Du kan lyssna på podden via den här länken Pinnalla/Flytande

kriisinkestävyys kirjastoissa podcast 

Äänitteen kesto: 34 min 

Litterointimerkinnät 

Haastattelija:	Haastattelija
Vastaaja:	Mika Mustikkamäki
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
[tauko 10 s]	vähintään 10 sekunnin tauko puheessa
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia] 

Haastattelija: Tervetuloa Vaasan AKEpampaksen Pinnalla -podcastiin. Mika Mustikkamäki toimit Avin kirjastotoimen ylitarkastajana. 

Mika Mustikkamäki: Kyllä. Moikka vaan. Kiitos kutsusta. 

Haastattelija:  Ja meillä on tänään aiheena on kriisinkestävyys kirjastoissa, niin mitä haluaisit kertoa, miten kriisinkestävyys tulkitaan? 

Mika Mustikkamäki: Niin. Kirjastolaiset haluaa aina ensimmäisenä määritellä terminologiaa. Sehän on [naurahtaa] mukavaa. Elikkä kriisinkestävyys, sitä vois vähän tietenkin sen sanakirjamääritelmään kautta. Mehän tunnetaan ehkä kriisinkestävyydelle resilienssi sanan kautta. Sitähän on tässä viime vuosina aika paljon kuultu eri lähteistä. Se tapa miten mä ite oon kriisinkestävyyden tai resiliencesin itselleni avannu viime vuosien aikana, niin on jonkinlainen toimintakykyisyyden säilyttäminen tai erilaisista kriisitilanteista tai poikkeustilanteista palautuminen ja ehkä semmonen yleinen häiriöiden sietokyky. 

Ja se et jos pohtii sitä, että no minkälaisia näkökulmia tähän kriisinkestävyyteen ja sit voi ottaa. Niin varmaan ainaki semmosen jaottelun vois tehdä, et sitä voidaan tarkastella niinkun yksilön tai sit organisaation näkökulmasta. Kriisinkestävyyttä siis. Ja ne ehkä voi tartuttaa vähän eri asioita.  

Et jos lähdetään siitä, mikä on yhteistä sekä yksilö- et organisaationäkökulmille, niin on varmaan se sekä yksilöllä että organisaatiolla ois valmiutta selviytyä semmosista yllättävästikin vastaan tulevista arkisista asioista, jotka vaikuttaa kirjaston vaikka tässä tapauksessa tai sitte siihen yksilön toimintaan ja toimintakykyyn. Ja ehkä se, että kun ja jos kohtaa ja tulee vastaan tämmösiä niinkun kriisi-tyyppisiä muutoksia, niin on mahdollisuus ehkä sopeutua tai ainakin muuttaa omaa sellaista perustoimintaa sillä tavalla, että pysyy toimintakykyisenä siinä muuttuneessa toimintaympäristössä.  

Et mä en tiedä, onko sitä kuinka niin kuin… tässä on viime vuosina niin paljon puhuttu tästä kriisinkestävyydestä ja resilienssistä, et onko tää jotenki jo kaikille itsestäänselvää, mutta itellä se jotenkin niinku liittyy siihen siihen muutos- ja toimintakykyisyyteen ja tavallaan palautumiseen sitten poikkeustilanteista. 

Haastattelija: No kuinkas se sitten kirjastotyössä näkyy esimerkiksi henkilökunnan suhteen? 

Mika Mustikkamäki: No siin on varmasti semmoinen seikka, et jos ajatellaan aivan puhtaasti sitä henkilöstön kriisinsietokykyä tai resilienssiä, niin siis ihan semmonen niinku… kriisitietoisuuden tai tämmösen niinku herättäminen voi olla tärkeää. Että tiedetään ikään kuin, mistä puhutaan kun puhutaan resilienssistä tai kriisinsietokyvystä tai tämmösestä poikkeustilanteista palautumiskyvystä. Et mun mielestä se semmonen tietynlainen tietoisuuden herättäminen on tärkeetä.  

Sillon kun tiedetään, että minkälaisiin poikkeustilanteisiin tai kriiseihin varaudutaan, miksi niihin varaudutaan ja miten, niin silloin ehkä ollaan tavallaan valmiimpi on myös osallistumaan semmoseen ennakoivaan työhön, missä sitten näitä kriisejä voidaan koettaa ainakin jollain tavalla ennakolta nähdä ja lähestyä. Mutta jos ajatellaan ihan konkreettisella tasolla, niin mun mielestä henkilökunnan ja kirjastolaisten kriisinkestävyyttä siis voidaan parantaa ja ylläpitää palaamalla ihan perusasioihin, jos ajetallaan johtamisen näkökulmasta ja se, et meil on niinkun hyvä ryhmähenki, se et me tunnetaan jonkinlaista empatiaa meidän työtovereita kohtaan ja ollaan tavallaan valmiita ja avoimia kuuntelemaan toista, asettumaan toisen asemaan, ni sillä päästään jo tosi pitkälle.  

Mun mielestä semmosen perusluottamuksen rakentaminen niin kuin kriisiaikoihin varautuessaan, mutta myös kriisiaikojen läpi eläessä on tosi tärkeetä. Se et meillä on horisontissa jonkinlainen näkymä siitä, et me ollaan palaamassa tai ollaan matkalla kohti sen poikkeustilan tai kriisitilanteen päättymistä, et jotenkin ite ajattelee, et se on hirveen tärkeetä, että on semmonen niinku luottamus tulevaisuuteen ja myös näkymää, et miten sinne tulevaisuuteen päästään. J 

a sitä kautta tietysti, että tämmönen tilanne voi syntyä, niin se viestiminen on kauheen tärkeetä. On se sit esihenkilön viestintää tai sitten ne kirjastolaisten viestintää vaikka suoraan asiakkaille, jos ajatellaan sitä, et miten se resilienssi koskettaa ja kriisin kestokyky sitten meidän asiakkaita, niin se viestiminen on tietysti ihan ensiarvoisen tärkeetä. Et pidetään kaikki mukana myös siinä viestintällisessa ketjussa. 

Haastattelija: Kuinka sitten kirjastopalvelut toimii asiakkaiden kannalta hyvin kriisinkestävyyden tukemiseksi? 

