoisin, et tulis lisää selkokirjoja. Mutta sen lisäks mä peräänkuulutan ihan semmosta yksinkertaista asiaa, kun enemmän resursseja lasten ja nuorten kirjastotyölle. Koska samaan aikaan, kun sanotaan, että ei ole mitään tehtävissä tälle lasten ja nuorten lukutaito -ongelmalle ja samaan aikaan, ku sanotaan, että nyt pitäis jotain uutta ja ihmeellistä keksiä ja siis uudet ja ihmeelliset asiat on tosi kivoja. Et itekki tykkään tehä kirjaseikkailuja ja näytelmällistä kirjavinkkausta ja kaikkea tällasta hauskaa, ni samaan aikaan melkein aina opettajille sanotaan ei, koska ei ole yksinkertaisesti resursseja, ku vaan hyvin harvan luokan vinkkaamiseen ihan semmosella perus vinkkauksellakaan. Ja mä näkisin, et erittäin iso ongelma on se, että liian vähän resursseja annetaan lasten ja nuorten kirjastotyöhön, liian vähän huomiota annetaan lapsille ja nuorille, ja sit myöskin on liian vähän yhteistyötä koulujen kanssa. Koska kirjaston pitäis tehä paremmin yhteistyötä, että me ollaan täällä kuitenkin niitä asiakkaita varten, niitä kouluja varten, eikä meidän pitäs vaa itteksemme mietiskellä jotain omia sfäärejä, vaan olla tukena.

Minna Mohr: Minna täällä komppaa Siniä kyllä aivan täysillä. Että tosiaan normaalisti teen itsekin tuota kirjastotyötä joskaan lano-tiimissä, mutta olen nähnyt, miten valtavan tylsää se on lasten ja nuorten kirjaston työntekijöille varsinkin sanoa ei näihin opettajien pyyntöihin. Että pystytään tekemään suurin piirtein just ja just se minimi, mitä edellytetään. Ja monissa papereissa puhutaan kauniisti, että tätä yhteistyötä koulujen ja varhaiskasvatuksen kanssa täytyisi lisätä, mut et jos siihen ei käytännössä anneta resursseja, niin huonostihan siinä käy.

Sini Helminen: Ei se kuitenkaan kovin usein pysty tekemään ihmettä se kirjasto, jos se kohtaa sen lapsen yhden kerran sen lapsen elämän aikana… korkeintaan ja tämäkin jää välillä välistä, koska kyllähän sitä kuulee, et kun kirjastolaisia ja opettajaa eri puolelta tuntee, että välillä jää se ihan yksi ainutkin kerta välistä koko koulu-uran aikana siltä oppilaalta. Että kyllä meillä olis vielä paljon mahdollisuuksia parantaa tätä ja myöskin joskus se yksikin kerta voi riittää, että esim. meidän ton seiskakirjavinkkaus-esityksen jälkeen, ni oon kuullut parista oppilasta, jotka oli  menettäny sen lukuintonsa kun teini-ikä on semmonen haastava hetki, ettei enää löydä uutta luettavaa ja lukeminen ei niin paljon kiinnosta, mutta et oli nyt sit uudestaan saanut tartuttua kirjaan. Ja sehän meiltä puuttuu, et meillä ei oo sitä auktoriteettiä, mikä kouluilla on. Et me ei voida ketään pakottaa, mut ne voidaan innostaa ja sit me voidaan auttaa ja sit me voidaan tarjota tietoa.

Minna Mohr: Kyllä. Juuri sitä kirjastolaiset voivat tehdä ja monet tekeekin täydestä sydämestään, mutta olisi aivan mahtavaa, jos me saatais siihen vielä lisää sitä työaikaa.

Haastattelija: Vielä lopuksi, onko antaa jonkunlaisia vinkkejä nyt muille kirjavinkkarille tai lukuvalmennusten tekijöille tai muille tällasen lasten ja nuorten kirjastotyöntekijälle, että kuinka tästä eteenpäin kannattaa? Ja onko jotain uudenlaisia toimintamalleja, mitä ei oo vielä hirveesti kokeiltu, mutta kannattaa lähtee yrittää?

Minna Mohr: No mä alotan nyt vaan, Sini saa sit sanoa viisaat loppusanat, mutta mä sanon nyt monikielisestä näkökulmasta sen, että jos ja kun teillä varmasti on lähes jokaisessa kouluryhmässä lienee näitä monikulttuurisista monikielisistä taustoista tulevia lapsia ja nuoria, niin toivoisin, että heitä ei aina pakoteta lukemaan vain sillä suomenkielellä, vaan just muistetaan tää myös omalla äidinkielellä lukemisen tärkeys. Ja jos ei teillä oman kirjaston kokoelmista ole niitä  kirjoja, joita toivotaan tai niitä kieliä, joita tarvittaisi, niin kannattaa muistaa tarkistaa löytyskö monikielisestä kirjastosta, että täältähän toimitetaan ympäri Suomen.

Sini Helminen: Mä ehkä haluaisin sanoo, et kannattaa olla rohkea. Että vaikka se ihan perinteinenkin kirjavinkkaus, jos se tehdään sydämestä ja persoonasta, ni voi ihan hyvin niihin lapsiin ja nuoriin ja harvoin siihenkään on resursseja, niin voi ihan rohkeesti käyttää niitä omia semmosia kiinnostuksen kohteita ja omia vahvuuksia ja sillä tavalla uudistaa. Että mä tunnen ihmisiä, jotka käyttää näyttelemistä tai musiikkia tai ihan mitä vaan semmosia omia harrastuksia ja intohimon aiheita ja taitoja mukana sit lasten ja nuorten kirjastotyössä ja tekee sitä kautta sitä. Saa sitä yhteyttä niihin lapsiin ja nuoriin ja sitten myöskin elävöitetyksi sitä tarinaa. Koska se tarinahan on se, mikä usein kirjallisuudessa kiinnostaa ja se on se koukku, mitä kautta lukemisen pariin saadaan. Et voi lähteä rohkeasti tekemään  omalla tavallaan ja lähtee kokeilemaan uusia juttuja. Mutta ne uudet jutut ei oo myöskään se itsestäänsel- tai sit ei ole itsestään selvää, että uutuuteen pyrkiminen olis se hyvä juttu. Et tärkeintähän on se, että on sitä jatkuvuutta, et saatais kohdattua mahdollisimman paljon lapsia ja nuoria. Ja tärkeintä on, et se oikea kirja ja oikea lapsi kohtaa toisensa, mutta myös rohkeasti kokeilemaan kaikenlaisia uusia ja hauskojakin tapoja sitten, mikä itselle tuntuu sopivimmalta. Koska sillon taas välillä saa niitä, jotka tavallisesti olis hautautuneena siihen hupparinsa eikä niin kiinnostuneita, niin niitäkin koukkuun.

Haastattelija:  Kiitos erittäin paljon Sini ja Minna. Tässä tuli monia hyviä vinkkejä ja ajatuksia ja ideoita varmasti heräsi kaikilla kuuntelijoilla. Oikein mukavaa kun tulitte ja tästä on hyvä jatkaa. Kiitos.

Minna Mohr: Kiitos.

Sini Helminen: Kiitos.

[musiikkia]

Voit kuunnella jakson täältä

Tapahtumatuotanto kirjastoissa podcast

Äänitteen kesto: 29 min

Litterointimerkinnät

Annika Ilmola:Haastattelija
Max Bäckman:Vastaaja
  
sa-sana jää kesken
(sana)epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)                                 sana, josta ei ole saatu selvää
(–)useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
  
, . ? :kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[Musiikkia]

Annika Ilmola: Tervetuloa AKEpampaksen Pinnalla Flytande -podcastiin. Tänään meillä on täällä aiheena tapahtumatuotanto ja kirjasto lähtökulmasta pääosin. Ja puhujina olen Annika Ilmola, joka on yhdeltä ammatiltani tapahtumatuottaja ja

Max Bäckman: Max Bäckman, tapahtumakoordinaattori tääl Vaasan pääkirjastossa.

Annika Ilmola: Ja alotetaan ihan ensin siitä, että mimmosia asioita kirjaston tapahtumissa kannattaa huomioida. Ja se kaikkein tärkein asia on tietenkin turvallisuus. Elikkä tilassa katotaan, että siellä on selkeet poistumisreitit ja valot palaa kaikissa exiteissä. Ja johdot ja sähkölaitteet sekä tilarajotukset on otettu huomioon, johdot teipattu ja pois reiteiltä ja näin edespäin.

Ja pidetään kiinni niistä sallituista osallistujamääristä, mitkä siinä tilassa saa olla. Ja myöskin huomioidaan se, että on selkeät kulkureitit, että tiloista pääsee turvallisesti poistumaan. Ja riittävän monta uloskäyntiä, ettei ruuhkautumista tuu, niin monta, ku on mahdollista järjestää.

Sitten monella kirjastolla on jo valmiiks mietittynä pelastussuunnitelma, ni sitä kannattaa myös kattoo sillä silmällä, et miten se siihen tapahtumaan mukautuu. Et millasia asioita Max sä sanoisit, että tarttis huomioida?

Max Bäckman: No tuossa tuli aika lailla ne olennaisimmat ja sitten tosiaan ehkä vähän painottaa sitä, että sitte kun käy niin onnellisesti, että tulee tupa täyteen. Tai jopa niin, että kaikki ei mahtuis sisälle, niin että ei kovin helpolla rikkomaan sitä kävijämäärän, tai ylittämään sitä, että sit valitettavasti joutuu sitten sanoo vaan joillekin, että ei enempää mahdu.

Että se on vaan näin, että se on positiivinen ongelma, jos sen asian ajattelee näin. Mutta se, että siin on sekin sitten, että jos sitä porukkaa otetaan sitten liikaa sinne sisään. Enemmän ku mitä mahtuu, niin sitte taas tullaan tässä turvallisuusasioissa  toisenlaisten ongelmien pariin. Ja se on kumminki aina sitte järjestävä taho, joka on vastuussa niistä. Et pitää kiinni siitä, et poistumistiet on auki, hätäpoistumistiet on kondiksessa, ettei siellä oo mitään tavaraa edessä. Että henkilökunta, joka on töissä, niin tietää, että mitä pitää tehä, tarpeen vaatiessa.

Annika Ilmola: Ja sitten pitää muistaa se sisäinen viestintä. Elikkä ne muut, jotka on silloin töissä, niin tietää, mikä se tapahtuman runko on. Tietää missä tapahtuu, milloin tapahtuu ja mitä tapahtuu. Eli kannattaa tulostaa ihan semmoinen selkee ranskalaisilla viivoilla, että kun tullaan kysymään, niin osataan sanoo. Ja myöskin se on sitä tilan hallintaa, kun tiedetään, että missä ja milloin on mitäkin.

Toki jos pystyy selkeet opasteet laittaa, niin sekin on hyvä. Mutta kaikkein tärkein on se, että henkilökunta tietää, et mikä se päivä. Ei tietenkään tarvi kaikkia vuorosanoja tietää tai muuta. Mutta siis se, että asiakkaille ja osallistujille tulee sellainen tunne, että he saa opastusta ja ohjeistusta sen päivän aikana. Ettei he oo eksyksissä, eikä epätietosia.

Max Bäckman: Kyllä, joo se on tärkeetä, koska saattaa, tietysti riippuen tapahtuman luonteesta, onks se kirjailijavieras tai onko joku muu, niin saattaa tulla sellasia ihmisiä, jotka ei oo ollu pitkiin aikoihin kirjastossa käymässä tai siellä tilassa, missä tää nyt järjestetään. Jos toiset jopa ei ikinä. Ja silloin se on tärkeetä, että nää ihmiset, jotka sit tulee, että niillä ei tuu liian kynnys siitä, että mihinkähän mä oon menossa.

Kirjastoissa on esimerkiks info-tiski, että siellä varmasti tiedetään, että mitä tänään täällä tapahtuu. Että osataan ainakin vähän neuvoa, ei tosiaan tartte osata kaikkia kertoa siitä tapahtumasta. Mutta se, että missä se on ja koska se alkaa, maksaako sisään vai mitä tapahtuu.

Ja samaten myöskin tietysti tällasille työntekijöille, jotka ei itse tapahtumaa oo järjestämässä, että he tietävät myöskin sen, että jos tuodaan jotain tavaraa tapahtumaan. Että sitten alkaa, kun tulee illan vieraat niin sanotusti hyvissä ajoin, että ne tietää kans, että mihkä ollaan menossa. Ja jos tarvitaan tavaroita kuljettaa, että mitä kautta on helpointa ja paras reitti tuoda tavaroita sinne tilaan.

Annika Ilmola: Ja mä sanon, että liian yksityiskohtaisesti suunniteltua tapahtumaa ei oo olemassakaan. Elikkä se, että mietitään, että missä on roskikset, jos on tarjoilua tai muussakin tilanteessa. Että vessoissa riittää vessapaperia ja käsienpesusaippuaa. Että on henkilökuntaa, jotka huolehtii siitä, että jos on tarjoilua, että sitä on sen koko ajan, kun pitääkin olla. Ja se ei voi kaikki jäädä yhden ihmisen vastuulle. Et sit on pakko sit sitouttaa ne muutkin ihmiset, jotka on töissä.

Max Bäckman: Joo, kyllä näin juurikin. Että kun sairastumisia tapahtuu ja kaikkee tällasta, niin silloin, jos se on yhden ihmisen kontolla kaikki, ni sehän kaatuu kun korttitalo sitten, jos tämä päähenkilö sairastuu. Että sitä tietoa pitäis olla mahdollisimman monella.

Annika Ilmola: Ja mulle sanottiin aikanaan, ku opiskelin tapahtumatuottajaks, että tapahtumatuottajan työpäivä on ohi siinä vaiheessa, kun se päivä alkaa. Elikkä siis se huolehtii silloin vaan ja ainoastaan siitä, että pysytään aikataulussa ja että kaikki sujuu. Mutta se ei oo siellä tarjoilemassa kahvia, eikä se ole siellä opastamassa ihmisiä istumaan tai muuta. Vaan että se huolehtii siitä, että kaikki tietää sen, mikä heidän rooli on sinä päivänä ja että se sujuu ja onnistuu kaikilta.

Max Bäckman: Kyllä.

Annika Ilmola: Elikkä siinä tullaan tähän selkeään rungon suunnitteluun eli tapahtumassa tulee huomioida tarkkaan kellonajat, ovien avaamisen ajat ja sit tehdä se selkeä työnjako ja huomioida, et on riittävästi ihmisiä tekemässä. Vaikkakin haluamme, että tapahtumia aletaan järjestämään matalalla kynnyksellä, kevyellä otteella. Eihän itse tapahtuma itse sinässään, se voi olla erittäin onnistunut, vaikkei siihen oo panostanut yhtään rahaa, mutta jos se on suunniteltu loppuun asti ja siihen käytetty siihen suunnitteluun riittävästi aikaa, niin se riittää jo.

Max Bäckman: Kyllä joo. Eihän, vaikka tapahtumien raamit on suurin piirtein samat, riippumatta siitä, että onko se iso tai pieni tapahtuma. Niin siitä ei kannata ottaa liikaa paineita itsellensä, että pitää olla hirveästi kaikennäköistä. Koska pelkästään jonkun kirjailijan vierailu, ni sehän saattaa olla, jos on pieni tila, että siel ei tarvita edes mitään äänentoistoa, se on kuin olohuoneessa juttelis kaksi ihmistä ja sit siin on perhe kuuntelemassa. Pääasia, että ne näkyy. Ei oikeestaan mitään muuta tarvi siinä kohtaa. Elikkä vähän valaistusta tai sitä ympäristöö muutenkin ottaa huomioon siinä sitten, että se olis miellyttävän näköistä.

Annika Ilmola: Ja sitten jos halutaan lähtee tekemään pop up -tapahtumaa, niin voidaan ihan aloittaa siitä, että mikä on pop up -tapahtuma. Ja näitä määritelmiä tuli mieleen, elikkä se on kevyellä kokoonpanolla tehty. Se on lyhytkestonen, kertaluontoinen. Ei toimita omissa tiloissa, elikkä jalkaudutaan jonnekin toisen toimijan tiloihin tai ulkotiloihin. Tehdään se yhteistyössä jonkun muun toimijan tai toiminnan kanssa. Ja samalla mainostetaan sitä omaa toimintaa, näkyvällä sellaisessa paikassa, missä ei yleensä näytä. Ja se on suunniteltu, elämyksellinen tilaisuus.

Max Bäckman: Joo, kyllä toi oli aika tyhjentävästi, mä oon samaa mieltä tosta. Pop up -tapahtumassa on etuja. Se on yllättävä yleisölle, todennäköisesti ainakin, sanotaan näin. Ja sitten siellä saattaa ja todennäköisesti löytää sellaista kuulijakuntaa, joka ei välttämättä muuten esimerkiks kirjastoon niin helposti lähtis. Mutta siinä täytyy sitten myöskin ottaa huomioon se, että se on ikään kuin semmoinen elävä organismi, jossa voi tapahtua myös mitä vaan.

Elikkä siellä täytyy kuitenkin sitten pystyä pitämään tilanne hallinnassa. Jos esimerkiks jotain häiriköintiä tulee, koska jos ollaan jossain kauppakeskuskessa, ni sehän on vapaata aluetta. Siellä periaatteessa kuka tahansa voi tulla vastaan. Että on ottanut huomioon tällaset seikat. Mutta korostan nyt kumminkin sitä, että 98 prosenttia ihmisistä, jotka tulee tapahtumaan tai pop up -tapahtumassa on, niin ne on ihan kunnon ihmisiä.

[Naurua]

Annika Ilmola: Ja se, että niihin vaikka kirjasto vois mennä pitämään pop up -tapahtuman, niin alueelliset kyläjuhlat on hyviä paikkoja. Mä oon pitänyt Pakila-päivässä ja Ogelin kyläjuhlissa, että kirjasto on mennyt Ogelin kyläjuhliin pitämään open mike -tilaisuuden. Elikkä sinne on tämmöiset pöytälaatikkorunoilijat, kirjaimellisesti viety mikrofoni ja äänentoistolaitteet. Ja saatu sitten tila sieltä, mihin mennä ja ihmiset on tulleet Espoosta asti sinne lukemaan runojaan.

Ja se koko aika, mikä sille oli varattu, ni koko ajan oli esiintyjiä. Se oli tosi mukava ja se oli siitä kevyimmästä päästä. Meijän piti vaan mainostaa ja toki oltiin yhteistyössä sen Pakilan kyläyhteisön vai mikä nyt kaupunkiyhteisön kanssa, tai kaupunginosayhteisö. Mä en tiijä mikä se on. Pakilaseurako se on vai. Eiku okei, nyt mä puhun sekasin Pakilasta. Pakilaseura hoitaa Pakilapäivät, mutta Ogelissa niin se on joku Oulunkyläseura tai joku tämmönen. Niin heidän kanssaan sitte, mutta nääkin on usein sellasia, että jos kirjasto ei oo aikasemmin tehny yhteistyötä ja muuta, ni ne on toistuvia.

Niin siinäkin kannattaa niitä konsepteja vaihdella, että ei aina tee samanlaista. Että mä oon ollu sit Pakilapäivissäkin järjestämässä nukketeatteri, nukkepajaa. Sit on ollu kirjarinkejä ja kaikennäköisiä semmoisia, eri tyylisiä. Ei aina se sama konsepti, et ei aina mennä myymään niitä poistokirjoja. Vaikka osa varmasti odottaa myös sitäkin. Että jos se on se vuosittainen tapahtuma ja odottaa vaikka, että Aku Ankan vuosikerrat tulee nyt vihdoin myyntiin, niin totta kai se ei oo yhtään sen huonompi asia. Mutta kukin omannäköisellä tavallaan, sanotaan näin.

Ja siihen mä vielä korostaisin, että vaikka siinä olis se kirjojen myynti, ni sen ei silti tarvitse olla se ainoa asia. Että tapahtumissa mä suosittelen sitä semmoista elämyksellisyyden tunnetta, että siihen voi oheen sit laittaa vielä jotain muuta. Ja sit päästään vielä tähän näkyvyyteen ja mainostamiseen, koska tää on haaste ihan joka alalla, missä ei rahaa käytetä.

Max Bäckman: Se on sitä todellakin.

Annika Ilmola: Niin se, että alotetaa jo ihan siitä, että kirjastotilassahan sen täytyy olla näkyvästi jo hyvissä ajoin ennen tapahtumaa. Ja hyvissä ajoin, puhutaan jo paria kuukautta aikasemmin. Ja sitten ei unohdeta somenostoja, joita on hyvä olla, vaikka kahden viikon välein. Ja eri somekanavilla erilaisia, eri kuvilla, eri teksteillä, että ne on toisistaan erottuvia.

Ja suosittelen myöskin paperimainonnassa ja verkkomainonnassa ja somemainonnassa, ei käytetä joka tapahtumassa, joka kirjailijaillassa, joka lukupiirissä samaa pohjaa. Elikkä tehdään niistä mainoksista omanlaisia, että ne erottuu toisistaan. Koska muuten sitä ei erota, että ne tapahtumat muuttuu. Jos ne on aina samannäköisellä pohjalla, niin kukaan ei huomaa, että ai tää on joku uus juttu, vaan se näyttää vanhalta.

Max Bäckman: Joo, siinä on se riski, että jos siinä on tavallaan helppous se, että meil on tää vanha pohja, et laitetaan siihen vaan eri kuva. Niin sit siinä tulee se vaara sitten, että sitä ei huomatakaan, että siinä on uusi mainos. Eri päivämäärä, eri henkilö.

Annikka Ilmola: Ja mä tein kirjastonuran alussa sen virheen, että mä laitoin oliks se vihreelle taustalle punasta tekstiä. Mä tajusin, kun mä tulostin sen ja olin laittamassa sitä seinään, et joo, punavihersokeet ei saa tästä mitään selvää. Ja siinä sattu just olee, ku mä sanoin tän ääneen mun työkaverille ja olin laittamas sitä, nainen joka ilmoitti olevansa sellainen ja kertoi, saiko hän siitä selvää. Hän sanoi saavansa. Hän ei ollu niin pahasti. Mut että semmoisia asioita, mitä ei välttämättä tuu siinä mieleen. Että ai niin, tämmösiä rajoitteita. Ja joku fontti voi näyttää ihan hyvältä siinä näytön ruudussa, mut sit kun sen tulostaa, ni se voi olla ihan erinäköinen.

Max Bäckman: Joo, kyllä. Tietysti, jos on mahdollista, nii sit voi käyttää ihan ammattimaisia suunnittelijoita. Mutta tuskinpa kovinkaan monella paikalla on siihen mahdollisuutta. Elikkä se on aina tämmöstä käsityötä.

Annika Ilmola: Ja jos kirjastossa on vaikka tilapäisesti tai pysyvästi töissä ihmisiä, joilla on graafikon taustaa tai jotain muuta tällasta viestinnällistä, niin totta kai kannattaa hyödyntää niin paljon kuin pystyy. Ja sitten vielä se, että kuinka näkyä kirjaston ulkopuolella, ni kaikkiin mahdollisiin ilmaisiin kanaviin kannattaa lähettää.

Elikkä jos on alueellisia ilmaisjakelulehtiä tai kaupungin tai kunnan yhteisiä infoalustoja, joihin voi jakaa, et on pääsyoikeudet jakaa niin sinne. Alueelliset Facebook-ryhmät. Instagram. LinkedIn:kin on ihan hyvä paikka, jos kirjasto löytyy jo sieltä. Ja sitten nää sidosryhmät elikkä kohderyhmän mukaan, sidosryhmien tiloissa ja kanavilla.

Elikkä jos me järjestetään vaikka senioreille tapahtumaa, ni sitten palvelutalot ja kansalaisopistot, työväenopistot, missä he käy, missä he harrastaa. Ja siellä myöskin tavoitetaan ne harrastavat ja aktiiviset ihmiset muutenkin. Mut toki halutaan tavoittaa myös ne vähän passiivisemmat osallistujat. Sitten menopalstoille, lehtiin ja verkkosivuille. Ja paikallisradioihin on hyvä laittaa. Ja todellakin, et jokaisella alueella varmaan nyt on jo se oma someryhmä, joku vaikka Seinäjoella tapahtuu tai kaupunginosissa.

Max Bäckman: Kyllä. Puskaradiohan on paras markkinointipaikka, jos se siellä lähtee oikein liikkumaan ihmisten puheissa joku tapahtuma, syystä taikka toisesta, niin silloin se viesti kulkeutuu perille.

[Musiikkia]

Annika Ilmola: Se viestintä on aina haastavaa. Ja eri ihmiset reagoi erilaisiin (viestiähkyin), koska me eletään (viestiähkyn) maailmassa, niin yhä vähemmän niihin kiinnitetään huomioo. Ja enää ei taida kaupoissakaan olla niitä ilmoitustauluja.

Max Bäckman: Aika vähän on ja riippuen nyt tietysti kaupoista, niin niissäkin ne ilmoitustaulut on vähän ehkä niin kuin pyhitetty asiakkaiden asioiden esittämiseen. Että sinne jos sitte alkaa tulemaan mainoksia, niin ne saatetaan ottaa pois sieltä sitten. Kaikki mitä vaan keksii, niin kannattaa tehä.

Annika Ilmola: Onko sulla Max antaa jotain hyviä sudenkuoppia, joita kannattaa kiertää? Mitä on tullut törmättyä tapahtumatuotannossa?

Max Bäckman: No, toi mainostaminen ja markkinointi on aina sellainen outous, et se tavallaan, kun puhutaan nyt siitä, että ei ole kauheesti rahaa, jos lainkaan käyttää siihen, että mitenkä sen sais osumaan maaliin ja kohteeseensa, et se on vaikee. Sitä kannattaa miettiä oikein kunnolla. Ja mitä sanoit tossa noita kohderyhmiä, että niihin yrittää panostaa.

Mutta tapahtumissa sinällään saada se tapahtuma onnistumaan, niin se oikeestaan on mun mielestä vaan se, että siihen panostaa riittävästi. Antaa aikaa ja osaamista ja on muita ihmisiä mukana, se on tiimiduunia. Ja sitten lisäksi se on aina kumminkin vähän niin sanotusti arvontaa, että kuinka paljon tulee ihmisiä.

Sitä ei voi taata ikinä oikeestaan, että onnistuuko, tuleeko paljon vai eikö tuu paljon ihmisiä. Mutta se, että jos tapahtumassa on kymmenen ihmistä ja sinne mahtuis 100, niin jos nää kymmenen ihmistä on tyytyväisiä, jos se on onnistunut tapahtuma. Ja siel on kaikki puitteet kunnossa, niin seuraavalla kerralla näitten kymmenen lisäks tulee ehkä sitten toiset parikymmentä, jotka on kuullu näiltä kymmeneltä ihmiseltä, että se oli miellyttävä tapahtuma. Et se oli mielenkiintoinen keskustelu, tai mitä se nyt sitten on ollutkin.

Aikasemmalta uraltani olin Elävän musiikin yhdistyksen toiminnassa mukana. Ja aloitteleva bändi Zen Café tuli Vaasaan keikalle ja se ostettiin kolme keikkaa putkeen, vuosi välissä vai oliks se nyt puoli vuotta. Ja ensimmäisellä oli tosiaan se 20 ihmistä paikalla, koska orkesteri ei ollu tunnettu vielä.  Mutta viimeisin oli sitten loppuunmyyty. Se tietysti vaati sen, että he tulivat tunnetummaksi, mutta määrätynlaisia riskejä niissäkin täytyy aina ottaa. Mikä sitten on hyvä ja mikä kiinnostaa ihmisiä.

Annika Ilmola: Joo ja tähän mä sanon, että jos kirjastotila yhtään antaa myöden, niin muusikoitten hyödyntäminen. Alueellisten, aloittelevien tai ei niin tunnetuiden, vaikka ei ois niin aloittelevakaan niin hyödyntäminen. He tarvii sitä näkyvyyttä nimenomaan ja tilaa. Ja kirjastolla on antaa nämä.

Mä oon ite pitänyt Ogelin Liveä Oulunkylän kirjastossa ja se oli siis niin, että meillä tuli vaihtuvia artisteja siellä esiintymään. Ja heidän kanssa tehtiin sitten Ogelin Live Podcast, mikä on Soundcloudissa edelleen kuunneltavissa. Ni he sai sitten tätä kautta sitten sitä näkyvyyttä itselleen. Ja toki meillä ei valitettavasti varaa maksaa kenellekään siit esiintymisestä, mutta oli ilo huomata, että ihan Tampereelta asti esiintyjiä kumminkin tuli. Että se alkoi silleen, että ensiks pyydeltiin kavereita ja sitten kavereitten kavereita ja kavereitten kavereitten kavereita. Ja sitten musiikot alko huomata ja, että tääl on tällainen, että pääsee esiintymään. Ja alko ottaan yhteyttä.

Eli se lähtee hyvin pienestä ja edelleen Ogelin Live pyörii siellä, hyvin voimissaan. Ja se on ollu hauska huomata, kuinka alueelliset enemmän ja vähemmän harrastavat tai ammatilliset on ite halunneet tulla esiintyy. Ja kaikki on sanoneet sen, että kirjasto on tosi miellyttävä paikka esiintyä. Ei tarvi pelätä, et heitellään kaljapulloilla tai jotain muuta.

[Naurua]

Max Bäckman: Joo, ne on tietysti enemmän semmosia konserttiluontosia juttuja, jossa ihmiset, jotka tulee paikalle, ne tulee pelkästään sen musiikin takia. Siinä ei oo mitään muuta. Okei, tietysti jos siinä on sitten kahvila tai joku tällanen siinä vieressä, niin se saattaa olla yks etu siinä. Mutta se on se.

Ja me ollaan täällä Vaasassa järjestetty tämmösiä Fiesta-tapahtumia musiikin tiimoilta. Siin on ollu koulutuksellisia juttuja tai sitten ihan vaan paikallisten artistien keikkaa. Ja se on lähtenyt ihan silt samalta pohjalta, mitä sä kerroit. Ja lähtenyt sit kasvamaan niin, että sit loppujen lopuks viimesimmät paikalliset bändit, jotka on soittanu täällä pääkirjaston draamasalissa, niin niillä on saattanu olla se 100 ihmistä kuuntelemassa.

Ja mä melkein veikkaan, et jos ne olis ollu jossain paikallisessa kuppilassa, niin siel ois saattanu olla se 100, mutta niist ois ollu kuuntelemassa heitä ehkä 20. Loput ois ollu sitten ihan jostain muusta syystä. Oonkin sitä sanonu, ku toiset on pikkusen, jotkut nuoret soittajat sitten vähän niin kuin kyseenalaistanu, että onko täs nyt mitään tolkkua, ku ei oo paljoo ihmisiä. Niin koettanut sitä just sanoo sitä samaa, et nää tulee pelkästään teidän takia tänne. Siis ihan pelkästään teidän takia. Ei oo mitään muuta syytä tulla istumaan tonne draamasalin konserttiin, kun tulla kuuntelemaan. Ja kun on ilmainen sisäänpääsy, ni se on helpompi tulla, vaikka ei niin oiskaan tunnettu artisti. Ku ei se sitten sillä lailla maksa.

Annika Ilmola: Niin, ei siinä hävii muuta ku sen kävelyn, tai minkä lie matkan sinne kirjastoon. Ja sitten siinä voi kumminkin hoitaa ne muutkin kirjastoasiat samalla.

Max Bäckman: Kyllä. Sitten on tietysti tällasii, mitä ollaan kans tehty, että on tämmönen trubaduuriesiintyminen, et se on sitten vielä kevyempi ja niit on järjestetty ihan tossa kirjaston aulassa tai sitten draamasalissa. Vähän riippuen siitä, mikä on ollu tarve ja mikä on tuntunut järkevimmältä. Välttämättä se isoin paikka ei oo aina se paras paikka, et se voi olla, et se on intiimimpi tunnelma jossakin aulassa, jos siihen on mahdollisuus.

Annika Ilmola: Toivottavasti tässä tuli nyt hyviä vinkkejä ja ideoita ja vastauksia kysymyksiin. Mul on ainakin semmoinen olo, että mul ei nytte äkkiseltään enempää mieleen, mikä tulis huomioida.

Max Bäckman: No ei oikeestaan. Kyllähän ne täs on aika lailla käsitelty, mitä näissä on. Toki aina kaikkia uusia asioita tulee vastaan, esimerkiks tallennuksista, että voiko kuvata ja voiko videoida ja voiko niitä julkaista ja kaikkea tällasia jostakin tapahtumasta, ni nehän täytyy aina kysyä etukäteen, että saako niin tehä. Mutta muuten mä luulisin, että täs on nyt aika lailla.

Annika Ilmola: Sen mä vielä haluaisin sanoo, että mä uskon, että varmaan monella on se sama pelko, kun alkaa tapahtumaa järjestämään, tuleeko sinne ketään ja onnistuuko se. Mulla on itellä se ihan joka kerta. Ja sitte ku siihen panostaa paljon aikaa ja suunnittelee ja vielä, jos maksaa esiintyjiä ja sinne ei tuu oikein ketään, niin harmittaahan se aina paljon. Varsinkin, koska kylhän ne esitykset ja tapahtumat on hyvin toteutettuja pääosin. Niin sit se harmittaa, et siihen ei osallistunu niin paljoo.

Mut mä sanoisin, että siinä kohtaa ei pidä lannistua, että toistuvuus on nimenomaan se, niin ku Max otti Zen Caféen kohdalla esille. Sitkeesti vaan yrittää miettii sitte, että mikä tässä ei vetänyt. Oliko ajankohta, oliko, että meni kohdeyleisön ohi, keli, tautiaallot. Siihen voi osuu ihan mitä vaan. Se ei aina oo siitä kiinni, etteikö se ois ollu kiinnostava.

Itse voin sanoo, toukokuu on ehkä huonoin kuukausi järjestää kirjastossa mitään, sitten kesäkuukausien. Kesälläkin voi, ainakin isoissa kaupungeissa. Kaikki ei lähe sieltä kesällä pois lomalle. Ja varsinkin, jos on lomapaikkakuntia, jonne tulee mökkiläisiä, niin he varmaan tulee mielellään tulee johonkin tapahtumaan kirjastossa, jos on henkilökuntaa järjestää. Sekin on vaikee sit tietenkin, kun on lomakaudet ihan yhtälailla kirjastossa. Mutta jos kirjastossa on jotain pihatilaa, tai muuta, niin sinne voi järjestää jotain, mut se vaatii sit aina sen säävarauksen. Sitä ei voi kukaan ennakoida.

Max Bäckman: Joo, näin on. Tietysti semmoinen vielä ehkä, kun alkaa järjestää, suunniteleen tapahtumaa, niin kattoo, et ei samanhenkistä, samantapaista oo samoihin aikoihin tai ollut juuri aiemmin. Eli jos joku kirjailijavieras on ollu paikallisessa kirjakaupassa käymässä ja kirjoittanu, laittanu nimmareitansa kirjoihinsa ja niin edespäin, niin sille ei välttämättä löydy kuukauden päästä sitten kuulijoita kirjaston tapahtumaan. Mutta tuokaan ei oo ihan täysin 100 prosenttisesti. Se voi olla, että siltikin kiinnostais tulla. Se riippuu niin monesta, mutta näitä kannattaa vähän pohtia kans.