Mika Mustikkamäki: Joo, no tää on tietysti se ihan perustava kysymys, että mitä kirjastot voi tehdä asiakkaidensa kriisinsietokyvyn vahvistamiseksi. Monessa yhteydessä on viime vuoden aikana kuullu sanonnan siitä, et kirjastojen olemassaololla on jo sinällään niinku hirveän tärkeä merkitys… kansalaisten kriisinsietokyvyn kannalta, mutta myös muuten. Et meillä on jonkinlaisia julkisia instituutioita, joihin on semmonen perusluottamus olemassa ihmisillä.  

Siis kirjastollahan on siinä mielessä tosi hyvä lähtökohta, että kansalaisethan luottavat kirjastoihin aika yksiselitteisen vahvasti. Siinä on mun mielestä niinku ihan valtavan hieno potentiaali, minkä päälle rakentaa siitä kirjastojen kriisitietoisuutta tai sitä heidän toimintaa sinne asiakkaiden suuntaan. Et mä jotenkin näkisin, että varmaan siinä palataan niihin peruskivijalkoihin, et meil on ne fyysiset tilat, jotka voi tukea monella eri tavalla monenlaisissa erilaisissa kriisitilanteissa. Se on se matalan kynnyksen paikka tai kynnyksetön paikka, minne asiakkaiden on helppo tulla, jos he itse kohtaa elämässään kriisejä tai sit jos meillä on ihan semmosia yhteiskunnallisia poikkeustilanteita, niin kirjastot on kuitenkin se se fyysinen tila ja paikka, jonne voi tulla ikään kuin vetäytymään semmosesta akuutista omasta tilanteesta vähän toisenlaiseen toimintaympäristöön.  

Sitten meil on tietysti se valtavan osaava henkilökunta, joka on tavallaan ottamassa niitä ihmisiä vastaan, kohtaamasta heitä, keskustelemassa heidän kanssaan. Siis kirjastoilla on mun mielestä niin kuin valtava tämmönen sielunhoidollinen tehtävä joskin ehkä vähän maallistuneemmassa mielessä kun [naurahtaa] joillakin muilla instituutioilla. Mut se on myös kriisinkestokyvyn kannalta nyt ihan valtavan merkityksellinen asia, et meillä on henkilökuntaa kirjastoissa, jotka asiakaspalveluu, tietopalvelua, mut ihan myös semmosia arkisia kohtaamisia. 

Sit ehkä sinä kolmantena vahvana perustukipylväänä on totta kai ne kirjastoaineistot, josta sitten voi hakea niin kuin sitä semmosta henkireikää tai irtaantumista arjesta. Oppimisesta tai elämyksiä tai kokemuksia, jotka auttaa sit ehkä irtautumaan niistä välittömistä haasteista, joita elämässään kohtaa. 

Haastattelija: Täs kohta mä voisin nostaa esiin kysymyksen, et ku aatellaa, et mitä suuria kriisejä tässä nyt on ollut pari vuotta kelataan taakkepäin, niin on ollut korona ja Ukrainan sota, mitkä on koskettanu hyvin vahvasti suomalaisia ja näkyneet myös hyvin vahvasti kirjastoissa. Koronan aikana ihan kirjastopalvelun hetkellisenä sulkemisena ja muutoksina ja hiljattain siinä paluuna takaisin arkeen ja sitten taas korona tähän, että yhteiskunnallisen näyttelyin ja toki aineistokokoelmiin otetaan huomioon, että meillä on pakolaisia tullut ja näin.  

Niin kuinka helposti sitä voi, et jos tosissaan ajatellaa, että osa ihmisistä tulee niinku sitä arkea pakoon myöskin sinne kirjastoon, niin mikä siinä on se raja, että kuinka paljon kirjasto voi näkyä tavalla näissä kriittisissä asioissa tai ei kriittisissä, mutta kriisiin liittyvissä asioissa, ettei se niin kun on liian hyökkäävä tai päälle käyvää asiakkaalle? Et jos todellakin kaipaa sitä, ettei halua kuulla sodista tai muusta pakokauhua luovista asioista, niin et mikä on tavallaan se maltillinen tyyli ottaa kantaa ja tukea? 

Mika Mustikkamäki: Toi on tosi hyvä kysymys. Ja varmasti on niinkin, että niinkun erilaisissa toimintaympäristöissä ne toimintatavat voi vaihdella ja niitten pitää vaihdella. Et me ollaan ehkä aluehallintovirastojen kirjastotoimessa aika paljon puhuttu viime vuosina siitä, että ne kirjastot on tosi niinkun omannäkösiä ja toimintaympäristöt on tosi oman näkösiä eri paikkakuntienkkin välillä ja paikkakuntien sisälläkin ehkä, jos on semmonen tilanne, et on sit useampia toimipaikkoja. Et varmasti se, et pystytään niinkun herkällä korvalla reagoimaan just siihen oman asiakaskunnan tarpeisiin, niin on tosi iso juttu.  

Sit ehkä jos ajattelee, niin siis onhan sillä rakenteellisesti taustalla myös se, että kun kirjastot on osa niitä omia emo-organisaatioita, niitä kuntia ja useissa kunnissa toivottavasti nyt tässä vaiheessa näitten viimeisimpien kriisien jälkeen ollaan pohdittu myös sitä niin kun kriisivalmiutta laajemmin. Et kirjastot ois päässyt mukaan niihin keskusteluihin ja oltas tavallaan niinku yhdessä rakennettu sen koko kunnan niinkun valmiuskapasiteettia tai semmosta niinku varautumiskyvykkyyttä sit tämmösiin kriisitilanteisiin.  

Et tätäkin asiaa voi lähestyy useammasta kulmasta. Jotenkin semmonen niinkun toimintasuunnitelma tai suunnitelmallisuus siinä varautumisessa on musta hirveen tärkeetä. Et ajatellaan sitä, että miten kirjasto haluaa näyttäytyä omille asiakkailleen. Et se ei tuu siinä tilanteessa, ku se kriisi on päällä, vaan et me oltas  niinkun osattu varautua ja ennakoida myös sen oman toiminnan kehittämistä siinä.  