Annika Ilmola: Niin, että ei oo välttämättä päässy, ois halunnu mennä, mutta ei jostain syystä oo päässy silloin. Joo, kyllä. Ja tapahtumassa mä sitten vielä painottaisin sitä ainutlaatuisuutta kans, justiini tähän liittyen, että annetaan jotain sellaista, enkä mä nyt halua luoda tällä liian kovia paineita. Mutta kun sen ei tarvi olla kummonen asia. Ihan oikeesti sen ei tarvi. Mutta Max sä sanoit aikaisemmin hyvin, että järjestä sellainen tapahtuma, mihin itse haluat osallistua.

Max Bäckman: Joo, mä oon koettanut aina sitä ajatella vähän sitä kautta, että minkälainen tapahtuma pitäis olla. Että mihinkäs itte olis menossa. Niin ehkä siinä olis semmonen, siitä tulee sit jokaisen oman näköinen, järjestävän osalta. Joo.

Annika Ilmola: Mutta kiitos kuulijoille ja kiitos Max.

Max Bäckman: Kiitos sinulle.

[Musiikkia]

Voit kuunnella podcastin täältä: Pinnalla/Flytande

kriisinkestävyys kirjastoissa podcast

Äänitteen kesto: 34 min

Litterointimerkinnät

Haastattelija:Haastattelija
Vastaaja:  Mika Mustikkamäki
sa-sana jää kesken
(sana)epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)sana, josta ei ole saatu selvää
(–)useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
[tauko 10 s]vähintään 10 sekunnin tauko puheessa  
, . ? :kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa        

[musiikkia]

Haastattelija: Tervetuloa Vaasan AKEpampaksen Pinnalla -podcastiin. Mika Mustikkamäki toimit Avin kirjastotoimen ylitarkastajana.

Mika Mustikkamäki: Kyllä. Moikka vaan. Kiitos kutsusta.

Haastattelija:  Ja meillä on tänään aiheena on kriisinkestävyys kirjastoissa, niin mitä haluaisit kertoa, miten kriisinkestävyys tulkitaan?

Mika Mustikkamäki: Niin. Kirjastolaiset haluaa aina ensimmäisenä määritellä terminologiaa. Sehän on [naurahtaa] mukavaa. Elikkä kriisinkestävyys, sitä vois vähän tietenkin sen sanakirjamääritelmään kautta. Mehän tunnetaan ehkä kriisinkestävyydelle resilienssi sanan kautta. Sitähän on tässä viime vuosina aika paljon kuultu eri lähteistä. Se tapa miten mä ite oon kriisinkestävyyden tai resiliencesin itselleni avannu viime vuosien aikana, niin on jonkinlainen toimintakykyisyyden säilyttäminen tai erilaisista kriisitilanteista tai poikkeustilanteista palautuminen ja ehkä semmonen yleinen häiriöiden sietokyky.

Ja se et jos pohtii sitä, että no minkälaisia näkökulmia tähän kriisinkestävyyteen ja sit voi ottaa. Niin varmaan ainaki semmosen jaottelun vois tehdä, et sitä voidaan tarkastella niinkun yksilön tai sit organisaation näkökulmasta. Kriisinkestävyyttä siis. Ja ne ehkä voi tartuttaa vähän eri asioita.

Et jos lähdetään siitä, mikä on yhteistä sekä yksilö- et organisaationäkökulmille, niin on varmaan se sekä yksilöllä että organisaatiolla ois valmiutta selviytyä semmosista yllättävästikin vastaan tulevista arkisista asioista, jotka vaikuttaa kirjaston vaikka tässä tapauksessa tai sitte siihen yksilön toimintaan ja toimintakykyyn. Ja ehkä se, että kun ja jos kohtaa ja tulee vastaan tämmösiä niinkun kriisi-tyyppisiä muutoksia, niin on mahdollisuus ehkä sopeutua tai ainakin muuttaa omaa sellaista perustoimintaa sillä tavalla, että pysyy toimintakykyisenä siinä muuttuneessa toimintaympäristössä.

Et mä en tiedä, onko sitä kuinka niin kuin… tässä on viime vuosina niin paljon puhuttu tästä kriisinkestävyydestä ja resilienssistä, et onko tää jotenki jo kaikille itsestäänselvää, mutta itellä se jotenkin niinku liittyy siihen siihen muutos- ja toimintakykyisyyteen ja tavallaan palautumiseen sitten poikkeustilanteista.

Haastattelija: No kuinkas se sitten kirjastotyössä näkyy esimerkiksi henkilökunnan suhteen?

Mika Mustikkamäki: No siin on varmasti semmoinen seikka, et jos ajatellaan aivan puhtaasti sitä henkilöstön kriisinsietokykyä tai resilienssiä, niin siis ihan semmonen niinku… kriisitietoisuuden tai tämmösen niinku herättäminen voi olla tärkeää. Että tiedetään ikään kuin, mistä puhutaan kun puhutaan resilienssistä tai kriisinsietokyvystä tai tämmösestä poikkeustilanteista palautumiskyvystä. Et mun mielestä se semmonen tietynlainen tietoisuuden herättäminen on tärkeetä.

Sillon kun tiedetään, että minkälaisiin poikkeustilanteisiin tai kriiseihin varaudutaan, miksi niihin varaudutaan ja miten, niin silloin ehkä ollaan tavallaan valmiimpi on myös osallistumaan semmoseen ennakoivaan työhön, missä sitten näitä kriisejä voidaan koettaa ainakin jollain tavalla ennakolta nähdä ja lähestyä. Mutta jos ajatellaan ihan konkreettisella tasolla, niin mun mielestä henkilökunnan ja kirjastolaisten kriisinkestävyyttä siis voidaan parantaa ja ylläpitää palaamalla ihan perusasioihin, jos ajetallaan johtamisen näkökulmasta ja se, et meil on niinkun hyvä ryhmähenki, se et me tunnetaan jonkinlaista empatiaa meidän työtovereita kohtaan ja ollaan tavallaan valmiita ja avoimia kuuntelemaan toista, asettumaan toisen asemaan, ni sillä päästään jo tosi pitkälle.

Mun mielestä semmosen perusluottamuksen rakentaminen niin kuin kriisiaikoihin varautuessaan, mutta myös kriisiaikojen läpi eläessä on tosi tärkeetä. Se et meillä on horisontissa jonkinlainen näkymä siitä, et me ollaan palaamassa tai ollaan matkalla kohti sen poikkeustilan tai kriisitilanteen päättymistä, et jotenkin ite ajattelee, et se on hirveen tärkeetä, että on semmonen niinku luottamus tulevaisuuteen ja myös näkymää, et miten sinne tulevaisuuteen päästään. J

a sitä kautta tietysti, että tämmönen tilanne voi syntyä, niin se viestiminen on kauheen tärkeetä. On se sit esihenkilön viestintää tai sitten ne kirjastolaisten viestintää vaikka suoraan asiakkaille, jos ajatellaan sitä, et miten se resilienssi koskettaa ja kriisin kestokyky sitten meidän asiakkaita, niin se viestiminen on tietysti ihan ensiarvoisen tärkeetä. Et pidetään kaikki mukana myös siinä viestintällisessa ketjussa.

Haastattelija: Kuinka sitten kirjastopalvelut toimii asiakkaiden kannalta hyvin kriisinkestävyyden tukemiseksi?

Mika Mustikkamäki: Joo, no tää on tietysti se ihan perustava kysymys, että mitä kirjastot voi tehdä asiakkaidensa kriisinsietokyvyn vahvistamiseksi. Monessa yhteydessä on viime vuoden aikana kuullu sanonnan siitä, et kirjastojen olemassaololla on jo sinällään niinku hirveän tärkeä merkitys… kansalaisten kriisinsietokyvyn kannalta, mutta myös muuten. Et meillä on jonkinlaisia julkisia instituutioita, joihin on semmonen perusluottamus olemassa ihmisillä.

Siis kirjastollahan on siinä mielessä tosi hyvä lähtökohta, että kansalaisethan luottavat kirjastoihin aika yksiselitteisen vahvasti. Siinä on mun mielestä niinku ihan valtavan hieno potentiaali, minkä päälle rakentaa siitä kirjastojen kriisitietoisuutta tai sitä heidän toimintaa sinne asiakkaiden suuntaan. Et mä jotenkin näkisin, että varmaan siinä palataan niihin peruskivijalkoihin, et meil on ne fyysiset tilat, jotka voi tukea monella eri tavalla monenlaisissa erilaisissa kriisitilanteissa. Se on se matalan kynnyksen paikka tai kynnyksetön paikka, minne asiakkaiden on helppo tulla, jos he itse kohtaa elämässään kriisejä tai sit jos meillä on ihan semmosia yhteiskunnallisia poikkeustilanteita, niin kirjastot on kuitenkin se se fyysinen tila ja paikka, jonne voi tulla ikään kuin vetäytymään semmosesta akuutista omasta tilanteesta vähän toisenlaiseen toimintaympäristöön.

Sitten meil on tietysti se valtavan osaava henkilökunta, joka on tavallaan ottamassa niitä ihmisiä vastaan, kohtaamasta heitä, keskustelemassa heidän kanssaan. Siis kirjastoilla on mun mielestä niin kuin valtava tämmönen sielunhoidollinen tehtävä joskin ehkä vähän maallistuneemmassa mielessä kun [naurahtaa] joillakin muilla instituutioilla. Mut se on myös kriisinkestokyvyn kannalta nyt ihan valtavan merkityksellinen asia, et meillä on henkilökuntaa kirjastoissa, jotka asiakaspalveluu, tietopalvelua, mut ihan myös semmosia arkisia kohtaamisia.

Sit ehkä sinä kolmantena vahvana perustukipylväänä on totta kai ne kirjastoaineistot, josta sitten voi hakea niin kuin sitä semmosta henkireikää tai irtaantumista arjesta. Oppimisesta tai elämyksiä tai kokemuksia, jotka auttaa sit ehkä irtautumaan niistä välittömistä haasteista, joita elämässään kohtaa.

Haastattelija: Täs kohta mä voisin nostaa esiin kysymyksen, et ku aatellaa, et mitä suuria kriisejä tässä nyt on ollut pari vuotta kelataan taakkepäin, niin on ollut korona ja Ukrainan sota, mitkä on koskettanu hyvin vahvasti suomalaisia ja näkyneet myös hyvin vahvasti kirjastoissa. Koronan aikana ihan kirjastopalvelun hetkellisenä sulkemisena ja muutoksina ja hiljattain siinä paluuna takaisin arkeen ja sitten taas korona tähän, että yhteiskunnallisen näyttelyin ja toki aineistokokoelmiin otetaan huomioon, että meillä on pakolaisia tullut ja näin.

Niin kuinka helposti sitä voi, et jos tosissaan ajatellaa, että osa ihmisistä tulee niinku sitä arkea pakoon myöskin sinne kirjastoon, niin mikä siinä on se raja, että kuinka paljon kirjasto voi näkyä tavalla näissä kriittisissä asioissa tai ei kriittisissä, mutta kriisiin liittyvissä asioissa, ettei se niin kun on liian hyökkäävä tai päälle käyvää asiakkaalle? Et jos todellakin kaipaa sitä, ettei halua kuulla sodista tai muusta pakokauhua luovista asioista, niin et mikä on tavallaan se maltillinen tyyli ottaa kantaa ja tukea?

Mika Mustikkamäki: Toi on tosi hyvä kysymys. Ja varmasti on niinkin, että niinkun erilaisissa toimintaympäristöissä ne toimintatavat voi vaihdella ja niitten pitää vaihdella. Et me ollaan ehkä aluehallintovirastojen kirjastotoimessa aika paljon puhuttu viime vuosina siitä, että ne kirjastot on tosi niinkun omannäkösiä ja toimintaympäristöt on tosi oman näkösiä eri paikkakuntienkkin välillä ja paikkakuntien sisälläkin ehkä, jos on semmonen tilanne, et on sit useampia toimipaikkoja. Et varmasti se, et pystytään niinkun herkällä korvalla reagoimaan just siihen oman asiakaskunnan tarpeisiin, niin on tosi iso juttu.

Sit ehkä jos ajattelee, niin siis onhan sillä rakenteellisesti taustalla myös se, että kun kirjastot on osa niitä omia emo-organisaatioita, niitä kuntia ja useissa kunnissa toivottavasti nyt tässä vaiheessa näitten viimeisimpien kriisien jälkeen ollaan pohdittu myös sitä niin kun kriisivalmiutta laajemmin. Et kirjastot ois päässyt mukaan niihin keskusteluihin ja oltas tavallaan niinku yhdessä rakennettu sen koko kunnan niinkun valmiuskapasiteettia tai semmosta niinku varautumiskyvykkyyttä sit tämmösiin kriisitilanteisiin.

Et tätäkin asiaa voi lähestyy useammasta kulmasta. Jotenkin semmonen niinkun toimintasuunnitelma tai suunnitelmallisuus siinä varautumisessa on musta hirveen tärkeetä. Et ajatellaan sitä, että miten kirjasto haluaa näyttäytyä omille asiakkailleen. Et se ei tuu siinä tilanteessa, ku se kriisi on päällä, vaan et me oltas  niinkun osattu varautua ja ennakoida myös sen oman toiminnan kehittämistä siinä.

Se on ihan ymmärrettävää, että erilaiset asiakkaat vaativat erilaista herkkyystasoa kirjastoammattilaisilta, mut mä en tiedä, onko siinä mitään oikotietä oikeastaan onneen, vaan et se sit liittyy tosi paljon siihen, että tunnetaan se oma asiakaskunta. Ja no, mun mielestä tää niinku kriiseissä tukeminen ja tämä, niin se koskee myös niinku semmosta käyttäjäryhmää, josta me ollaan ehkä puhuttu niin kuin kirjastojen ei-käyttäjinä ja jos ajatellaan tämmösiä laajempia yhteiskunnallisia kriisejä, niin mun mielestä se kirjasto voi olla merkityksellinen paikka myös sellaisille ihmisille, ketkä tavallisessa arjessa ei sitä kirjastoa käytä. Ja se on tietysti se ikiaikainen ongelma, että miten kirjasto tavoittaa ne niin sanotut ei-käyttäjät ja kuinka tällaiselle kohderyhmälle pitäs puhua nyt sit vaikka kirjastojen  tämmösestä niinku henkisestä kriisinsietokykypalveluista tai mikä se sitten onkaan. Et on siinä varmasti työtä tehtävänä, eikä sellasia ihan patenttivastauksia tai ratkaisuja ei ole olemassa, vaan ne on tosiaan tosi paljon kiinni siitä kirjaston toimintaympäristöstä ja toisaalta siitä asiakkaiden tuntemisesta.

Haastattelija: Toki kirjastoalalla on jo nyt vaatimus tavallaan siihen, että mahollisimman niinku laaja-alainen osaaminen ja ymmärtäminen ja tunteminen ja tehdään yhteistyötä ristiin monen toimijan kanssa, kuten nuorisopalveluitten ja osittain sitten myöskin jo varmaan sosiaalipalveluidenkin kanssa. Niin tämmösissä poikkeustilanteissa sitten, missä vaaditaan tietynlaista niinkun muuntautumiskykyä, niin onko se kumminkaan kirjaston rooli sitten heittäytyä liian paljon sinne puolelle vai niinku onko se tärkeempää, et lähinnä silloin korostetaan niitä omia palveluita ja sitä omaa toimialaa?

Mika Mustikkamäki: Varmasti omista palvelusta lähteminen on tosi tärkeetä, et kuitenkin niinku äsken puhuttiin siitä, et mitkä on niitä vahvoja peruskivijalkoja siellä kirjastossa ja missä se on meidän ydinosaaminen. Niin ilman muuta sieltä kannattaa lähteä liikkeelle. Mut sit jos sen haluaa laajentaa sen ajattelun, et kuitenkin tämmöset niinkun isommat yhteiskunnalliset kriisit, jos nyt ajatellaan vaikka pandemian aikaan tai miksei myös tätä Ukrainan sotaan, Venäjä hyökkäyssota Ukrainassa, niin mun mielestä se niinku johdattaa vähintään kirjastolaiset ajattelemaan myös niin kuin sillä isommassa kuvassa. Ei pelkästään sen oman palvelutuotannon vinkkelistä. Ja jos sitä lähtee ajattelemaan näin, niin silloin se on hirmu tärkeetä, et on ne toimivat kontaktit ja yhteistyöverkostot siellä kuntien sisällä. Että tiedetään, et kenenkä kanssa lähetään puhumaan, jos puhutaan siitä, miten meidän kunta kokonaisuutena niinku lähtee tällasta varautumisen valmennustoimintaa vaikka kehittämään tai mitkä on meidän kunnassamme ne askelmerkit erilaisissa kriisitilanteissa. Liittyy se sitten henkisen kriisinkestävyyteen tai sit johonkin fyysiseen toimintaympäristöön liittyviin kriiseihin. Et tiedetään ne vastuut siellä kunnan sisällä ja tiedetään ne verkostot, kehän ottaa yhteyttä, kun se tilanne koittaa.

Voihan ilman muuta olla niin‚ että se joku semmonen mikrokriisi tulee pelkästään siellä kirjaston oman toiminnan sisällä, mutta et siihen tarvitaan mistä tukea vaikka sieltä kunnasta laajemmin. Niin sillon nää ois hyvä olla etukäteen tiedossa ja määriteltynä ne vastuut, et kuka lähtee mitäkin tekemään ja toteuttamaan sinne kriisitilanteeseen.

[musiikkia]

Haastattelija: Mites sitten näin niinku työnjohdollisessa näkökulmasta, jos jotkut kriisitilanteet koskettaakin henkilökuntaa tai joitain henkilökunnan henkilöitä hieman lähempää kuin toisia ja tavallaan niin kun se oma arjen hallintaa ja työssä jaksaminen ja selviytyminen on myöskin niinku kortilla, että ei välttämättä voimavarat riitä. Ni kuinka siinä kohtaa kannattaa parhaiten toimia?

Mika Mustikkamäki: Joo, mä en tiedä, oonko mä välttämättä ees ihan oikea henkilö edes vastaamaan tähän, mutta tietysti se on sitten aina siitä osaavasta johtamisesta kiinni, et pystyy tunnistamaan nopeasti omasta henkilöstöstä sellaset ihmiset, jotka tarvii vaikka enemmän tukea tällaisessa tilanteissa. Muuttamaan väliaikasesti ehkä heillä niinku tehtävää, tehtäväkuvaa tai niitä asioita, joista hän vastaa sille omassa kirjastossa. Ja nyt tietysti sillä oletuksella, että meillä on niin iso kirjasto kyseessä, että voidaan henkilöiden välistä työnjakoa tällä tavalla niin kuin lennosta muuttaa. Mut sellaisissa paikoissa, joissa se on, et ois mahdollisuus antaa ihmisille sitä yksilöllistä tilaa reagoida siihen ja tietysti käyttää mukana siinä vaikka työterveyspalveluja ja muita tällasia. Siihen saadaan ikään kuin moniammatillinen tiimi auttamaan sitte yksittäistä ihmistä.

Mut niinku äsken viittasin siihen, et se tavallaan ryhmähenki tai ryhmäytyminen isommassa kirjastossa, jossa sitä tiimiä ehkä on ympärillä enemmän, niin on  tietysti hirveen tärkeä just semmosen… toisen asemaan asettumisen näkökulmasta. Et sit löytyy myös niiltä kollegoilta tavallaan ymmärrystä siihen, että kaikki ei välttämättä jaksa samalla tavalla, vaikka kohdataisikin samankaltasia kriisejä. Mutta henkilöstöjohtaminen ja… näkisin ite kyllä, et työterveyspalvelut on semmosii, mitkä kannattas aina niin kuin muistaa tollasessa.

Haastattelija: Joo ja korona-aikana näki sitten myöskin notkeuden, erityisesti ainakin Helsingissä, niin kirjastoalan henkilökunnassa siinä, että yhtäkkiä kun kirjastopalvelut meni kiinni, ni heitettiinkin aivan erilaisiin lähinnä enemmän niinku sosiaalialan töihin. Soittelemaan vanhuksia läpi ja viemään ruokapalveluita kotiin ovelle ja näin edespäin. Et siinä ei ollu aikaa kouluttautua, eikä… no oli siinä toki jonkunnäköistä koulutusta niihin ohjelmistoihin ja muihin tämmösii, mitkä oli pakko opetella, että siitä työstä selviytyi, mut tämmöstä niinku sosionomista näkökulmaa niin ei ja sitte varsinkin kun kohteena oli vanhukset, niin ei varsinkaan mitään vanhuspalveluiden koulutuksia tai tälläsi. Ei siin ollu aikaa semmosee. Et ei se ollu mahdollista.

Niin toki moni, joka on siis asiakaspalvelutyössä, niin kohtaa nää kaikki asiakasryhmät ja siellä työssään ikäryhmät ja muuta, mutta kun se lähtökohta ei ookkaa sitten enää se, et niinkun tuotetaan jotain kulttuurista lisäarvoa elämään, vaan niinku pyritään siihen, että se elämän hallinta ja ruoka ja kaikki muu niinku perusasiat toimii, niin se on ollut valtava harppaus ja siinä on nähny sen, että kuinka niin kun hyvin tavallaan meidän on työntekijät on kykeneväisiä tämmösiin äkillisiin roolimuutoksiin ja nopeita myöskin oppimaan uudenlaiset ohjelmistot ja uudenlaiset tavat toimia.

Mika Mustikkamäki: Kyllä. Siis mun mielestä tässä tulee se, mikä varsinkin tossa pandemian alussa huomattiin ja mikä ois niinku tärkeää muistaa jatkossakin niin on se, että kunnassa päättäjät tietävät, mitä kirjastot tekevät 2020-luvulla. Et kun nää pahimmat esimerkit pandemian alussa oli sitä, et oltiin siirtämässä kirjastoammattilaisen puistotoimen tehtäviin, kun oletettiin ihan vakavissaan, että me kirjastolaiset on ainoastaan asiakaspalvelijoina tiskissä ja nyt kun asiakkaat ei pääse tiloihin sisään, ni sit siellä ei ole mitään tekemistä sen lisäks.

Et tavallaan se sisäisen viestinnän merkitys ja se alituinen kirjaston roolin terottaminen sit siellä kunnassa niinkun päättäjille, että hei meillä on niinkun, et tiedättekö te mitä me oikeasti tehdään ja meidän mielestä meillä vois  tämmösiä rooleja näissä poikkeustilanteissa. Se on hirveän tärkeitä, ettei sitte tuu tämmösiä, et oletetaan ihan mitä sattuu ja sit laitetaan ammattilaisia A) joku väärään paikkaan tai sit B) ei ymmärretä sitä moniammatillisuutta ja valtavaa niinku osaamisen kirjoa, mikä meillä henkilöstöllä on kuitenkin. Et voidaan hyödyntää erilaisissa tehtävissä. On se sitten tämmöstä informaation jakeluu tai viestintään liittyvä, mut jos ei nyt ihan riitä pensaita trimmailtais kuitenkaan, että se tuntuu menevän pikkasen ydinosaamisalueelta ohi. Mut pointtina siis se, että myös se sisäinen viestintä ja se semmoinen tietynlainen vaikuttajaviestintä on hirveen tärkeetä, kun puhutaan kirjastojen roolista tämmösissä kriisitilanteissa vaikka.

Haastattelija: Ja kirjastojen merkitys korostu ihan valtakunnallisesti siinä kohtaa, kun ovet meni kiinni.

Mika Mustikkamäki: Kyllä.

Haastattelija: Se oli kova paikka monelle. Ihan jo siinäkin, että laskujen maksamisesta tuli monelle ihmiselle erittäin vaikea asia tai OmaKannassa käymisestä tai muusta tämmösistä terveyspalveluista ja pankkiasioista, koska niin moni instanssi siirtää jo näitä heidän peruspalveluitaan kirjastoalalle.

Mika Mustikkamäki: Se on ihan totta. Se on ihan totta ja kyllähän niinku jälkikäteen sitten, kun pandemia alko näyttämään siltä, että se helpottaa, niin on pystytty kriittisesti puhumaan siitä, et oliko se niinkun oikeasuhtainen toimenpide, kun valtioneuvosto sitte määräsi kirjastot sulkemaan. Että sehän oli ihan perusoikeuksiin liittyvä asia ja muutamia oikeusoppineiden kannanottoja on tullut siitä, että ehkä vähän läikähti sitten maljan yli [naurahtaa] siinä alkuvaiheessa. Mutta mä ymmärrän sen toisaalta siinä, että silloin alkuvaiheessa oli hirveen vähän tietoa siitä, et mikä sen pandemian niinku todellinen luonne on. Et ehkä se oli siinä kohdassa oikea ratkasu sitten laittaa joiksikin viikoiksi palvelut kiinni. Aika nopeasti kuitenkin saatiin sit ruveta niitä ovia avaamaan.

Mut ihan ymmärrettävää on se, että se oli monelle niin kuin märkä rätti vasten kasvoja, että nyt se niinkun yksi semmonen luotettava tukikohta elämässä sitten ei ottanutkaan asiakkaita vastaan.

Haastattelija: Sä mainitsit aikasemmin sen, että näihin niinkun poikkeustiloihin tai kriisitilanteisiin tulisi olla valmistautunut jo ennen, kun ne tulee päälle. Niin mimmosia keinoja tähän on olemassa?

Mika Mustikkamäki: No se ennakointi ja ennalta suunnittelun tietysti mahdollisuuksien mukaan on varmaan se ainoa tapa, jolla voidaan rakentaa semmosia menetelmiä tai toimintasuunnitelmia. Et jos ajattelee ihan ennakointitoimintaa niinku yleisenäkin, niin sehän on tavallaan ideana se, että voidaan valmistautua moniin erilaisiin tulevaisuuksiin ja siel on tarjolla paljon erilaisia menetelmällisiäkin työkaluja siihen, et miten voidaan sitä tulevaisuutta koettaa ennakoida.

Et jos ajatellaan niinku tällasta kriisitilanteessa toimimista niin esim. skenaariotyöskentely vois olla siinä ihan semmonen yks kätevä menetelmä, jossa laaditaan toivottuja tulevaisuuksia tai vältettäviä tulevaisuuksia ja sit ehkä kolmantena skenaariona voi olla tämmönen todennäköinen tulevaisuus, joka niinkun tulee olemaan se ehkä todennäköisin tapa, miten asiat tulee menemään. Ja sitten tavallaan niinku näihin eri tulevaisuuksiin pohjaten laaditaan tämmösii malleja, et mitä tapahtuu ja miten me toimitaan. Et meillä on tavallaan olemassa jotain askelmerkkejä, vaikka se ois pikkasen muuttuvainenkin se tulevaisuudenkuva, mikä siellä on vastassa.

Et mun mielestä niinku mä ite ennakointikoulutuksessa jo joku vuosi takaperin olin mukana ja semmonen joku on kantava ajatus, mikä sieltä jäi itelle oli tavallaan sieltä, että kun ne tulevaisuudet tai se tulevaisuus ei oo koskaan semmonen, mikä vaan pudotetaan meidän päälle ylhäältä, vaan meillä on aina itellä joku mahdollisuus vaikuttaa siihen, et minkälainen tulevaisuus toteutuu tai tulevaisuudet. Usein puhutaan monikossa, ku ennakoinnista puhutaan ja tämmösest tulevaisuustyöstä. Mut sehän tavallaan niinku voimauttaa usein ihmisiä siinä työssä, kun ajatellaan, että mulla on itsellä mahdollisuus vaikuttaa asioihin, joita tapahtuu tai sitten kun joku semmonen ulkopuolinen tekiä tulee ja vaikuttaa, niin mulla on kuitenkin mahdollisuus olla mukana siinä, kun me reagoidaan siihen ja minkälaisia erilaisia reagointivaihtoehtoja on olemassa. Et se asennepuoli on hirveen tärkeä, kun valmistaudutaan ja ennakoidaan. Se on ehkä tärkein.

Ja sit jos ajattelee ihan henkilöstönäkökulmaa, niin tää tämmönen ennakointityö ja varautumistyö, sille tekee tosi hyvää, et me saadaan paljon erilaisia näkökulmia siihen työskentelyyn kun me ennakoidaan. Koska ihmiset tavallaan tuottaa sitä semmosta niinku tulevaisuuskuvaa aina niin yksilöllisesti omien tavallaan elämänkokemuksiin ja muihin perustuen. Ja sit jos aletaan tekeen tämmöstä ennakointityötä, niin mitä enemmän erilaista elämänkokemusta me voidaan tuoda siinä pöytää, niin sitä rikkaampia vaihtoehtoja meillä on sitten tavallaan tuottaa reagointia varten. Et se on mun mielestä, se on mun mielestä tärkeetä. Kuullaan erilaisia ääniä.

Ja vaikka… tämmönen kriisinkestävyys-kysymys ja kriiseihin varautuminen, sehän on lähtökohtaisesti aina vähän tämmöstä dystooppista ajattelua, et kriisi on niinku jotain negatiivista, joka tulee. Mutta sit kun tehdään tämmöstä tulevaisuuspohdintaa ja harrastetaan tätä ennakointityöskentelyä, niin siel ois hirveen tärkeetä laittaa myös tämmöset niinku utopia-silmälasit vähäks aikaa päälle ja ajatella niin, että jos ja kun kaikki meneekin parhaalla mahdollisella tavalla, niin mitä se tarkottaa. Ja vaikka meitä kohtasikin tämmönen kriisi, niin mikä on se meidän resilienssi parhaassa mahdollisessa tilanteessa, miten me päästään ponnahtamaan takaisin siihen niinku normaaliin arkeen. Niin sehän on tietyllä tavalla tämmöstä utopistakin ajattelun, et yritetään hakea se paras mahdollinen maailma, mikä voi toteutua. Et mä en suosittelen myös tämmöstä  positiivista ennakointiasennetta ja tulevaisuusasennetta.

Haastattelija: Joo ja tuli semmonen mielikuva justiin, et tarttis ehkä futurologien kanssa enemmän keskustella, koska jos mun pitäs alkaa miettii, että mitä tulevaisuudessa voi tapahtuu, niin [naurahtaa] joko mulla alkaa semmonen whihe noise -kohina heti, et ei tuu mitään mieleen tai sit alkaa tulla kaikkia ääripää katastrofiajatuksia. Että tavallaan se, että kuinka paljon sitä ehtii ja kykenee niitä heikkoja signaaleja seuraamaan. Megatrendit nousee helpommin, mut se heikkojen signaalien poimiminen on sit kumminki. Sitä elää niin omassa arjessaan ja pyörittää sitä, ni se on hyvin hankala yhtäkkiä sit hypätä tämmöseen futurologiseen rooliin ja alkaa niinku miettii‚ et mitä jos. Niin tää oiskin ihan hyvä, jos niin kun tällaisessa ennakoinnissa käytettäs tämmöstä asiantuntijuutta sit, mikä on jo olemassa.

Mika Mustikkamäki: Ehdottomasti, kyllä. Ja sit tavallaan semmonen ulkopuolinen asiantuntija pystyy ehkä johdattelemaan niitten työkalujen käyttöönkin toisella tavalla ja voi antaa sytykkeitä, esimerkiksi siihen liittyen, et ei mennä siihen puhtaan dystooppiseen tulevaisuusajatteluun, vaan nyt se voi sitten tää tämmösen niinku… ulkoinen asiantuntija ehkä johdattaa just sinne utooppisemman ajattelun puolelle ja näkemään niinku niitä positiivisia polkuja, vaikka sit puhuttaisikin sit  tällasista kriisitilanteista. Et ehdottomasti näen sen kyllä niinku tärkeenä, et käytetään myös tämmösiä nyt tulevaisuusosaajia.

Haastattelija: Ja jotenkin mielikuva tästä tulee siitä niinku… se ääri… ääriversio, ku joku amerikkalainen foliohattu, ufot tulee ja sieppaa ja kuinka toimimme tässä eteenpäin [nauraa].

Mika Mustikkamäki: Kyllä kyllä. Joo. Mut se on hyvä, että kun on näitä futuristeja  ja tulevaisuuden ajattelijoita, niin he on tavallaan perehtynyt kuiteskin siihen syvällisesti usein ja he tuntee tän myös foliohattuosaston sieltä ja he osaa sit ohjata tarvittaessa niinku niitten karikkojen ohi, [naurahtaa] et pysytään kuitenkin asiassa.

Haastattelija: No tässä lopuksi, mimmoset ohjeet sä osaisit antaa tiivistetysti, että kuinka kriisinkestävyyttä ja kriisinhallintaa vois kirjastokohtasesti jatkossa vahvistaa?

Mika Mustikkamäki: Joo, no jos ajattelee jonkinlaisten käytännön tekojen tai toiminnon kautta, niin mun mielestä on tärkeää, et ensin pitää tietää itse, että voi kertoa esimerkiksi asiakkaille. Eli tavallaan niinku se selvän ottaminen ja sen semmosen kuvan rakentaminen itselle siitä, et mitä tämä kaikki tarkoittaa ja mitä se kriisinsietokyky tarkoittaa meidän kirjastossa. Se on niinku hirveen tärkeä muodostaa. Et ennen sitä ennen kuin se omakuva muodostettu‚ niin hirveän vaikeasti uskottavasti ja sillä luottamuksella kääntyä sit asiakkaille viestimään. Et se on niinku hirveen tärkeetä.

Mä ite jotenkin ajattelisin, että se ois myös tosi tärkeä, et me pystyttäs käymään ehkä kirjaston sisällä, mutta myös muiden kunnan toimijoiden välillä tämmöstä jonkinlaista arvopuhetta siitä, että mitkä asiat ovat tärkeitä, jos meitä kohtaan  tämmönen kriisitilanne. Jälleen on se sitte niinku henkistä puolta tai fyysistä puolta. Et tavallaan meil ois joku jaettu pelikirja siitä, et millä tavalla me reagoidaa ja mitkä on ne meidän arvot, kun me tehdään vaikka tämmöstä kriiseihin valmistautumistyötä ja sitä ennakointia.

Sit kun nää on olemassa, niin musta se on hirveän tärkeä, et me pystytään saavuttamaan niille asiakkaille myös, et mitä tää tämmönen kriisitietoinen kirjasto tarkoittaa. En tarkota sitä, et sitä pitäs olla isoilla mainostauluilla levittämässä. Mut kun se tilanne tulee, et meillä olis tavallaan ne hyvät sanotukset sit siitä kirjastojen roolista. Liittyy se sitten siihen tilaan tai liittyy se meillä aineistoihin tai liittyy se siihen meidän henkilökunnan rooliin. Et meil on olemassa se sanotus, että sä voit tulla meille asiakkaana ja susta pidetään täällä ikään kuin hyvää huolta‚ vaikka onkin stitte joku kriisi tai poikkeustilanne päällä.