Se on ihan ymmärrettävää, että erilaiset asiakkaat vaativat erilaista herkkyystasoa kirjastoammattilaisilta, mut mä en tiedä, onko siinä mitään oikotietä oikeastaan onneen, vaan et se sit liittyy tosi paljon siihen, että tunnetaan se oma asiakaskunta. Ja no, mun mielestä tää niinku kriiseissä tukeminen ja tämä, niin se koskee myös niinku semmosta käyttäjäryhmää, josta me ollaan ehkä puhuttu niin kuin kirjastojen ei-käyttäjinä ja jos ajatellaan tämmösiä laajempia yhteiskunnallisia kriisejä, niin mun mielestä se kirjasto voi olla merkityksellinen paikka myös sellaisille ihmisille, ketkä tavallisessa arjessa ei sitä kirjastoa käytä. Ja se on tietysti se ikiaikainen ongelma, että miten kirjasto tavoittaa ne niin sanotut ei-käyttäjät ja kuinka tällaiselle kohderyhmälle pitäs puhua nyt sit vaikka kirjastojen  tämmösestä niinku henkisestä kriisinsietokykypalveluista tai mikä se sitten onkaan. Et on siinä varmasti työtä tehtävänä, eikä sellasia ihan patenttivastauksia tai ratkaisuja ei ole olemassa, vaan ne on tosiaan tosi paljon kiinni siitä kirjaston toimintaympäristöstä ja toisaalta siitä asiakkaiden tuntemisesta. 

Haastattelija: Toki kirjastoalalla on jo nyt vaatimus tavallaan siihen, että mahollisimman niinku laaja-alainen osaaminen ja ymmärtäminen ja tunteminen ja tehdään yhteistyötä ristiin monen toimijan kanssa, kuten nuorisopalveluitten ja osittain sitten myöskin jo varmaan sosiaalipalveluidenkin kanssa. Niin tämmösissä poikkeustilanteissa sitten, missä vaaditaan tietynlaista niinkun muuntautumiskykyä, niin onko se kumminkaan kirjaston rooli sitten heittäytyä liian paljon sinne puolelle vai niinku onko se tärkeempää, et lähinnä silloin korostetaan niitä omia palveluita ja sitä omaa toimialaa? 

Mika Mustikkamäki: Varmasti omista palvelusta lähteminen on tosi tärkeetä, et kuitenkin niinku äsken puhuttiin siitä, et mitkä on niitä vahvoja peruskivijalkoja siellä kirjastossa ja missä se on meidän ydinosaaminen. Niin ilman muuta sieltä kannattaa lähteä liikkeelle. Mut sit jos sen haluaa laajentaa sen ajattelun, et kuitenkin tämmöset niinkun isommat yhteiskunnalliset kriisit, jos nyt ajatellaan vaikka pandemian aikaan tai miksei myös tätä Ukrainan sotaan, Venäjä hyökkäyssota Ukrainassa, niin mun mielestä se niinku johdattaa vähintään kirjastolaiset ajattelemaan myös niin kuin sillä isommassa kuvassa. Ei pelkästään sen oman palvelutuotannon vinkkelistä. Ja jos sitä lähtee ajattelemaan näin, niin silloin se on hirmu tärkeetä, et on ne toimivat kontaktit ja yhteistyöverkostot siellä kuntien sisällä. Että tiedetään, et kenenkä kanssa lähetään puhumaan, jos puhutaan siitä, miten meidän kunta kokonaisuutena niinku lähtee tällasta varautumisen valmennustoimintaa vaikka kehittämään tai mitkä on meidän kunnassamme ne askelmerkit erilaisissa kriisitilanteissa. Liittyy se sitten henkisen kriisinkestävyyteen tai sit johonkin fyysiseen toimintaympäristöön liittyviin kriiseihin. Et tiedetään ne vastuut siellä kunnan sisällä ja tiedetään ne verkostot, kehän ottaa yhteyttä, kun se tilanne koittaa.  

Voihan ilman muuta olla niin‚ että se joku semmonen mikrokriisi tulee pelkästään siellä kirjaston oman toiminnan sisällä, mutta et siihen tarvitaan mistä tukea vaikka sieltä kunnasta laajemmin. Niin sillon nää ois hyvä olla etukäteen tiedossa ja määriteltynä ne vastuut, et kuka lähtee mitäkin tekemään ja toteuttamaan sinne kriisitilanteeseen. 

[musiikkia] 

Haastattelija: Mites sitten näin niinku työnjohdollisessa näkökulmasta, jos jotkut kriisitilanteet koskettaakin henkilökuntaa tai joitain henkilökunnan henkilöitä hieman lähempää kuin toisia ja tavallaan niin kun se oma arjen hallintaa ja työssä jaksaminen ja selviytyminen on myöskin niinku kortilla, että ei välttämättä voimavarat riitä. Ni kuinka siinä kohtaa kannattaa parhaiten toimia? 

Mika Mustikkamäki: Joo, mä en tiedä, oonko mä välttämättä ees ihan oikea henkilö edes vastaamaan tähän, mutta tietysti se on sitten aina siitä osaavasta johtamisesta kiinni, et pystyy tunnistamaan nopeasti omasta henkilöstöstä sellaset ihmiset, jotka tarvii vaikka enemmän tukea tällaisessa tilanteissa. Muuttamaan väliaikasesti ehkä heillä niinku tehtävää, tehtäväkuvaa tai niitä asioita, joista hän vastaa sille omassa kirjastossa. Ja nyt tietysti sillä oletuksella, että meillä on niin iso kirjasto kyseessä, että voidaan henkilöiden välistä työnjakoa tällä tavalla niin kuin lennosta muuttaa. Mut sellaisissa paikoissa, joissa se on, et ois mahdollisuus antaa ihmisille sitä yksilöllistä tilaa reagoida siihen ja tietysti käyttää mukana siinä vaikka työterveyspalveluja ja muita tällasia. Siihen saadaan ikään kuin moniammatillinen tiimi auttamaan sitte yksittäistä ihmistä.  

Mut niinku äsken viittasin siihen, et se tavallaan ryhmähenki tai ryhmäytyminen isommassa kirjastossa, jossa sitä tiimiä ehkä on ympärillä enemmän, niin on  tietysti hirveen tärkeä just semmosen… toisen asemaan asettumisen näkökulmasta. Et sit löytyy myös niiltä kollegoilta tavallaan ymmärrystä siihen, että kaikki ei välttämättä jaksa samalla tavalla, vaikka kohdataisikin samankaltasia kriisejä. Mutta henkilöstöjohtaminen ja… näkisin ite kyllä, et työterveyspalvelut on semmosii, mitkä kannattas aina niin kuin muistaa tollasessa. 