No sitten jos ajatellaan tosi tosi semmosta fundamentaalista asiaa niin se, että kirjasto pääsee mukaan sinne kunnan muuhun valmiussuunnitteluun, on osa sitä kunnan yleistä varautumistyötä, niin se on ihan hirveen tärkeetä mun mielestä. Et jotenkin semmosii viestejä on kantautunut siitä, että esimerkiksi koulut nähdään tämmösen varautumisasiantuntijuuden puolella paljon jotenkin loogisempina paikkoina, esimerkiks kokoontua poikkeustilanteissa ja itse haluaisin ajatella, että no kyllä kirjastot nyt ois paljon loogisempi paikka tällaisille kokoontumisille ja niin kuin vaikkapa kuntalaisten yhteentulemiselle. Näkisin, että kirjastot ois siinä jotenkin selkeimpiä toimintaympäristöön, kun ne koulut. Kyllä mä ymmärrän sen, et se saatetaan sit nähdä toisellakin tavalla. Mut se et jos me päästään mukaan sinne kunnan omaan valmiussuunnitteluun, niin me voidaan sanottaa näitä omia ajatuksia parempi sitte sille niinku laajemmassa kontekstissa sille valmiustyölle ja varautumistyölle.

Tähän liittyen ehkä sit myös semmonen‚ että määritellään ne erilaiset toimintavastuut poikkeustilanteiden varalta. Ja siis se poikkeustilanne voi olla niinkin pieni kun joku… pieni siis kirjaston näkökulmasta, mut valtava yksilön näkökulmasta, vaikka joku sairaskohtaus kirjastotilassa. Et meillä on olemassa ne valmiit askelmerkit, et sitä ei tarvii lähtee etsimään sit sitä defibrillaattoria tai  jotain muuta, vaan me tiedetään kaikki, missä se on tai me tiedetään tulipalon sattuessa, et mistä me päästään turvallisesti kaikki ulos. Ihan tämmösiä arkisia asioita.

Haastattelija: On ja ihan siis tällanen, niinku deffan puuttuminen kirjastoista, niin varmasti koskettaa aika monta kirjastoa. Et aika monessa paikassa on vaan ne  sidetarpeet ja laastarit ja desifiointiaineet. Koska sekin toki vaatii kalibrointia ja muuta tällasta niin ihan totta, et pitäs olla tavallaan valmistautua siihen, että henkilökunnalla on ne ei ea-vaatimukset ainakin sillä määrällä, mikä pitää olla suoritettuna ja on voimassa olevat ja sitte myöski se, että kirjastosta löytyy se aineisto tai siis ne laitteet, joilla sitten pystyy ja joku joka osaa käyttää niitä on aina vuorossa.

Mika Mustikkamäki: Kyllä, kyllä kyllä. Siis se osallisuuden ajatushan siinä tulee sit  kuitenkin ku ollaan päästy vaikka jonkun isomman kriisin alkujärkytyksestä, niin sit me aletaan puhumaan kuitenkin niistä, et miten me voidaan pitää kaikki mukana ja miten huolehditaan siitä osallisuudesta. Että ite jotenkin ajattelisin, että… no jo spalataan vielä siihen sielunhoito-termiin, et tavallaan et se palosammutin on joo se ykkösasia monessa kohdassa, mut siis hyvin nopeasti se tilanne kuitenkin lähtee  tasaantumaan sillä tavalla, et me palataan niinku ehkä et se sielunhoito on se tärkeämpi puoli. Et meillä on ihmisiä, joita kohdata, meillä on paikka jonne tulla. Se osallisuuden astehan voi olla hyvin vaihtelevaa. Et saattaa olla semmonen, joka ehdottomasti haluaa sitä kahdenkeskistä puheaikaa sen kirjastoammattilaisen kanssa tai sit voi olla ihminen, joka vaan haluaa tulla sinne kirjastotilaan, nähdä että siellä on muitakin ihmisiä ja tavallaan rauhottua siitä periaatteesta ja tosiasiasta, että se kirjasto on olemassa ja hän näkee siellä niin kuin kanssaihmisiä. Et tää niinku valtava vaihteluväli sieltä palosammuttimesta sielunhoitoon on hyvä pitää mielessä.

[taustamusiikkia]

Haastattelija: Kiitos Mika tässä tuli paljon hyviä ohjenuoria, joita noudattamalla voidaan hallita kriisinhallintaa [naurahtaa], kuinka tän sanos. Hallita kriisinhallintaa. Kiitos paljon. Mika Mustikkamäki: Kiitos.

Pääset kuuntelemaan podcastin tästä:

vaikeiden tilanteiden purku podcast-WF 

Äänitteen kesto: 28 min 

Litterointimerkinnät 

Haastattelija: Haastattelija 
Vastaaja: Merja Lahti 
  
sa- sana jää kesken 
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja 
(-) sana, josta ei ole saatu selvää 
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää 
[tauko 10 s] vähintään 10 sekunnin tauko puheessa  
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa  

[musiikkia] 

Haastattelija: Tervetuloa AKEpampas Pinnalla -podcastiin. Tänään on vieraana Vaasan kaupungin työsuojeluvaltuutettu Merja Lahti, ja aiheena on vaikeiden tilanteiden purku. Tervetuloa. 

Merja Lahti: Kiitos, kiitos, mukava olla tässä. 

Haastattelija: Voin ottaa alkuksi, että mikä on vaikea tilanne? 

Merja Lahti: Yleensä työpaikoilla voi olla hyvin erilaisia tilanteita. Se on hyvin yksilöllistä, minkä kokee vaikeaksi tilanteeksi. Ja yleensä tunteet johtaa siihen, että jonkun asian kokee vaikeaksi. Ja ehkä se on se, että se oma itsetuntemus on tosi tärkeetä. Ja vaikka vihantunne, elikkä se oikeudenmukaisuus, jotain on menny väärin, on kokenut sen vääräksi, niin se on tosi tärkeetä, että tunnistaa ne, että ei tuu sanottua sit sellasia asioita, mitä myöhemmin voi katua. 

Haastattelija: Kirjastossa, nii missä voi tulla näitä vaikeita tilanteita? 

Merja Lahti: Kirjastossa, ja mulla on nyt kuus toimialaa tässä, niin joka työpaikal tulee niitä vaikeita tilanteita, se on ihan ok. Ja aina tulee jotain törmäyksiä, missä voi sattua sitten, koska meillähän on se kokonaisvaltasuus. Ja se, että onko kotona kuormitusta, onko töissä kuormitusta, ja mitenkä me koetaan vaikka esihenkilön sanat tai työkaverin sanat, tai tiimissä on jotakin, koska me ollaan erilaisia; se on meiän vahvuus. Mutta joku sellanen asia voi siellä jäädä mietityttämään, ja siitä tulee vaikeita tilanteita. 

Ja myöskin tietenkin tänä päivänä on iso uhka esimerkiksi ulkopuolelta tulevat uhat ja sellaiset. Monessa työpaikassa sitten asiakkaat on sellanen, mikä voi aiheuttaa sitä pelkoo, tai mitenkä ihminen käyttäytyy. Niin se on jotenkin sellanen, se kohtaamisen taito, niin se on sellanen, mitenkä sitten jokainen kokee sen asian, niin se voi sitte triggeröidä. 

Haastattelija: Eli se on aina yksilöllistä, nää, että jotku kokee jonkun asiakastilanteen ihan luonnollisena, ja toinen taas kokee sen hirveen vaikeena, esmes palautteen saaminen asiakkaalta ja tämmöset? 

Merja Lahti: Joo, kyllä, justiin se palaute, ja osaako ottaa vastaan vaikka negatiivista palautetta. Ja se on niinku tosi tärkeetä, että mitenkä se palaute annetaan, koska tosi vaikeitaki asioita pystytään sanomaan nätisti. Niin se ystävällisyys ja se on tosi tärkeetä, että pystytään keskustelemaan mistä tilanteesta vaan. Niin se on tosi tärkeetä. Sitä mä korostan aina, että keskustelulla kaikki selviää. 

Haastattelija: Pitääkö jokainen tämmönen vaikea tilanne, kokemus, niin pitääkö se päästä aina purkamaan jollain tavalla? 

Merja Lahti: Kyllä mä suosittelen sitä. Ja sekin on hyvin yksilöllistä: toinen ajattelee niin, että ei tää oo mitään, ja toinen on tosi herkkä ja miettii sitä, että mitähän tuo ajattelee, koska ei me voida toisten ajatuksia lukee! Pitää kysyä, että hei, mitä sä tarkotit, että nyt tuntuu siltä, että mua ei arvosteta, tai jotakin. Et sä katoit mua sillä tavalla.  

Koska kun ne asiat puhutaan auki ja sanotetaan sitä omaa tunnetilaa, niin se on tosi tärkeetä. Se on vaikeeta meille suomalaisille, mutta sitä pystyy opetella. Ja miettimään niitä, että miks musta tuntuu näin, että nyt mulla nousee se viha ja nää ajatukset päässä, koska se on se, että saa jonku kans pallotella niitä asioita. Mutta sit, että se ei rupea kuormittamaan työkaveria tai jotakin muuta, että esihenkilö on siinä, se, kelle pystyy puhumaan ja kertomaan niistä, että mä tarttisin nyt tälläsen pikku palaverin, missä käydään tää tilanne läpi. 

Haastattelija: Pitääkö näissä, kun jos lähetään purkamaan jotain tilannetta, niin pitääkö se edetä aina hierarkkisesti, vai voiko (mennä) [05:25] tavallaan korkeempaan tahoon? 

Merja Lahti: Joo, toi on hyvä, koska monesti jää se, että ei tarvi auttaa. Mä en halua, että tästä kerrotaan eteenpäin. Ja jos ei esihenkilölle uskalla kertoo, mikä monesti voi olla pelkona siellä takana, niin sitte on työsuojeluvaltuutettu, joka voi auttaa. Me voidaan vähän pallotella yhessä ja miettiä, miten me jatketaan. Tai pääluottamusmies, jos on sellasia asioita. Ja monesti me toimitaan sitten yhessäkin, että on sellasiaki tilanteita. Koska ikinä ei saa jäädä yksin. Se on tosi tärkeetä. Työterveys on isossa osassa tässä myöskin: me tehään yhteistyötä, että sitten he auttaa sieltä, ja he voi ottaa sitte vaikka muhun yhteyttä, että tää on tällänen. Esimerkiks se kiusaaminen tai joku on takana, että sitten mä saan kontaktin asiakkaaseen, niin se on tosi, tosi tärkeetä, ja sitten saa sen avun, ja siitä he on aina tosi kiitollisia, että saadaan ne tilanteet auki ja saadaan keskusteltua sitten meiän kesken, ketä se koskee, pikkuporukalla. 

Haastattelija: Ja sit, jos tulee tämmösiä pitkäaikasia tilanteita, jotka on haastavia, kuten joku tapahtuman järjestäminen, jossa suunnitteluvaiheessa ennen itse tapahtumaa voi olla tilanteita, jotka aiheuttaa kuormitusta, niin onko hyvä niistä käydä erikseen sitten tämmösiä purkutilanteita pikku hiljaa, vai onko se semmonen iso koko kokonaisuuden purku? 

Merja Lahti: Joo, toi on hyvä kans, se on hyvin erilaista eri työpaikoilla. Ja se kannattaa keskustella, niinkun, tavallaan ennakointi on aina se ykkösasia, että puhutaan näistä yleisesti työpaikalla. Otetaan esimerkki, nyt vaikka kaupunginteatteri, niin prokkiksen jälkeen, että käydään se keskustelu, mikä meni oikein, mikä oli haastavaa, mikä oli… vaikka museolla näyttelyn jälkeen, että saadaan tavallaan kiinni niistä. Siinä on tosi tärkeessä roolissa esihenkilöt, että otetaan kiinni niistä viesteistä, mikä sieltä nousee. Ja mitenkä niihin puututaan, ja miten korjataan, ja miten kehitetään sitä toimintaa. Niin se on äärettömän tärkeetä. Jos tarvii, niin sitten siellä prokkiksen välissäkin, ja kirjastollakin, niin sehän on just, että mitä tiimissä, mitä koetaan, miten tarvitaan. Toinen voi tarvita, toinen ei. Mutta keskustelulla kaikki asiat (selkenee) [08:32], se on tosi tärkeetä. 

Haastattelija: Tää ennakointi, että jos tietää, et joku tapahtuman järjestäminen (esmes) tulee aiheuttamaan tämmöstä kuormitusta, niin voiko esimerkiks työsuojeluvaltuutettuun olla yhteydessä etukäteen jo, että vanhoista kokemuksista vois tietää, että millasia saattaa olla tämmöset sudenkuopat, jotka sit tulee kuormittaa henkisesti? 

Merja Lahti: Joo, tuo on tosi hyvä kysymys, ja ilman muuta sitä mä aina rummutankin, että olkaa yhteydessä matalalla kynnyksellä. Ja mä voin tulla palaveriin mukaan, koska se monesti sitte auttaa, että on ulkopuolinen asiantuntija siinä tilanteessa. Ja sitten mä näen sen asian aina sieltä vähä helikopterinäköalapaikalta ja huomaan sitten sen, että mikä siellä voi kuormittaa, ja mikä on se kehonkieli, mistä puhutaan tosi paljo. Mitenkä ihmiset käyttäytyy siinä tilanteessa tai ottaa viestiä vastaan. Ei pysty katsekontaktia tai jotakin tekemään. 

Niin se on tosi tärkeetä, et sitten mä oon siinä tukena. Tai joku meidän työsuojeluvaltuutetuista [naurahtaa], joka nyt milläki toimialalla on. Et meil on tosi mahtavat työkaverit, jotka auttaa mielellään, että ei oo sellasta pelkoo, että sitten vaikka esihenkilö voi soittaa suoraan: meillä nyt on tällänen tilanne, miten jatketaan. Et se on tosi tärkee, että meillä Vaasan kaupungilla on se yhteistyötoiminta, mitenkä nämä tilanteet hoidetaan. 

Haastattelija: Entä kannattaako pyytää vaikeen tilanteen purkamista, vaikka itsestä siltä ei tuntuisi, että tilannetta ei oo syytä purkaa, vaikka olis ollu tämmönen, vaikka isompikin konflikti? Niin onko silti, että ei kannata leikkiä mitään urheata selviytyjää yksin? Että jääkö tämmöset tilanteet kuitenki sitten taustakummittelemaan? 

Merja Lahti: Joo, menee kylmät väreet, koska se on se asia, että ne pulpahtaa pintaan jossain, ja vaikka seuraavalla työpaikalla, niin se on tosi, tosi tärkeetä. Mä suosittelen lämpimästi sitä, että käydään ne läpi. Monesti voi olla niin, että asiakas ei halua, se pelkää, mutta ku se saa sen tuen, niin me mennään yhessä. Ja se on se juttu, että muutenhan keho sen tekee, ja sitten sairastuu. Ja ne jää kaivamaan mieltä, ei saa nukuttua, ja voi tulla terveydellisiä haasteita. 

Ja se on tosi tärkeetä, aivan äärettömän tärkeetä. Meiän keho on kokonaisuus, ja itse oon hengitysvalmentaja, keho-mieli -valmentaja myöskin, niin se on tosi tärkeetä, että pystyy käsitellä ne asiat täällä päässä ja pallotella jonkun kans, että saa sen tuen, ja miettimään, miten me edetään. Koska sillon sä et jää yksin, ja sitten voidaan yhdistää työterveys, mitä ikinä sinne tarvii. Ja tavallaan aina työsuojeluvaltuutettu kysyy sen luvan, että edetään näin, että me saadaan se yhteys ja luottamus, mikä on äärettömän tärkeetä. Sitä ei koskaan voi tarpeeksi painottaa, että me mennään yhessä. 

Ja sitten tavallaan ne henkilöt, jotka ei halua, että menee eteenpäin, niin silti mä vien sen asian jotenkin, että tämä asia nousi – paljastamatta, kuka sen sanoi. Ja että nämä tälläset asiat, mitä on noussut, niin ne täytyy laittaa kuntoon, koska se on se terveysriski iso siellä takana. 

Haastattelija: Eli jos on, vuosienkin jälkeen kannattaa kuitenki käydä asiat vielä läpitte, koska joskus voi olla, että jos keho on reagoinu, niin se voi johtua juuri tämmösistä purkamattomista tilanteista? 

Merja Lahti: Kyllä, joo, nyt tunnen sen niskassani, koska se kuorma, mitä voi kantaa siellä takana, ja ne voi triggeröidä sitte seuraavassa työpaikassa. Tai sitten voidaan vaan, että työntekijä siirretään toiseen työpaikkaan. Ne pulpahtaa sieltä uudestaan pintaan, koska niitä asioita ei oo käsitelty. Niin se on äärettömän tärkeetä. 

[musiikkia] 

Haastattelija: Mites on tää suomalaisuudesta tuttu puhumattomuuden kulttuuri, että vaikeista asioista ei voida puhua paljoa, mutta silti nehän on kaikki luottamuksellista, että näit ei levitellä ympäriinsä? 

Merja Lahti: Juuri näin. Ja luottamus on se kaiken perusta. Ja niitä ei tosiaankaan siellä työpaikallakaan vatvota tai puhuta, koska pitää osata sanoo se raja, että hei, stop, lopeta, ja suoraan sille henkilölle, kuka voi sanoo rumasti tai epäasiallisesti. Ja sitten vaikka tiimissäkin, että ei kuormita sitä tiimiä tai esihenkilöä, tai esihenkilö alaspäin, koska aina se… Se johtamiskulttuuri on niin tärkeetä, että miten se esihenkilö siellä ylhäällä johtaa sitä asiaa. Ja sieltä se valuu se hyvä alaspäin. 

Koska sitten pystyy käsitellä ne pienellä porukalla, että siinä on työntekijä, esihenkilö, ja sitte, että saa sen tuen, että on työsuojeluvaltuutettu tai pääluottamusmies esimerkiksi siinä. Siihenhän voi ottaa jonkun oman puolison tai jonkun, mutta sitä mä en suosittele, koska se on sitten se ulkopuolinen asiantuntija paras siinä asiassa, että saadaan ne asiat sitten keskustelemalla auki. 

Haastattelija: Miten tämmösessä tilanteessa, jos sama asiakas aina triggeröi nää tilanteet, niin hänen kohtaamisensa, että onko parempi, että kohtaa joka tapauksessa tän vaikean henkilön, vai onko se parempi antaa kollegan hoitaa tämmönen tilanne, jos on siihen mahdollisuutta? 

Merja Lahti: Joo, siis ne on tosi haastavia tilanteita, ja miten itse kokee sen esimerkiksi… No siinä tulee se viha taas. Elikkä asiakas tulee (–) [16:10] tai uhkaavasti päälle, koska siinä tilanteessa se pelko tulee, että mitä se nyt mulle sanoo. Ja tavallaan se palautteen antaminen siinä tilanteessa voi olla hyvin tyrmäävää. 

Ja se on hyvä, jos tunnistaa itsessään, et mä en pysty, että voitko sä hoitaa tämän, että joku turvasana siinä, elikkä että mikä on sovittu siellä työpaikalla, että minkähän mä nyt yhtäkkiä keksin. Saitko sä sen meilin, tai jonkun tälläsen. Joku voi käyttää jotakin semmosta, että onko Tapio tullu töihin. Ehkä se on se, että nyt sä hyppäät mun tilalle tänne, että mä en pysty käsitellä tätä. Ja toinen jää vähän siihen lähelle, ja sitten joku sana voi olla sellanen, että se onki, että hälytä vartija paikalle. 

Mutta tosi tärkeetä on se, että vaikka se tulee kuinka… Sä oot ystävällisenä, pidät sen etäisyyden, etkä lähe toimimaan siinä tilanteessa, että ei tapahdu mitään. Ja myöskin nämä asiat, mitkä triggeröi sitten siinä, että se kohtaamisen taito on se, että sä vaikka hymyilet pikkasen sille, ja sä pidät itse sen rauhallisena. Ja että miten voin auttaa. Koska sitten se kokee sen, että tavallaan asiakas voi vetää sen puhejudon siinä. Vaikka sieltä tulee sitä tekstiä, mutta sä pidät sellasen suojakilven siinä, koska ne kimpoo ne sanat yleensä takasin siihen henkilöön, joka on vihanen. Jos ei sitä… että se ei saa ilmaistua sitä omaa asiaansa, niin sit se rauhottuu. Ja voishan mennä vähän tähän sivummalle, tai ettei oo muita, että otatko meiän esihenkilöön yhteyttä, ja käsitellään tämä asia, tai muuta, että tavallaan kiitos palautteesta ja muuta. 

Mutta tänä päivänä on juuri nämä ulkoiset uhkat, ja että koskaan ei tiedä, että tuleeko sieltä joku ihan sellanen ihminen sitten sisään, joka… Että niihin kannattaa varautua ja miettiä ne turvasanat, turvakoodit, mitenkä toimitaan tietyissä tilanteissa. Ja sitten oikeesti keskustella sen henkilön kanssa, jos niit on toistuvia, että mikä on täällä takana, että sekin on tärkeetä myöskin. Niinku vaikka päiväkodeissa vanhempien osalta voi olla tosi vaativia vanhempia, ja että mistä se tulee, koska sitten siellä voi olla oma kiusaaminen takana tai joku sellanen asia, mikä triggeröi sitten henkilöö. 

Haastattelija: Millonkaan ei saa provosoitua eikä vastata samalla mitalla takaisin? 

Merja Lahti: Ei, joo, siinä tulee se asetelma sitten, että jos sä sanot vaikka, että rauhotu, niin sehän on just triggeri. Tietää kotona tämän asian [naurahtaa], että sillon se kiukku nousee, että tää ei oo oikein. Ja se voi triggeröidä sitte siinä tilanteessa, mutta nää on tosi mielenkiintosia asioita nää, miten me… Ja se vuorovaikutus-, kommunikaatiotaito on siinä, että sä saat pidettyä ittes rauhallisena siinä tilanteessa. 

Haastattelija: Onko jotain metodeita, millä kannattaa itsensä rauhotella tämmöses tilantees, joku tietynlainen hengittäminen tai joku vastaava? 

Merja Lahti: Joo. Näin hengitysvalmentajana voin antaa sellasen vinkin, että koska mehän aletaan nopeasti hengittää ylähengitysteillä, ja se kiivastuu se hengitys, koska sillon pitäs miettiä sitä, että hengitän koko ajan nenän kautta, koska se hermosto rauhottuu. Ja sitten se, että hengittääkin ensin ulospäin, pitkään. Kun se tulee se tilanne, niin hengittää vaikka suun kautta ulospäin tosi pitkään. Demonstroin tässä, että hengitän tosi pitkään ulos. Sit mä pidän tauon. Ja hengitän sisään. Ja mulla on aikaa reagoida siihen, mitä mä sanon seuraavaksi. Koska jos (mä) [20:19] meen siihen samaan tilaan kun toinen, koska tunteet tarttuu, niin mä sanon nopeesti takasin. Ja se on hyvin tyypillistä niinkun miten kotona (-) [naurahtaa]. Sen voi jokainen kuvitella, että koska… Sama työpaikalla, mut sul on aikaa reagoida siihen tilanteeseen, että miten mä sanon. Ja se auttaa monesti. 

Haastattelija: Ku on tämmösiä tilanteita, mitä työpaikan vaikka osastolla kohdataan tai pienemmässä yksikössä, nii onko tärkeetä, että käydään yhdessä läpi ja sitten vielä erikseen, yksilöllisesti? 

Merja Lahti: Joo, niistäki kannattaa keskustella. Siellä voi olla joku, joka haluaa käydä tilanteita läpi, niin sillon ne kannattaa käydä. Se voi tuntua vähän turhauttavalta, mutta ihan sellaset pienet, mitä nyt on enemmänkin… Tavallaan esihenkilö voi pitää sellasia pieniä, vaan keskusteluja, mitä kuuluu, ja muut, että ne saadaan käytyä läpi ne asiat, mikä siellä kuormittaa, meniks kaikki hyvin. 

Ja tavallaan siitä tulee sellanen vähän niinkun avoimempi ja spontaanikin kehityskeskustelu. Ne on ollut tosi pitkiä ne kehityskeskustelut, mutta [naurahtaa] siinä arjessakin kannattaa ja työkaverilta samaten kysyä, että hei, meniks tää sun mielestä ok. Ja sitte toinen sanoo, että mun mielestä tässä meni ihan mönkään tää. 

Että tavallaan sitten me pystytään käymään sitä tilannetta läpi, ja miten me toimitaan, että pitäskö tää vielä meiän tiimissä käsitellä yhessä. Niin se on tosi tärkeetä, ja meille suomalaisille just tää puhumattomuuden kulttuuri, ku se on siellä pohjalla, että me opitaan, ja jokainen oppii sitä ilmaisua ja sellasta, että käydään niitä asioita läpi. 

Haastattelija: Elikkä tämä vois olla päivittäistä, vaikka aamukahvilla? 

Merja Lahti: Juuri näin. Joo, joo. Ja sitte se kehonkieli kertoo myöskin niissä tilanteissa, mitä me ei tarpeeksi tiedosteta ja huomata, että välttämättä se ihminen ei edes tiedä, koska se voi olla hyvin sellasessa kehonkieli-, tota, kädet (-) [24:02] tai jotenkin, että sitä ei tiedosta itse, nii sitte kannattaa sanoo sille, että hei, musta tuntuu nyt tälläseltä, että mä koen jotenki, että sä oot hirveen välttelevä taikka vähättelevä. 

Ja vaikka sitten, mitä nyt ikinä vaan onkaan, mutta että se ei tunnista itsessään niitä, miten mä puhun, taikka vaikka miten mä huudan, koska tämä asia on mulle tärkeä, niin mä sanon sen voimakkaammin. Mut se ei osaa sanoo sitä, tämä on mulle tärkeä asia, et mä haluan, koska sillon se ääni nousee. Ja sehän on just sellanen kans, että mikä voi olla niissä tilanteissa, joka triggeröi, ja jos siihen huutaa vastaan, niin sen tietää, mitä siinä [naurahtaa] tapahtuu, että se sitten jää kalvamaan. 

Ja jos ei sitte seuraavana päivänä esimerkiks sano: hei, mä haluan jutella tästä, mitä eilen tapahtu, niin sitten ei tapahdu sitä, että se meneekin sitten… Tavallaan jää sairaslomalle, mikä voi olla sitten monella, että ne ei halua käsitellä niitä, et tää on nyt epämiellyttävä tilanne mulle. Koska se ei oo sairasloman asia, vaan ne pitää jutella läpi, ja jos tarvii siihen tukea, niin call me [naurahtaa]! 

Haastattelija: Tähän lopuks, nii onko jotain vinkkejä aiheen tiimoilta työpaikoille antaa? Tai jotain asiaa mitä haluaa nostaa tai terottaa? 

Merja Lahti: Se johtaminen ja se, että psykososiaaliset kuormitusasiat on, kaavakkeet on täytetty, ja johtaja saa kiinni niistä, mikä siellä kuormittaa, mikä on… Eri riskit täytyy tehdä, mikä hienosti kirjastolla kaikki täällä tehty, että se on mahtava asia. Ja minkä mä haluan nostaa vielä, kun teillä on se työturvallisuus yhtenä kehittämiskohteena, et se on se kivijalka, mikä työpaikalla pitää olla. Niin se on aivan ihana, että sitten pystyy etenemään. Jos siellä jotaki tulee, niin sen pystyy sitte käsittelemään ja käydä läpi ja ottaa kiinni niistä, missä tarvitaan työterveyttä ja missä mitäkin, että ne on tosi tärkeitä asioita. Saa sen balanssin ja sen, että uskaltaa hakea apua, et koskaan sä et oo yksin. Ja pystyy kertomaan sitte esihenkilölle tai vaikka sitte esihenkilön esihenkilölle [musiikki voimistuu], jos on jotaki sellasta, mitä haluaa viedä eteenpäin. Mutta me ollaan siinä hyviä pallottelukavereita, niin koskaan ei oo yksin. 

Haastattelija: Merja Lahti, kiitos. 

Merja Lahti: Kiitoksia kovasti, oli kivaa! 

[musiikki jatkuu] 

Pääset kuuntelemaan podcastia tämän linkin kautta:

https://podcasters.spotify.com/pod/dashboard/episode/e2amdra

Litterointimerkinnät

Haastattelija:Haastattelija
Vastaajat:  Jukka Halttunen Lassi Kokkonen
  
sa-sana jää kesken
(sana)epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)sana, josta ei ole saatu selvää
(–)useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
[tauko 10 s]vähintään 10 sekunnin tauko puheessa  
, . ? :kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa        

[musiikkia]

Haastattelija: Tervetuloa Vaasan AKEpampaksen Pinnalla-podcastiin. Tänään aiheena on musiikin muuttuva rooli kirjastotyössä, ja puhujina meillä on Jukka Halttunen ja Lassi Kokkonen Helsingin kaupunginkirjastosta. Tervetuloa!

Jukka Halttunen & Lassi Kokkonen: Kiitos.

Lassi Kokkonen: No niin, mistäs puhutaan? Aletaanko keskustelemaan fyysisistä materiaaleista, jotka on tietysti aika tommonen polttavakin kysymys ollu jo pidempään muussaki kirjastotoiminnassa?

Jukka Halttunen: Joo, eli siis tietysti sehän nyt on koko homman kivijalka ollu vuosikymmenet, ja varsinki se cd-levyjen tulon myötä nousi sellaseksi. Nyt sit cd-levyjen kysynnän laskiessa ollaan haasteen edessä.

Lassi Kokkonen: Niin (jos siis) [01:15] aatellaan, että jos puhutaan 90-luvusta, niin musiikkikirjastotoiminta oli cd-levyjen – ja osaks vinyylilevyjenkin vielä silloin – liikuttelua ja niiden etsimistä ja tiedonhakua, joka oli aika isokin osa sitä, ainakin Helsingissä. Et siis meil saatto olla jonossa kymmenii tiedonhakutehtäviä semmoses kansiossa, mistä me tutkittiin asioita, vastattiin asiakkaille, että mistä löytyy joku musiikkiesitys, mistä tallenteesta. Nii täähän on ollu ihan arkipäivää. Meil on valtavasti henkilökuntaa vielä 30 vuotta sitten tekemäs tällästä pyöritystä.

Ja nyt, kun cd-levyjen ja muidenkin tallenteiden, fyysisten tallenteiden käyttö on vähentynyt ja niiden jakelu on muuttunu, musiikin jakelu on muuttunu radikaalisti taas viimisen kymmenen vuoden aikana, niin toi on taas muuttunu täydellisesti toi toiminta, että tohon ei tarvita enää henkilökuntaa tollaseen tiedonhakuasiantuntijarooliin niin paljon kun ennen. [Päällekkäin puhumista]. Mitä siinä (-) [02:19], nii.

Jukka Halttunen: Joo, nyt sitä kysyntäähän ei enää sillä lail oo. Sehän tietysti näkyy kaikessa tietopalvelussa, että netin kauttahan sitä sitten melkeen hoidetaan –

Lassi Kokkonen: Niin myös tietopalvelua, kyllä, aivan.

Jukka Halttunen: Kyllä. Mut et aineistoohan siis nyt kuitenki edelleen hankitaan. Helsinkiin hankitaan ehkä… Niille, jotka… jos Helsingin kirjastoverkkoo yhtään tuntee, nii aikoinaan keskustassa oli Kirjasto 10, johon hankittiin paljon äänitteitä –

Lassi Kokkonen: Kyllä. Kirjasto 10:ssähän painopiste oli nimenomaan, et sehän oli alkujaan musiikkikirjasto ja tämmönen kokeileva tekniikkayksikkö, jonka painopiste muuttu pikku hiljaa musiikkikirjastoksi enemmänkin. Et siel kaikki tekniset palvelut tuki sitä musiikkikirjastotoimintaa jo silloin. Mut et silloinhan meillä oli… Kirjasto 10:ssä esimerkiks reagoitiin lainauksen putoamiseen panostamal hankintoihin, eli tehtiin-, et kokeiltiin, jos se on siitä, et me ei hankita tarpeeksi levyjä… No sehän ei tietysti pitäny paikkaansa sillon, et nähtiin, et se ei auttanu siihen.

Mutta hankintamäärät oli valtavia, että säkin ehkä, Jukka, taisit sen jostain mainita, et se Kirjasto 10:n vuosibudjetti oli varmaan suurempi aikoinaan kun koko Helsingin kaupunginkirjaston äänitevuosibudjetti tällä hetkellä. Silloin vielä kaikki muut kirjastotkin kyl hankki tietysti paljon levyjä.

Jukka Halttunen: Joo, kylhän se… Täähän on tietysti yleinen ilmiö sillee, että samoin ku musiikkia edelleen ju-… Tietysti sinällään kiinnostavaa, ku sitä julkastaan edelleen cd:nä, nii sehän on kirjastolle hyvä formaatti se cd, vaikka se kysyntä on pienempää kirjastossa, ja samoin ku sitä myydään vähemmän niitä –

Lassi Kokkonen: Me edelleen hankitaan levyjä, ja meil on itsas tämmönen vähän… (–) [04:09], kirjattu lupaus siitä, et me hankitaan niin kauan levyjä, ku niitä julkaistaan. Et me ei olla menossa semmoseen ratkasuun, että me ennakoitas sitä, että julkasutoiminta loppuisi fyysisille levyille, vaan on vielä ihmisiä, jotka kuuntelee niitä fyysisii äänitteitä, niin kauan me niitä hankitaan. Määrät ovat tietysti radikaalisti pudonneet. Mut pyritään vastaamaan siihen tarpeeseen, mikä tällä hetkel on. Ja esmes kaikkiin hankintatoiveisiin pyritään ainakin reagoimaan, hoitamaan ne.

Ja sit myös täytyy muistaa, meillä palas vinyyliformaatti takasin aika paljonkin verrattuna, mitä se oli ehkä kymmenen vuot sit, jollon se oli täysin kuriositeetin roolissa, ja ehkä imagosyistä vaan hyllyssä joitaki vinyylilevyjä. Nyt meillä panostetaan siihen paljon enemmän. Täytyy mainostaa sitä, et se onkin meidän ainoo fyysinen äänitemuoto, ottaen lukuun kaikki äänikirjat ja kaikki muukin, jonka lainaus on nousussa.

Jukka Halttunen: Aivan, joo. Ja siis sit täähän on tietysti ihan käytännönki asia sen takia, koska osa musiikista fyysisinä tallenteina julkastaan vaan vinyylinä. Et on levyjä, joita ei tule enää ollenkaan cd-levyinä, että ainoastaan digijulkasuina, striimattaviks ja sitten vaan levyinä. Et täähän on (siis) [05:28] tavallaan, joku joskus aikoinaan sano, et täähän niinku… Osittain näiden tallenteiden mukana tällaista historiallista kiertoa tulee tavallaan kirjastomusiikkitoimintaan, että musiikkitoiminta on alkanut tapahtumina kirjastoissa ja ehkä levyjen kuunteluna kirjastoissa, ja lainamäärät nousi sitte ehkä sen cd-ajan myötä suuriksi ja merkittävämmäks asiaks, mut nyt tää murros on siinä vaiheessa, että tavallaan tullaan ympyrässä uudestaan samaan kohtaan.