Haastattelija: Joo ja korona-aikana näki sitten myöskin notkeuden, erityisesti ainakin Helsingissä, niin kirjastoalan henkilökunnassa siinä, että yhtäkkiä kun kirjastopalvelut meni kiinni, ni heitettiinkin aivan erilaisiin lähinnä enemmän niinku sosiaalialan töihin. Soittelemaan vanhuksia läpi ja viemään ruokapalveluita kotiin ovelle ja näin edespäin. Et siinä ei ollu aikaa kouluttautua, eikä… no oli siinä toki jonkunnäköistä koulutusta niihin ohjelmistoihin ja muihin tämmösii, mitkä oli pakko opetella, että siitä työstä selviytyi, mut tämmöstä niinku sosionomista näkökulmaa niin ei ja sitte varsinkin kun kohteena oli vanhukset, niin ei varsinkaan mitään vanhuspalveluiden koulutuksia tai tälläsi. Ei siin ollu aikaa semmosee. Et ei se ollu mahdollista.  

Niin toki moni, joka on siis asiakaspalvelutyössä, niin kohtaa nää kaikki asiakasryhmät ja siellä työssään ikäryhmät ja muuta, mutta kun se lähtökohta ei ookkaa sitten enää se, et niinkun tuotetaan jotain kulttuurista lisäarvoa elämään, vaan niinku pyritään siihen, että se elämän hallinta ja ruoka ja kaikki muu niinku perusasiat toimii, niin se on ollut valtava harppaus ja siinä on nähny sen, että kuinka niin kun hyvin tavallaan meidän on työntekijät on kykeneväisiä tämmösiin äkillisiin roolimuutoksiin ja nopeita myöskin oppimaan uudenlaiset ohjelmistot ja uudenlaiset tavat toimia. 

Mika Mustikkamäki: Kyllä. Siis mun mielestä tässä tulee se, mikä varsinkin tossa pandemian alussa huomattiin ja mikä ois niinku tärkeää muistaa jatkossakin niin on se, että kunnassa päättäjät tietävät, mitä kirjastot tekevät 2020-luvulla. Et kun nää pahimmat esimerkit pandemian alussa oli sitä, et oltiin siirtämässä kirjastoammattilaisen puistotoimen tehtäviin, kun oletettiin ihan vakavissaan, että me kirjastolaiset on ainoastaan asiakaspalvelijoina tiskissä ja nyt kun asiakkaat ei pääse tiloihin sisään, ni sit siellä ei ole mitään tekemistä sen lisäks.  

Et tavallaan se sisäisen viestinnän merkitys ja se alituinen kirjaston roolin terottaminen sit siellä kunnassa niinkun päättäjille, että hei meillä on niinkun, et tiedättekö te mitä me oikeasti tehdään ja meidän mielestä meillä vois  tämmösiä rooleja näissä poikkeustilanteissa. Se on hirveän tärkeitä, ettei sitte tuu tämmösiä, et oletetaan ihan mitä sattuu ja sit laitetaan ammattilaisia A) joku väärään paikkaan tai sit B) ei ymmärretä sitä moniammatillisuutta ja valtavaa niinku osaamisen kirjoa, mikä meillä henkilöstöllä on kuitenkin. Et voidaan hyödyntää erilaisissa tehtävissä. On se sitten tämmöstä informaation jakeluu tai viestintään liittyvä, mut jos ei nyt ihan riitä pensaita trimmailtais kuitenkaan, että se tuntuu menevän pikkasen ydinosaamisalueelta ohi. Mut pointtina siis se, että myös se sisäinen viestintä ja se semmoinen tietynlainen vaikuttajaviestintä on hirveen tärkeetä, kun puhutaan kirjastojen roolista tämmösissä kriisitilanteissa vaikka. 

Haastattelija: Ja kirjastojen merkitys korostu ihan valtakunnallisesti siinä kohtaa, kun ovet meni kiinni.  

Mika Mustikkamäki: Kyllä. 

Haastattelija: Se oli kova paikka monelle. Ihan jo siinäkin, että laskujen maksamisesta tuli monelle ihmiselle erittäin vaikea asia tai OmaKannassa käymisestä tai muusta tämmösistä terveyspalveluista ja pankkiasioista, koska niin moni instanssi siirtää jo näitä heidän peruspalveluitaan kirjastoalalle. 

Mika Mustikkamäki: Se on ihan totta. Se on ihan totta ja kyllähän niinku jälkikäteen sitten, kun pandemia alko näyttämään siltä, että se helpottaa, niin on pystytty kriittisesti puhumaan siitä, et oliko se niinkun oikeasuhtainen toimenpide, kun valtioneuvosto sitte määräsi kirjastot sulkemaan. Että sehän oli ihan perusoikeuksiin liittyvä asia ja muutamia oikeusoppineiden kannanottoja on tullut siitä, että ehkä vähän läikähti sitten maljan yli [naurahtaa] siinä alkuvaiheessa. Mutta mä ymmärrän sen toisaalta siinä, että silloin alkuvaiheessa oli hirveen vähän tietoa siitä, et mikä sen pandemian niinku todellinen luonne on. Et ehkä se oli siinä kohdassa oikea ratkasu sitten laittaa joiksikin viikoiksi palvelut kiinni. Aika nopeasti kuitenkin saatiin sit ruveta niitä ovia avaamaan.  

Mut ihan ymmärrettävää on se, että se oli monelle niin kuin märkä rätti vasten kasvoja, että nyt se niinkun yksi semmonen luotettava tukikohta elämässä sitten ei ottanutkaan asiakkaita vastaan. 

Haastattelija: Sä mainitsit aikasemmin sen, että näihin niinkun poikkeustiloihin tai kriisitilanteisiin tulisi olla valmistautunut jo ennen, kun ne tulee päälle. Niin mimmosia keinoja tähän on olemassa? 

Mika Mustikkamäki: No se ennakointi ja ennalta suunnittelun tietysti mahdollisuuksien mukaan on varmaan se ainoa tapa, jolla voidaan rakentaa semmosia menetelmiä tai toimintasuunnitelmia. Et jos ajattelee ihan ennakointitoimintaa niinku yleisenäkin, niin sehän on tavallaan ideana se, että voidaan valmistautua moniin erilaisiin tulevaisuuksiin ja siel on tarjolla paljon erilaisia menetelmällisiäkin työkaluja siihen, et miten voidaan sitä tulevaisuutta koettaa ennakoida.  