Lassi Kokkonen: Nii, ja siis täs on tietysti mielenkiintosta nähdä, että jos aatellaan, et 1950-luvulla alkanu musiikkikirjastotoiminta monissa paikois, niinku Tampereella ja Helsingissä esimerkiks, niin ensimmäiset musiikkikirjastotoiminnalliset asiat oli jonkinnäköset kuuntelupiiritapahtumat, jos tutkittiin nuotteja, ja joku pianisti soittaa esimerkkikappaleita. Sit siel oli sitä nuottimateriaalia asiakaskäytössä. En muista ihan tarkkaan, oliko 50-luvun alussa jo, tai sillon kun alko toiminta, niin oliko se jo lainattavaa, vai oliko se vaan tutkittavaa siellä, ja näin.

Mut et me ollaan käytännössä… Tossa on aika paljon semmosta, mitä me ollaan nyt tulossa sitä kohti, eli meil on, niinku sanottu, opetusmateriaalit. Eli se on nuottiaineistoo, verkkoaineistoo, digitaalista aineistoo. Niin ne tukee sitä toimintaa, eli tavallaan semmosta… Jos on musiikin harrastaja, niin me matalal kynnyksellä pyritään tuomaan se mahdollisuus, että vois esmes esiintyä kirjastossa. Me annetaan siihen materiaaleja taustalla ja tiloja ja sit myös studiotiloja, joissa voi toteuttaa, esimerkiks tallentaa itse niitä harjottelemiaan asioita. Eli siis se on semmonen asiointipolku jopa mahdollinen, eli sen aineiston käyttö, studion käyttö ja sen jälkeen esiinty-, ja vielä julkasu ja sit viel esiintyminen sen päälle, ja kaikki vois tapahtuu sen kirjastokonseptin sisällä.

Jukka Halttunen: Kyllä, joo. Tietysti aineisto, tietysti voi… Lisänä on myös niinku tos, niinku sä mainitsitki tossa, niinku digitaaliset aineistot, et meillähän tällä hetkellä Medici.tv, joka klassisen musiikin videopalvelu, ja Naxos, jolla on sitte eri musiikkityylien palveluja, että nääki sillee täydentää tota aineistotarjontaa. Et kaikki se, mitä tehdään tavallaan tän musiikin harrastamisen tukemiseks kirjastoissa, niin sen rinnal ei pitäs koskaan unohtaa sitä, et se musiikin kuuntelu on myös aktiivista harrastamista. Että se on semmonen asia, mist kannattaa pitää vähä korvat höröllä ja silmät auki, että ei kaikki ihmiset halua kirjastosta sitä, he haluais itse harrastaa soittamalla –

Lassi Kokkonen: Nii, ettei palveluu pidä suunnata…

[Päällekkäin puhumista]

Jukka Halttunen: (–) [08:16]. Nii –

Lassi Kokkonen: Palveluu ei pidä suunnata sillee pelkästään siihen, eli siihen pedagogiseen puoleen, et kyl siel pitää olla myös se optio siihen, että ihmiset saavat käyttää sitä musiikkia, mitä he haluavat, et me ei määritellä sitä itse.

Jukka Halttunen: Kyllä. Ja tälläsis tapauksis esimerkiks, niinku yks esimerkki sitten musiikista, niinku musiikin yhteys kulttuurin muihin muotoihin sillä taval, jos sanotaan nyt ihan joku yksinkertanen esimerkki, et ihminen haluu tutustuu vaikka jonku tietyn maan kulttuuriin todella laajasti, niin musiikki on siinä yks osa sitä ja merkittävä osa sen vaikka tietyn maan kulttuurihistoriaa, ja niin poispäin, että siihen ei ukulelen lainaaminen auta!

Lassi Kokkonen: Joo, ei. Toi on hyvä esimerkki siitä, et minkälaisia esimerkiks… Voidaan hypätä myöhemmin tähän musiikkitapahtumatoimintaan. Mut yks semmonen, mitä mä oon itsekki nyt kiinnostuneena tutkinu, on semmost jonku kulttuurin esittelytapahtumaa. Se on jaettu tällee kolmeen osaan, et siin on kirjallisuus, musiikki ja ruoka. Ja tää ois yhdistetty siin tapahtuman sisällä. Must se on aika hyvä semmonen jonkinnäkönen kulttuurillinen leikkaus siihen johonkin asiaan. Ei nyt täydellinen tietenkään, mut se voidaan toteuttaa semmosella jännäl taval, et siinä tulee joku kuva siit, minkälainen ton alueen kulttuuri on. Mutta et tietysti tätäkin voi laajentaa monenlaiseen muuhunki –

Jukka Halttunen: Kyllä, joo. Muistan joskus tapahtuman, tais olla Käpylän kirjastos, ja se oli justiin vastaava, ja siihen oli lisätty vielä ruoka ihan konkreettisesti, et siellä sai –

Lassi Kokkonen: Joo, tuommosta mä tarkotinki, et kyllä niissä (–) [09:55] syödä. Meillä oli hyvänä esimerkkinä se Irlanti-tapahtuma keväältä, niin siinähän oli just kirjallisuutta, livemusiikkia, jotain, jonkinnäköst ruokaa ja myös Guinnessia, mut se oli nollaprosentti-Guinnessia, et me ei sentään ruvettu juottamaan… Tai niin hauskaa tapahtumaa ei järjestetty siitä, että siel ois ollu ihan pubitunnelma, mutta sinnepäin kuitenki, ja sit sai sitä kuvaa. Tietysti toi on vähän kliseekin jopa tommonen asia, mutta me haluttiin siihen vähän semmosii, hauskalla tavalla vähän tommosii kliseemäisyyksiäkin.

Jukka Halttunen: Joo. Mut et tää pätee myös vähän niinku pienemmässäkin muodossa tavallaan aineistonäyttelyihin, eli et jos on joku aineisto, joku teema, sanotaan, vaik ois kauhuteema, jossa olis kauhukirjallisuutta, kauhuleffoja, mut myös esimerkiks sitte musiikki on (-) [10:43] todennäkösesti ennen kaikkea kauhuleffojen musiikkia, mut ehkä jotain muutaki, vaikka goottirokkia tai jotain tän tapasta, et jos se tällänen kulttu-… Et musiikkia helposti, tää nyt on ehkä näppituntumaa kanssa, mut et musiikkia on ehkä jossain määrin aateltu semmosena saarekkeena, et se on niinku sellanen… Tavallaan sen aineistomuodon kautta. Et tavallaan sitä kannattas lähes-… Se lähestymistapa ois kirjastoissa sil taval isos kuvassa mielekkäämpi sil taval, et se nähdään osana kulttuuria, ja se on kuitenki todella… Suomessa varsinki ja tietysti muuallaki, todella tärkee kulttuurin muoto. Et jos sitä ruvetaan himmaamaan kirjastoista, sit kirjaston täytyy miettii ihan omaa identiteettiäänki –

Lassi Kokkonen: Kyllä. No siis tavallaan tossa, kun aattelee sitä kirjastohistoriaa, niin onhan se tietysti nuori asia siellä, et se musiikki otettu siihen mukaan. Mut emmä nyt näkis, että sen jälkeen, ku se siihen otettu mukaan, nii siin ois mitään järkee, et se sieltä poistettais enää. Et se on todellakin just näin, et jos me esitellään vaikka suomalaista kulttuuria, nii jos siin ei oo musiikkia mukana, niin kyl me sillon esitellään se vähän torsona. Ja tietenkin me voidaan tässä sit, jos me halutaan, ottaa esimerkiks joku (-) [11:58] kirjasto suuressa suomalaisessa kaupungissa, jos esimerkiks päädyttiin siihen, että he ei haluu esitellä kotimaista, suomalaista säveltaidetta Suomen satavuotisjuhlavuonna heidän kokoelmissaan, niin se on tietysti yhen keskustelun aihe jälleen, mutta onneks tää nyt ei oo silleen mikään yleinen näkemys.

Jukka Halttunen: Nii, eipä kyllä, joo joo. Eikä tää kaikki… Niin, anteeks, sano vaan.

Lassi Kokkonen: Nii, et jos me… No, ei mul oikeestaan tohon lisättävää, jatka vaan.

[musiikkia]

Jukka Halttunen: Niin, mut et kaiken tän jälkeen, ku sanottu, nii siis tosiaan tää tavallaan tämmönen asiakkaiden osallistaminen ja aktivointi musiikin puolel, nii totta kai se on lisääntyvä trendi ja ihan mielekäs trendi, että –

Lassi Kokkonen: Ihan totta.

Jukka Halttunen: Joo, et lainattavat soittimethan kulkee hyvin lainassa.

Lassi Kokkonen: Kyllä, ja se on semmonen… Must täs aina pitäs muistaa, pitäs vähä tutkia asiaa, että kokeilla erilaisia ratkasuja siinä, ja sitte, mikä toimii, ja sit panostaa siihen, ja sit viel löytää mun mielestä sellasta vähä, että voitas miettii yhdessä vaikka Helsingissä tai jossain kaupungissa meiän musiikkipalveluja. Me voitas miettii, mitkä nää soittimet on, mitä me tarjotaan, ja se ois helposti sillee ratkastavis, meil ois yhteinen paketti, et vaikka meil on ukuleleja, kitaroita ja jotain muita asioita, niin me ratkastas se samalla tavalla joka kirjastos. Ois selkeetä meidän asiakaskunnalle, että tossa kaupungissa on noita, et sen ei tarvi miettii, mistä se löytää jonku, ja pähkäillä se, ettiä jostain meiän verkkopalvelujen uumenista sitä tietoa.

Et tää on yks ratkasu, missä me voitas löytää tämmönen lainattavien soittimien semmonen vähän selkeempi käyttö. Mut ehdottomasti kannatettavaa, ja lainattavii soittimii voi olla kotilainaks, niit voi olla harjottelutiloissa, kirjaston harjottelutilois käytettävinä tai studiokäytössä, et siin on monii eri vaihtoehtoi vielä. Ja meillähän tätä toteutetaan näillä kaikilla tavoilla.

Jukka Halttunen: Kyllä, joo, ja meillä Helsingissä sinällään lyhyesti sanottuna, ku musiikkiaineisto, äänitteet on keskitetty kaheksaan kirjastoon, niin tavallaan tälläsissä myös tavallaan, asiakkaille tulis selväks ja tutuks, mitkä ne kirjastot on, ja missä ne musiikkipalvelut on runsaimmat ja rikkaimmat, että siinäkin mielessä se tukis sitä.

Mut studioitahan täällä Helsingishän nyt on siis tietysti Oodissa, ja Pasilassa on studiohuone, Itäkeskuksessa on studiohuone. Töölöön on suunnitteilla. Mut sä tiedät Pasilasta, et ainaki se käyttö on noussu huimasti siellä sen pelkän yhden pienen… pienen, tai ihan tarpeeks ison, mutta yhden studiohuoneen käyttö.

Lassi Kokkonen: Se on tuplaantunu joka vuosi aina se määrä, että onks se nyt kolmatta vai neljättä vuotta jo meillä, niin koko ajan kasvaa. Ja siis sehän on sillee, että se määrähän tulee jossain vaihees ihan tappiinsa, koska jos se on täyteen varattu koko ajan, et siin on yleensä aika pitkiä ne varausajat kerral, et ne on neljä tuntii yksi varaus, nii se ei montaa asiakasta päivässä ees mahdollista, tai asiakaskäyntiä.

Mutta eihän se vaadi hirveen paljon. Me tehtiin yhdestä vanhasta tälläsestä musiikin kuunteluhuoneest, joka ollu pitkään jonkinnäköisenä kokoushuoneena, niin tehtiin siitä sitte studio. Ja siin nyt varmaan oleellisinta se, minkälaista tekniikkaa sinne hankitaan, eli minkälaista softaa ja mikrofoneja ja muuta laitteistoa, et se oli must sillee, et me tehtiin se… Silleen mietittiin, et se on identtinen se meiän tekniikka ton Oodin studioiden kans nii sit sitä voi käyttää välillä kumpaa vaan, et jos tarvii mennä editoimaan, niin voi mennä kumpaan vaan kirjastoon. Ja sit meil on kyl sen lisänä vielä vanhojen formaattien digitointimahollisuus, että vanhoi lp-levyjä ja c-kasetteja pystyy sitten digitoimaan vaikka muistitikuille mukaansa, et se on niinku se.

Mut se ei oo iso tila, siin ei varsinaisesti voi paljon laajentaa tost enempää, että siin ei bändit voi tulla soittamaan harjottelutilana. Niinku taas Oodis on sit vähä isompii tiloja tommoiseen mahollista.

Jukka Halttunen: Aivan, joo. Näissä tietysti on, koska tossa studiokäytössä on sit se opastuspuoli, että Helsingissähän nyt ei oo niin paljoo ollu. Jonkin verran toki on esimerkiks tämmösiä, musiikin alkeisopastus, vaik esimerkiks ukulelen soittoon, ja on ollu rap-sanatyöpajaa, ja on ollu biisintekokurssia, jotka on toteutettu tavallaan ulkopuolisen toteuttajan kautta. Mut että tietysti, studiokäytössäki on se, että (-) [16:56] resurssikysymys seki, että kuinka paljon niitä pystyttäs opettamaan, esimerkiksi studiosoftan käyttöä.

Lassi Kokkonen: Kyllä. Meil on esimerkiks toi ratkastu niin, että… Ja myös varmaan noi Oodissa, että… Itäkeskuksesta en nyt osaa sanoo, mutta se, että me ei voida, meil ei oo resursseja järjestää mitään studion opastustilaisuuksia tai kursseja. Mut meil on ohjeita siel sen käyttöön, ja sitten asiakkaat kysyy meiltä täsmäkysymyksinä, jos ne tarvii jotain apua jossain, ja sit meil on pari henkilöö, jotka on aika perehtyny niihin tekniikoihin, niin ne pystyy auttaa heitä sen ongelman kanssa. Ei välttämät sillä kertaa kun he ovat siel ees asioimas, mutta jossain vaiheessa voidaan palata siihen.

Että se vaatis aika paljon enemmän resurssei, jos meil ois ihan semmonen jatkuva kurssitus. Ja sitähän varmaan se tarvekki… Siis sithän ihmisii rupeis tulee iha silleen, niinkun, ihan vaan opettelemaan, minkälainen tää studiotoiminta on. Niin varmaan se räjähtäis vähän semmoseks. Me vähän niinku haluttiin välttää sitä, me käytetään sitä tilaa siihen, et vedetään siellä kursseja, vaan siel pitäis olla (-) [18:01] ihmiset voi itse vähän perehtyy (–), tai opetusta löytyy esimerkiks netin kautta aika hyvin, et minkälaisia toimintoja jossain meidänkin studio-ohjelmassa voi olla. Niin et vähän valmistautuisi ite, ja sit lähtee kokeilemaan vaan. Pyritään kannustaa siihen, et itse oppisi ja opettelisi. Mut toki autetaan sit, jos on joku, et kaiuttimista ei kuulu, nii kyl tällaiset.

Mut tää on mun mielestä siis tendenssi. Kyl mä toivosin, et toi huomioidaan, tuo on todellakin tarpeellinen. Harjottelutilat ja studiot molemmat, et se kysyntä on… Me ei ehkä vastata ihan siihen kysyntään täysin vielä. Meil ei oo ihan riittävästi niitä, mut tää on varmaan se musiikkikirjastopalvelun muoto, joka pitäs huomioida kyl ainakin, kun suunnitellaan uusia kirjastoja ja sinne musiikkikirjastopalveluja. Et se on kyl ehdottomast tätä päivää.

Jukka Halttunen: Samoin tähän tietysti nivoutuu siis instrumenttien lainaus joko siihen studiotilaan tai kotiharjotteluu varten. Sinällään tosta musiikki-, jos aattelee sitä opetusasiaa ja pedagogiaa sillä tavalla, niin Helsingissähän ei oo, niinku, talossa ei oo musiikkipedagogia. Et tosiaan näitä jotakin opetusluonteisia tapahtumia tai tapahtumasarjoja on toteutettu sillä taval, että opetus on ostettu ulkopuoliselta. Mutta Helsingissä on ainaki sinällään sellanen tilanne, että tääl on valtavasti siis musiikkiopetusta, niinku musiikkiopistoja, muskareita, ammatillista musiikkiopetusta ainaki kolmen toimijan tahosta, ja jokaisesta kaupunginosasta nyt melkeen rupee löytymään joku bändikoulu tai jotain tällästä.

Mä en itse nää kirjas-, ainakaan… Se tietysti riippuu nyt kirjaston tai kaupungin tai kunnan koosta, missä kirjasto toimii, ja mitä kysyntää silleen on. Mut että ehkä semmonen matalan kynnyksen musiikkiharrastuksen alottamisen kokeileminen on semmonen, mikä kirjastossa voi olla mielekäst, justiin vaikka jonku helpon instrumentin, kuten vaikka ukulele, kautta. Mutta semmonen pidemmälle viety musiikin opettaminen, niin kyl se on jo sitte sellanen asia, joka vaatii jo pedagogisia taitoja.

Lassi Kokkonen: Kyllä vaatii, ja mehän ei olla musiikkipedagogei, eikä me olla pedagogeja muutenkaan. Se ei munkaan mielestä oo ainakaan meillä – en puhu muiden puolesta – se muoto, johon me lähettäis täysillä. Jotain sävyjä siitä voidaan tosiaan käyttää, mutten lähtis, et meiän toiminta ois tulevaisuudessa musiikkipedagogiaa. Niinku aina ennenkin, niin musiikkikirjasto ja myös kirjasto yleisestikki tarjoo sen oppimisen tueksi materiaaleja: esimerkiks puhutaan just niist nuoteista, opetusmateriaaleista. Mut me ei olla niit opettajia.