Et jos ajatellaan niinku tällasta kriisitilanteessa toimimista niin esim. skenaariotyöskentely vois olla siinä ihan semmonen yks kätevä menetelmä, jossa laaditaan toivottuja tulevaisuuksia tai vältettäviä tulevaisuuksia ja sit ehkä kolmantena skenaariona voi olla tämmönen todennäköinen tulevaisuus, joka niinkun tulee olemaan se ehkä todennäköisin tapa, miten asiat tulee menemään. Ja sitten tavallaan niinku näihin eri tulevaisuuksiin pohjaten laaditaan tämmösii malleja, et mitä tapahtuu ja miten me toimitaan. Et meillä on tavallaan olemassa jotain askelmerkkejä, vaikka se ois pikkasen muuttuvainenkin se tulevaisuudenkuva, mikä siellä on vastassa.  

Et mun mielestä niinku mä ite ennakointikoulutuksessa jo joku vuosi takaperin olin mukana ja semmonen joku on kantava ajatus, mikä sieltä jäi itelle oli tavallaan sieltä, että kun ne tulevaisuudet tai se tulevaisuus ei oo koskaan semmonen, mikä vaan pudotetaan meidän päälle ylhäältä, vaan meillä on aina itellä joku mahdollisuus vaikuttaa siihen, et minkälainen tulevaisuus toteutuu tai tulevaisuudet. Usein puhutaan monikossa, ku ennakoinnista puhutaan ja tämmösest tulevaisuustyöstä. Mut sehän tavallaan niinku voimauttaa usein ihmisiä siinä työssä, kun ajatellaan, että mulla on itsellä mahdollisuus vaikuttaa asioihin, joita tapahtuu tai sitten kun joku semmonen ulkopuolinen tekiä tulee ja vaikuttaa, niin mulla on kuitenkin mahdollisuus olla mukana siinä, kun me reagoidaan siihen ja minkälaisia erilaisia reagointivaihtoehtoja on olemassa. Et se asennepuoli on hirveen tärkeä, kun valmistaudutaan ja ennakoidaan. Se on ehkä tärkein. 

Ja sit jos ajattelee ihan henkilöstönäkökulmaa, niin tää tämmönen ennakointityö ja varautumistyö, sille tekee tosi hyvää, et me saadaan paljon erilaisia näkökulmia siihen työskentelyyn kun me ennakoidaan. Koska ihmiset tavallaan tuottaa sitä semmosta niinku tulevaisuuskuvaa aina niin yksilöllisesti omien tavallaan elämänkokemuksiin ja muihin perustuen. Ja sit jos aletaan tekeen tämmöstä ennakointityötä, niin mitä enemmän erilaista elämänkokemusta me voidaan tuoda siinä pöytää, niin sitä rikkaampia vaihtoehtoja meillä on sitten tavallaan tuottaa reagointia varten. Et se on mun mielestä, se on mun mielestä tärkeetä. Kuullaan erilaisia ääniä. 

Ja vaikka… tämmönen kriisinkestävyys-kysymys ja kriiseihin varautuminen, sehän on lähtökohtaisesti aina vähän tämmöstä dystooppista ajattelua, et kriisi on niinku jotain negatiivista, joka tulee. Mutta sit kun tehdään tämmöstä tulevaisuuspohdintaa ja harrastetaan tätä ennakointityöskentelyä, niin siel ois hirveen tärkeetä laittaa myös tämmöset niinku utopia-silmälasit vähäks aikaa päälle ja ajatella niin, että jos ja kun kaikki meneekin parhaalla mahdollisella tavalla, niin mitä se tarkottaa. Ja vaikka meitä kohtasikin tämmönen kriisi, niin mikä on se meidän resilienssi parhaassa mahdollisessa tilanteessa, miten me päästään ponnahtamaan takaisin siihen niinku normaaliin arkeen. Niin sehän on tietyllä tavalla tämmöstä utopistakin ajattelun, et yritetään hakea se paras mahdollinen maailma, mikä voi toteutua. Et mä en suosittelen myös tämmöstä  positiivista ennakointiasennetta ja tulevaisuusasennetta. 

Haastattelija: Joo ja tuli semmonen mielikuva justiin, et tarttis ehkä futurologien kanssa enemmän keskustella, koska jos mun pitäs alkaa miettii, että mitä tulevaisuudessa voi tapahtuu, niin [naurahtaa] joko mulla alkaa semmonen whihe noise -kohina heti, et ei tuu mitään mieleen tai sit alkaa tulla kaikkia ääripää katastrofiajatuksia. Että tavallaan se, että kuinka paljon sitä ehtii ja kykenee niitä heikkoja signaaleja seuraamaan. Megatrendit nousee helpommin, mut se heikkojen signaalien poimiminen on sit kumminki. Sitä elää niin omassa arjessaan ja pyörittää sitä, ni se on hyvin hankala yhtäkkiä sit hypätä tämmöseen futurologiseen rooliin ja alkaa niinku miettii‚ et mitä jos. Niin tää oiskin ihan hyvä, jos niin kun tällaisessa ennakoinnissa käytettäs tämmöstä asiantuntijuutta sit, mikä on jo olemassa. 

Mika Mustikkamäki: Ehdottomasti, kyllä. Ja sit tavallaan semmonen ulkopuolinen asiantuntija pystyy ehkä johdattelemaan niitten työkalujen käyttöönkin toisella tavalla ja voi antaa sytykkeitä, esimerkiksi siihen liittyen, et ei mennä siihen puhtaan dystooppiseen tulevaisuusajatteluun, vaan nyt se voi sitten tää tämmösen niinku… ulkoinen asiantuntija ehkä johdattaa just sinne utooppisemman ajattelun puolelle ja näkemään niinku niitä positiivisia polkuja, vaikka sit puhuttaisikin sit  tällasista kriisitilanteista. Et ehdottomasti näen sen kyllä niinku tärkeenä, et käytetään myös tämmösiä nyt tulevaisuusosaajia. 

Haastattelija: Ja jotenkin mielikuva tästä tulee siitä niinku… se ääri… ääriversio, ku joku amerikkalainen foliohattu, ufot tulee ja sieppaa ja kuinka toimimme tässä eteenpäin [nauraa]. 

Mika Mustikkamäki: Kyllä kyllä. Joo. Mut se on hyvä, että kun on näitä futuristeja  ja tulevaisuuden ajattelijoita, niin he on tavallaan perehtynyt kuiteskin siihen syvällisesti usein ja he tuntee tän myös foliohattuosaston sieltä ja he osaa sit ohjata tarvittaessa niinku niitten karikkojen ohi, [naurahtaa] et pysytään kuitenkin asiassa. 

Haastattelija: No tässä lopuksi, mimmoset ohjeet sä osaisit antaa tiivistetysti, että kuinka kriisinkestävyyttä ja kriisinhallintaa vois kirjastokohtasesti jatkossa vahvistaa? 

Mika Mustikkamäki: Joo, no jos ajattelee jonkinlaisten käytännön tekojen tai toiminnon kautta, niin mun mielestä on tärkeää, et ensin pitää tietää itse, että voi kertoa esimerkiksi asiakkaille. Eli tavallaan niinku se selvän ottaminen ja sen semmosen kuvan rakentaminen itselle siitä, et mitä tämä kaikki tarkoittaa ja mitä se kriisinsietokyky tarkoittaa meidän kirjastossa. Se on niinku hirveen tärkeä muodostaa. Et ennen sitä ennen kuin se omakuva muodostettu‚ niin hirveän vaikeasti uskottavasti ja sillä luottamuksella kääntyä sit asiakkaille viestimään. Et se on niinku hirveen tärkeetä. 

Mä ite jotenkin ajattelisin, että se ois myös tosi tärkeä, et me pystyttäs käymään ehkä kirjaston sisällä, mutta myös muiden kunnan toimijoiden välillä tämmöstä jonkinlaista arvopuhetta siitä, että mitkä asiat ovat tärkeitä, jos meitä kohtaan  tämmönen kriisitilanne. Jälleen on se sitte niinku henkistä puolta tai fyysistä puolta. Et tavallaan meil ois joku jaettu pelikirja siitä, et millä tavalla me reagoidaa ja mitkä on ne meidän arvot, kun me tehdään vaikka tämmöstä kriiseihin valmistautumistyötä ja sitä ennakointia.  

Sit kun nää on olemassa, niin musta se on hirveän tärkeä, et me pystytään saavuttamaan niille asiakkaille myös, et mitä tää tämmönen kriisitietoinen kirjasto tarkoittaa. En tarkota sitä, et sitä pitäs olla isoilla mainostauluilla levittämässä. Mut kun se tilanne tulee, et meillä olis tavallaan ne hyvät sanotukset sit siitä kirjastojen roolista. Liittyy se sitten siihen tilaan tai liittyy se meillä aineistoihin tai liittyy se siihen meidän henkilökunnan rooliin. Et meil on olemassa se sanotus, että sä voit tulla meille asiakkaana ja susta pidetään täällä ikään kuin hyvää huolta‚ vaikka onkin stitte joku kriisi tai poikkeustilanne päällä.  

No sitten jos ajatellaan tosi tosi semmosta fundamentaalista asiaa niin se, että kirjasto pääsee mukaan sinne kunnan muuhun valmiussuunnitteluun, on osa sitä kunnan yleistä varautumistyötä, niin se on ihan hirveen tärkeetä mun mielestä. Et jotenkin semmosii viestejä on kantautunut siitä, että esimerkiksi koulut nähdään tämmösen varautumisasiantuntijuuden puolella paljon jotenkin loogisempina paikkoina, esimerkiks kokoontua poikkeustilanteissa ja itse haluaisin ajatella, että no kyllä kirjastot nyt ois paljon loogisempi paikka tällaisille kokoontumisille ja niin kuin vaikkapa kuntalaisten yhteentulemiselle. Näkisin, että kirjastot ois siinä jotenkin selkeimpiä toimintaympäristöön, kun ne koulut. Kyllä mä ymmärrän sen, et se saatetaan sit nähdä toisellakin tavalla. Mut se et jos me päästään mukaan sinne kunnan omaan valmiussuunnitteluun, niin me voidaan sanottaa näitä omia ajatuksia parempi sitte sille niinku laajemmassa kontekstissa sille valmiustyölle ja varautumistyölle.  

Tähän liittyen ehkä sit myös semmonen‚ että määritellään ne erilaiset toimintavastuut poikkeustilanteiden varalta. Ja siis se poikkeustilanne voi olla niinkin pieni kun joku… pieni siis kirjaston näkökulmasta, mut valtava yksilön näkökulmasta, vaikka joku sairaskohtaus kirjastotilassa. Et meillä on olemassa ne valmiit askelmerkit, et sitä ei tarvii lähtee etsimään sit sitä defibrillaattoria tai  jotain muuta, vaan me tiedetään kaikki, missä se on tai me tiedetään tulipalon sattuessa, et mistä me päästään turvallisesti kaikki ulos. Ihan tämmösiä arkisia asioita. 

Haastattelija: On ja ihan siis tällanen, niinku deffan puuttuminen kirjastoista, niin varmasti koskettaa aika monta kirjastoa. Et aika monessa paikassa on vaan ne  sidetarpeet ja laastarit ja desifiointiaineet. Koska sekin toki vaatii kalibrointia ja muuta tällasta niin ihan totta, et pitäs olla tavallaan valmistautua siihen, että henkilökunnalla on ne ei ea-vaatimukset ainakin sillä määrällä, mikä pitää olla suoritettuna ja on voimassa olevat ja sitte myöski se, että kirjastosta löytyy se aineisto tai siis ne laitteet, joilla sitten pystyy ja joku joka osaa käyttää niitä on aina vuorossa. 

Mika Mustikkamäki: Kyllä, kyllä kyllä. Siis se osallisuuden ajatushan siinä tulee sit  kuitenkin ku ollaan päästy vaikka jonkun isomman kriisin alkujärkytyksestä, niin sit me aletaan puhumaan kuitenkin niistä, et miten me voidaan pitää kaikki mukana ja miten huolehditaan siitä osallisuudesta. Että ite jotenkin ajattelisin, että… no jo spalataan vielä siihen sielunhoito-termiin, et tavallaan et se palosammutin on joo se ykkösasia monessa kohdassa, mut siis hyvin nopeasti se tilanne kuitenkin lähtee  tasaantumaan sillä tavalla, et me palataan niinku ehkä et se sielunhoito on se tärkeämpi puoli. Et meillä on ihmisiä, joita kohdata, meillä on paikka jonne tulla. Se osallisuuden astehan voi olla hyvin vaihtelevaa. Et saattaa olla semmonen, joka ehdottomasti haluaa sitä kahdenkeskistä puheaikaa sen kirjastoammattilaisen kanssa tai sit voi olla ihminen, joka vaan haluaa tulla sinne kirjastotilaan, nähdä että siellä on muitakin ihmisiä ja tavallaan rauhottua siitä periaatteesta ja tosiasiasta, että se kirjasto on olemassa ja hän näkee siellä niin kuin kanssaihmisiä. Et tää niinku valtava vaihteluväli sieltä palosammuttimesta sielunhoitoon on hyvä pitää mielessä. 