Mut toki tää… Ei mitään siitä pois, siitä pedagogisesta ukulelehommasta, mitä esimerkiks Espoos on ansiokkaasti tehty musiikkipedagogien toimesta, et se on ihan hyvä lisä, mut se ei saa olla se ainoa palvelu, et meil on musiikkikirjastopalvelu, ja se on tämä.

Jukka Halttunen: Joo, pedagogia ei korvaa perinteisiä (musiikki)palveluita [21:32] sinällään. Pedagogian voi ajatella laajasti, että kylhän ne 50-luvun teorialuennot kirjastoissa, niin pedagogiaahan neki on ollu, mutta kuitenki.

Mut sinällään semmonen, tost pedagogiast ja niinku esimerkiks soittamisest studios tuli mieleen, nii on sitte totta kai myös tälläset tapahtumat, mutta myös semmoset tilat, joita voidaan tarjota yhteissoitolle. Helsingissähän ainaki Pasilassa ja Rikhardinkadulla on jami-, ja Espoossaki tiedän, et on jamitilaisuuksia paljon. Se on kans semmonen yks tapa, missä se ihmisten oma aktiivisuus voi tulla esille semmosille, jotka on ehkä pikkasen enemmänki jo soittanu, niin –

Lassi Kokkonen: Joo. Toi on hyvä esimerkki, toi tollanen tavallaan jonkun yhteisön harjottelutilaisuus, joka on meidän tiloissa, joka on avoin. Eli periaattees siinä voi kuka vaan osallistua siihen, mut se on samalla heidän treenivuoro. Ja ei nyt siis mikään ihan valtava määrä ihmisii oo niihin osallistunu, mut se mahollisuus kuitenki siel aina olemas. Ota oma soittimesi mukaan ja mee mukaan vaan soittamaan, et ne antaa sen mahollisuuden ne tahot. Ja me tarjotaan taas se tila ja aika.

Et tää on mun mielest ehkä sellast… Yks puoli siinä tulevaisuuden musiikkitoiminnas on tämmönen verkostojen muodostumisen mahdollistaja. Eli me ollaan se paikka, jossa ihmiset voi kohdata saman, yhteisen kiinnostuksensa kautta ja ehkä… ja löytää siinä jotain yhteistä toimintamallia. Ja tarjotaan tiloja siihen, et voi järjestää tapahtumia, ja heil on omia verkostoja, joita he sit tuo sinne.

Et se on yks mun mielest semmonen, et niinku nimenomaa tilojen ja semmosen… Ehkä me tarjotaan sit vähän teknistä tukee, mut semmosten tarjoaminen siihen, että ihmiset harrastaisivat musiikkia yhdessä.

Jukka Halttunen: Kyllä, joo. Sitte tietyst… Joo?

Lassi Kokkonen: Sano vaan.

Jukka Halttunen: Tästä sit vähän niinku eteenpäin on tietyst sitten yhteistyö muiden musiikkikentän toimijoiden kanssa, jota nyt Helsingissä on sitte… aina on ollut, mutta johon nyt myös osaltaan sitte on pyritty vähän satsaamaan, että tavallaan kirjasto sellasis tapauksissa tarjoaa esiintymismahollisuuksia ja myös jopa ihan ammattiopiskeluun liittyviä tapahtumia. Meillähän on yhteistyötä ollu Pop & Jazz -opiston kanssa ja konservatorion kanssa.

Lassi Kokkonen: Sibelius-Akatemian kanssa on ollu kanssa ja… aika paljon. Lähes kaikkien toimijoiden kans jossain vaihees ainakin jotain yhteistyötä.

Jukka Halttunen: Joo. Kaupunginorkesterit on tavallaan kaupungin omaa toimintaa sillee ja kulttuuri- ja vapaa-ajan toimintaa, hyvin lähellehän kiertää sillee. Mutta heidän tilaisuuksistaan, koska ne on konsertteja, nii on sit se toinen puoli asiaa, jos pedagogiaa ajatellaan. Me ollaan varmaan tästä Lassin kans aika oltu samaa mieltä, että kirjastol ei oo ehkä mieltä… välttämättä mielekästä ainakaan isossa kuvassa yrittää kamppailla minään, niinku, tai kilpailla konserttisalien tai klubien tapahtumina. Vaan sillon ku meillä on musiikkitapahtumia… Voi toki olla ihan perinteisiä konsertteja, eikä niis oo mitään vikaa, ja varsinki jos se on se mahdollisuus vähän niinku uudemmille yrittäjille ja esiintyjille tai bändeille, jotka kaipaa esiintymistilaisuuksia, noin poispäin, nii kirjasto on myös semmonen matalan kynnyksen paikka tulla kokeilemaan esiintymistä. Samoin myös open stage -tapahtumat.

Mutta sitten toisaalta se, että sillon kun on musiikkitapahtumii, joihin liittyy musiikin esittäminen, että siihen liittys myös jotakin informatiivista ja vähän pedagogista. Eli esiintyjät avais sitä omaa musiikkiaan tai musiikkikulttuuria, jota he edustaa, ja niin poispäin. Koska se on mun käsityksen mukaan semmonen musiikin tapahtumien osa-alue, jota ei välttämät kovin paljon kyl muual tehdä.

Lassi Kokkonen: Ei juuri kukaan muu tee, et se on just semmonen kulma, jossa meiän kannattas… Meiän pitäs tarttuu siihen puoleen siinä, että yleensä… Hyvin harvoissa livekeikoissa jossain, jos menee johonki konserttisaliin tai klubiin, esitellään sitä esiintyjän tuotantoa tai ylipäätään häntä muutenkaan siellä. Nii jos me saatas yhdistettyä siihen joku tämmönen pieni informatiivinen puoli, mut myöski toi, et musiikista ylipäätään, sen taustoista, ja mitä se on, niin se vois olla se kulma.

Mut niinku sanottu, nii ei oo välttämättä mitään (-) [26:27]. Ei kannattas lähtee vaan siinäkään siihen yhteen ratkasuun, et meil on nyt tämmönen kirjastomainen ratkasu tai malli musiikkitapahtumiin, vaan se voi olla kyl ihan mitä vaan, jos rahkeet riittää ja tilat. Ja yleisöäkin kiinnostaa kaikenlaiset livekeikat, mitä hyvänsä ne onkaan, niin kyl niitäkin kannattaa toteuttaa.

Jukka Halttunen: Kyllä, joo, ja tietysti tilathan jossain määrin rajottaa ja toisaalta antaa mahollisuuksia eri toimipisteissä erityyppisille tapahtumille sillai.

Lassi Kokkonen: Et mun mielestä, jos on erillinen, joka voi sulkee pois siit muusta kirjastotoiminnasta, niinkun akustisesti, niin eihän siin oo mitään rajaa, mitä siellä voi toteuttaa. Mut sit täs tehdään tapahtumia avokirjastosalissa, nii se on vähän, se rajottaa sitä ja kannattaa miettii, minkälainen siin toimii. Et kyl ne tilat o aika ratkasevia näis.

Mut et kyl mun mielestä, näkisin, et jos mietitään, onks se kasvava ilmiö, niin ehdottomasti, koko ajan. Mut sekään ei oo se ainoo muoto, et me ruvetaan siirtymään tapahtumatuottajiksi. Et se on vaan yks osa, mut hyvä lisä siinä kokonaispaletissa.

Jukka Halttunen: Ja sit siinä mielessä, et se on tavallaan sen musiikkikulttuurin tuomista kirjastoon. Sitäki on aina tehty, mut jos sitä kasvavasti tehdään, niin tavallaan, että jos fyysisten äänitteiden lainaus tai striimattavan digiaineistoinkaan käyttö niin korkeeta, niin tää on sitä musiikkikulttuurin tuomista kirjastoon omalla tavallaan, jota tosiaan ei muut välttämät tee.

Sit täs on myös semmonen puoli, että on myös paljon musiikintekijöitä, joita kiinnostaa tälläset tilaisuudet. Et heil on mahdollisuus puhua omasta musiikistaan ja saada yleisöltä kysymyksiä ja palautetta ja keskustelua omasta työstään.

Lassi Kokkonen: Joo, must toi ois erittäin kiva ja mielenkiintonen kulma. Mehän ollaan sitä yritetty tossa ajaakki Jukan kanssa joku vuosi, et me saatais esimerkiks noihin vähän isompiinki konserttitapahtumiin, ku me tehdään yhteistyötä Helsingissä, niin meil on tämmönen toimialayhteistyö, et siihen kuuluu kulttuuripalvelut kokonaisuutena. Niin noissa meidän isoissa kulttuuritaloissa, kuten esimerkiks Vuotalo, Kanneltalo, Malmitalo, Stoa, järjestetään konsertteja, et jos me saadaan siihen, sen yhteyteen tämmönen esittely- tai haastatteluosio taustoittamaan vähän sitä konserttia, niin se ois aika mielenkiintoinen kirjaston palvelu. Mut toistaseks se ei oo viel ihan ainakaan lähteny, mutta miksei tulevaisuudessa. Tää ois must todella mielenkiintonen haaste, ihan niinku kaikille, et miten se saadaan toimimaan, et onks artisti ihan sinut sen kans, et hän (tulee tällaiseen) [29:26] esihaastatteluun, ja miten kirjasto pystyy sitä palveluu toteuttaa. Kaikki tässä ois semmost uutta ja mielenkiintost.

Jukka Halttunen: Kyllä, joo, ja osaltaan voi nähä myös sellasena, ku puhutaan asiakkaiden osallistamisesta, niin sellasten ihmisten, jotka eivät halua ruveta opettelemaan jotain soitinta tai käyttää studioita, nii heidän osallistamisensa musiikkikulttuurin kirjaston kautta voi tapahtuu myös näin. Koska ne tilaisuudet on sit tosiaan monesti sellasia keskusteluluontosia, ja niin poispäin.

Lassi Kokkonen: Just näin.

Jukka Halttunen: Joo, et siinä mielessä livemusiikki tai musiikkitapahtumat kyllä kirjastossa… Pitäisin mielekkäänä, ne on kasvavaan suuntaan, mutta sillä näkökulmalla, että niissä ainaki jossakin määrin olis myös sellanen toteuttamismalli, jota vielä muualla musiikkikentäs ei tehdä niin paljoo ainakaan.

Lassi Kokkonen: Mut et sit taas tossa voi aina miettiä resursseja, et onko se mahdollista, siis onko henkilöstöä, onko rahaa. Et ihan kaikki musiikkitapahtumat kirjastos ei voi aina olla ilmaisia. Toki semmostakin on, et jos –

Jukka Halttunen: Sisäänpääsy on kyl ilmasta aina.

Lassi Kokkonen: Jos esiintyjä haluu tulla esiintymään ja haluaa tulla nimenomaan johonki kirjastoon, niin oletuksena ainakin meil Helsingis on se, että sillon hän tulee esiintymään ilmaiseks. Mut jos me pyydetään jotain, ja meil on joku oma idea, minkälainen musiikkikirjasto-livetapahtuma me halutaan toteuttaa, nii sit meil on pakko olla jonkinnäkönen korvaus, et eihän ihmistä pyydetä ilmaseks työtään tekemään.

Mut et nää on aina tämmösii keskusteluja, jotka jossain vaihees vähän pompahtaa esiin. Me ollaan nyt ehkä Helsingis löydetty tähän onneks semmonen aika toimivakin ratkasu, resurssiratkasu, mut se ei koskaan ihan täysin vastaa siihen, että onko meillä henkilöstöä toteuttamaan musiikkikirjastotapahtumia, et se vaatii pikkasen sit taas osaamista ja aikaa. Et ei se tyhjästä synny, et joku voi aatella, että tohon tulee esiintymään joku, ja sitte se vaan pompahtaa ku taivaasta siihen suoraan esiintymään. Yleensä se vaatii aika paljon kaikkee, mitä siinä taustalla sit onkaan, niin kaikkee markkinointia, tekniikkaa, hostaamista, semmost tavallaan tuottajaroolia siinä tapahtumassa.

Jukka Halttunen: Tiedottamista ja kaikkee.

Lassi Kokkonen: Kyllä.

Jukka Halttunen: Tää on semmonen juttu kans, mikä on mun ymmärtääkseni semmonen ammattikuvallinen muutos kyllä, jos ajatellaan menneisiin vuosikymmeniin ehkä. Tätäki on tietysti aina tehty, mut että uskosin, et tää painotus tulee lisääntymään, siis että tällänen musiikkitapahtumien toteuttaminen osana iha työnkuvaa ja miksei ihan koulutustakin, niin sitä kaivattas ehkä –

Lassi Kokkonen: Sä sanoit hyvän pointin: koulutus. Nyt kun esimerkiks missä hyvänsä on kirjastolla koulutusta, niin tää onko joka paikassa huomattu, niis koulutuksissa huomioitu tän kirjastotoiminnan suuret muutokset. Eli täähän ei oo pelkästään musiikkikirjastopuolen asiaa, että nyt on esmes teknistyny niin paljon kirjastotoiminta, et se on lähes jotain insinööritoimintaa välillä paikotellen tää verstastoiminta ja muu. Nii se koulutus ei kyl vastaa siihen huutoon.

Mä en tiedä, minkälaisia musiikkikirjastokursseja järjestetään koulutuksen kokonaisuuden sisällä, mutta ainakin ne, mihin mä oon joskus, mä oon ollu luennoimassakin joskus Turun ammattikorkeekoulussa, niin sillon ei ollu kyl minkäännäköstä sisältöä laitettu siihen musiikkiteknologiasta. Mikä ois ehkä semmonen pieni osa siin, ihan hyvä ja tärkee huomioida, että tää toiminta on menos enemmän tähän suuntaan. Musiikkikirjastoammattilaiselta oletetaan kohta tälläsiä osaamisia.

Jukka Halttunen: Kyllä, siin on tosiaan niinku tossa sanottiin, toi tekniikkaki on sillee, ja sit tämmönen ihan niinku verkostoituminenki, joka on semmonen vähän niinku, mitä nyt sanois, ei se välttämät muut ole ku asennekysymys, että se työ ei enää ole pelkästään kokoelmien kanssa toimimista ja hankintaa tai kokoelman ylläpitoa, vaan että se musiikkikirjasto työ on paljon musiikkikentällä toimimista. (–) [33:54] esimerkiks tapahtumien toteuttamista.

Haastattelija: Tässä lopuksi vielä kysyisin, että mitkä ne on ne musiikkipalvelut, mitä te toivotte tulevaisuudessa viel jatkuvan tai tulevan uusina kirjastoihin?

Lassi Kokkonen: Varmaan tos aika paljon niitä jo listattiinkin. En osaa suoraan heittää hatusta mitään ihan uutta, mutta kyl nääki on monessa mielessä aika uusia nää kaikki, mitä me ollaan tässä avattu. Mut et mä toivosin, että me huomioidaan kuitenkin viel kokoelmat musiikkikirjastopalvelukokonaisuudessa, että ne ei oo semmonen asia, joka vaan heitetään romukoppaan, koska meillä on myös näitä pedagogisia palveluja tai studioita tai tiloja. Mut kyl mä näkisin, ne tilat kirjaston sisällä on semmonen, mitä kannattas aina, nyt ja tulevaisuudessa, huomioida.

Jukka Halttunen: Ehkä sit jotenki semmoses väljässä mielessä vois ajatella sitä, että jos kirjastoo ajatellaan, niin toisaalta ne tilat, mitä tarjotaan, mut myös sit toisaalta se tiloista ulos tuleminenki, että me ollaan Helsingis tehty yhteistyötä Roll FM -radioaseman kanssa, jollon kirjasto näyttäytyy palveluineen ja tuottaa tavallaan palveluja yhteistyössä myös siellä, missä kirjasto ei perinteisesti oo, eli omien seiniensä sisällä tai omien verkkosivujensa puitteissa.

Lassi Kokkonen: Toi on hyvä toi yhteistyö monien tollasten tahojen kanssa, se on must kyl ihan tulevaisuuden sellasta avaintoimintaa, et tullaan ulos seinien ulkopuolelle. Kyllä. Voitais olla ihan hyvin jossain, toimia osaks jossain muissa tilois. Meil vois olla, vaikka esimerkiks nyt aatellaan Helmet-kirjastoja, niin vaikka musiikkiklubi jossain tilassa, jota me käytetään kerran kuussa, siel meillä on tavallaan meidän palveluiden esittely, mutta myös jotain livemusaa ja muuta. Esimerkiks tämmönenki muoto.

Jukka Halttunen: Nyt ku sanot, niin nyt tuli mieleen, tohon kauppakeskus Rediin on aukeamassa uusi kirjasto, ja siinä kirjaston vieressä on semmonen, onko se semmonen kaupunkitila, niin millanen olis siellä [musiikki alkaa voimistua] Helmet-kirjastojen musiikkiklubi kerran kuussa? Ei siel kirjastotilassa, vaan siinä semmosessa avoimessa kauppakeskustilassa.

Lassi Kokkonen: Kyllä.

Haastattelija: Kiitos. Sano vaan, Jukka, jos oli –

Jukka Halttunen: Ei, ei oikeestaan enempää, kiitos!

Haastattelija: Kiitos, Lassi ja Jukka. Tää oli erittäin tyhjentävää ja virkistävää ja hyvin monialainen keskustelu.

Lassi Kokkonen: Kiitoksia.