[taustamusiikkia] 

Haastattelija: Kiitos Mika tässä tuli paljon hyviä ohjenuoria, joita noudattamalla voidaan hallita kriisinhallintaa [naurahtaa], kuinka tän sanos. Hallita kriisinhallintaa. Kiitos paljon. 

Mika Mustikkamäki: Kiitos. 

Du kan lyssna på podden via den här länken;

https://podcasters.spotify.com/pod/dashboard/episode/e2amdra

pasila podcast(1) 

Äänitteen kesto: 37 min 

Litterointimerkinnät 

Haastattelija:	Haastattelija
Vastaajat:	Jukka Halttunen Lassi Kokkonen
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
[tauko 10 s]	vähintään 10 sekunnin tauko puheessa
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia] 

Haastattelija: Tervetuloa Vaasan AKEpampaksen Pinnalla-podcastiin. Tänään aiheena on musiikin muuttuva rooli kirjastotyössä, ja puhujina meillä on Jukka Halttunen ja Lassi Kokkonen Helsingin kaupunginkirjastosta. Tervetuloa! 

Jukka Halttunen & Lassi Kokkonen: Kiitos. 

Lassi Kokkonen: No niin, mistäs puhutaan? Aletaanko keskustelemaan fyysisistä materiaaleista, jotka on tietysti aika tommonen polttavakin kysymys ollu jo pidempään muussaki kirjastotoiminnassa? 

Jukka Halttunen: Joo, eli siis tietysti sehän nyt on koko homman kivijalka ollu vuosikymmenet, ja varsinki se cd-levyjen tulon myötä nousi sellaseksi. Nyt sit cd-levyjen kysynnän laskiessa ollaan haasteen edessä. 

Lassi Kokkonen: Niin (jos siis) [01:15] aatellaan, että jos puhutaan 90-luvusta, niin musiikkikirjastotoiminta oli cd-levyjen – ja osaks vinyylilevyjenkin vielä silloin – liikuttelua ja niiden etsimistä ja tiedonhakua, joka oli aika isokin osa sitä, ainakin Helsingissä. Et siis meil saatto olla jonossa kymmenii tiedonhakutehtäviä semmoses kansiossa, mistä me tutkittiin asioita, vastattiin asiakkaille, että mistä löytyy joku musiikkiesitys, mistä tallenteesta. Nii täähän on ollu ihan arkipäivää. Meil on valtavasti henkilökuntaa vielä 30 vuotta sitten tekemäs tällästä pyöritystä. 

Ja nyt, kun cd-levyjen ja muidenkin tallenteiden, fyysisten tallenteiden käyttö on vähentynyt ja niiden jakelu on muuttunu, musiikin jakelu on muuttunu radikaalisti taas viimisen kymmenen vuoden aikana, niin toi on taas muuttunu täydellisesti toi toiminta, että tohon ei tarvita enää henkilökuntaa tollaseen tiedonhakuasiantuntijarooliin niin paljon kun ennen. [Päällekkäin puhumista]. Mitä siinä (-) [02:19], nii. 

Jukka Halttunen: Joo, nyt sitä kysyntäähän ei enää sillä lail oo. Sehän tietysti näkyy kaikessa tietopalvelussa, että netin kauttahan sitä sitten melkeen hoidetaan – 

Lassi Kokkonen: Niin myös tietopalvelua, kyllä, aivan. 

Jukka Halttunen: Kyllä. Mut et aineistoohan siis nyt kuitenki edelleen hankitaan. Helsinkiin hankitaan ehkä… Niille, jotka… jos Helsingin kirjastoverkkoo yhtään tuntee, nii aikoinaan keskustassa oli Kirjasto 10, johon hankittiin paljon äänitteitä – 

Lassi Kokkonen: Kyllä. Kirjasto 10:ssähän painopiste oli nimenomaan, et sehän oli alkujaan musiikkikirjasto ja tämmönen kokeileva tekniikkayksikkö, jonka painopiste muuttu pikku hiljaa musiikkikirjastoksi enemmänkin. Et siel kaikki tekniset palvelut tuki sitä musiikkikirjastotoimintaa jo silloin. Mut et silloinhan meillä oli… Kirjasto 10:ssä esimerkiks reagoitiin lainauksen putoamiseen panostamal hankintoihin, eli tehtiin-, et kokeiltiin, jos se on siitä, et me ei hankita tarpeeksi levyjä… No sehän ei tietysti pitäny paikkaansa sillon, et nähtiin, et se ei auttanu siihen. 

Mutta hankintamäärät oli valtavia, että säkin ehkä, Jukka, taisit sen jostain mainita, et se Kirjasto 10:n vuosibudjetti oli varmaan suurempi aikoinaan kun koko Helsingin kaupunginkirjaston äänitevuosibudjetti tällä hetkellä. Silloin vielä kaikki muut kirjastotkin kyl hankki tietysti paljon levyjä. 

Jukka Halttunen: Joo, kylhän se… Täähän on tietysti yleinen ilmiö sillee, että samoin ku musiikkia edelleen ju-… Tietysti sinällään kiinnostavaa, ku sitä julkastaan edelleen cd:nä, nii sehän on kirjastolle hyvä formaatti se cd, vaikka se kysyntä on pienempää kirjastossa, ja samoin ku sitä myydään vähemmän niitä – 

Lassi Kokkonen: Me edelleen hankitaan levyjä, ja meil on itsas tämmönen vähän… (–) [04:09], kirjattu lupaus siitä, et me hankitaan niin kauan levyjä, ku niitä julkaistaan. Et me ei olla menossa semmoseen ratkasuun, että me ennakoitas sitä, että julkasutoiminta loppuisi fyysisille levyille, vaan on vielä ihmisiä, jotka kuuntelee niitä fyysisii äänitteitä, niin kauan me niitä hankitaan. Määrät ovat tietysti radikaalisti pudonneet. Mut pyritään vastaamaan siihen tarpeeseen, mikä tällä hetkel on. Ja esmes kaikkiin hankintatoiveisiin pyritään ainakin reagoimaan, hoitamaan ne. 

Ja sit myös täytyy muistaa, meillä palas vinyyliformaatti takasin aika paljonkin verrattuna, mitä se oli ehkä kymmenen vuot sit, jollon se oli täysin kuriositeetin roolissa, ja ehkä imagosyistä vaan hyllyssä joitaki vinyylilevyjä. Nyt meillä panostetaan siihen paljon enemmän. Täytyy mainostaa sitä, et se onkin meidän ainoo fyysinen äänitemuoto, ottaen lukuun kaikki äänikirjat ja kaikki muukin, jonka lainaus on nousussa. 

Jukka Halttunen: Aivan, joo. Ja siis sit täähän on tietysti ihan käytännönki asia sen takia, koska osa musiikista fyysisinä tallenteina julkastaan vaan vinyylinä. Et on levyjä, joita ei tule enää ollenkaan cd-levyinä, että ainoastaan digijulkasuina, striimattaviks ja sitten vaan levyinä. Et täähän on (siis) [05:28] tavallaan, joku joskus aikoinaan sano, et täähän niinku… Osittain näiden tallenteiden mukana tällaista historiallista kiertoa tulee tavallaan kirjastomusiikkitoimintaan, että musiikkitoiminta on alkanut tapahtumina kirjastoissa ja ehkä levyjen kuunteluna kirjastoissa, ja lainamäärät nousi sitte ehkä sen cd-ajan myötä suuriksi ja merkittävämmäks asiaks, mut nyt tää murros on siinä vaiheessa, että tavallaan tullaan ympyrässä uudestaan samaan kohtaan. 

Lassi Kokkonen: Nii, ja siis täs on tietysti mielenkiintosta nähdä, että jos aatellaan, et 1950-luvulla alkanu musiikkikirjastotoiminta monissa paikois, niinku Tampereella ja Helsingissä esimerkiks, niin ensimmäiset musiikkikirjastotoiminnalliset asiat oli jonkinnäköset kuuntelupiiritapahtumat, jos tutkittiin nuotteja, ja joku pianisti soittaa esimerkkikappaleita. Sit siel oli sitä nuottimateriaalia asiakaskäytössä. En muista ihan tarkkaan, oliko 50-luvun alussa jo, tai sillon kun alko toiminta, niin oliko se jo lainattavaa, vai oliko se vaan tutkittavaa siellä, ja näin. 

Mut et me ollaan käytännössä… Tossa on aika paljon semmosta, mitä me ollaan nyt tulossa sitä kohti, eli meil on, niinku sanottu, opetusmateriaalit. Eli se on nuottiaineistoo, verkkoaineistoo, digitaalista aineistoo. Niin ne tukee sitä toimintaa, eli tavallaan semmosta… Jos on musiikin harrastaja, niin me matalal kynnyksellä pyritään tuomaan se mahdollisuus, että vois esmes esiintyä kirjastossa. Me annetaan siihen materiaaleja taustalla ja tiloja ja sit myös studiotiloja, joissa voi toteuttaa, esimerkiks tallentaa itse niitä harjottelemiaan asioita. Eli siis se on semmonen asiointipolku jopa mahdollinen, eli sen aineiston käyttö, studion käyttö ja sen jälkeen esiinty-, ja vielä julkasu ja sit viel esiintyminen sen päälle, ja kaikki vois tapahtuu sen kirjastokonseptin sisällä. 

Jukka Halttunen: Kyllä, joo. Tietysti aineisto, tietysti voi… Lisänä on myös niinku tos, niinku sä mainitsitki tossa, niinku digitaaliset aineistot, et meillähän tällä hetkellä Medici.tv, joka klassisen musiikin videopalvelu, ja Naxos, jolla on sitte eri musiikkityylien palveluja, että nääki sillee täydentää tota aineistotarjontaa. Et kaikki se, mitä tehdään tavallaan tän musiikin harrastamisen tukemiseks kirjastoissa, niin sen rinnal ei pitäs koskaan unohtaa sitä, et se musiikin kuuntelu on myös aktiivista harrastamista. Että se on semmonen asia, mist kannattaa pitää vähä korvat höröllä ja silmät auki, että ei kaikki ihmiset halua kirjastosta sitä, he haluais itse harrastaa soittamalla – 

Lassi Kokkonen: Nii, ettei palveluu pidä suunnata… 

[Päällekkäin puhumista] 

Jukka Halttunen: (–) [08:16]. Nii – 

Lassi Kokkonen: Palveluu ei pidä suunnata sillee pelkästään siihen, eli siihen pedagogiseen puoleen, et kyl siel pitää olla myös se optio siihen, että ihmiset saavat käyttää sitä musiikkia, mitä he haluavat, et me ei määritellä sitä itse. 

Jukka Halttunen: Kyllä. Ja tälläsis tapauksis esimerkiks, niinku yks esimerkki sitten musiikista, niinku musiikin yhteys kulttuurin muihin muotoihin sillä taval, jos sanotaan nyt ihan joku yksinkertanen esimerkki, et ihminen haluu tutustuu vaikka jonku tietyn maan kulttuuriin todella laajasti, niin musiikki on siinä yks osa sitä ja merkittävä osa sen vaikka tietyn maan kulttuurihistoriaa, ja niin poispäin, että siihen ei ukulelen lainaaminen auta! 

Lassi Kokkonen: Joo, ei. Toi on hyvä esimerkki siitä, et minkälaisia esimerkiks… Voidaan hypätä myöhemmin tähän musiikkitapahtumatoimintaan. Mut yks semmonen, mitä mä oon itsekki nyt kiinnostuneena tutkinu, on semmost jonku kulttuurin esittelytapahtumaa. Se on jaettu tällee kolmeen osaan, et siin on kirjallisuus, musiikki ja ruoka. Ja tää ois yhdistetty siin tapahtuman sisällä. Must se on aika hyvä semmonen jonkinnäkönen kulttuurillinen leikkaus siihen johonkin asiaan. Ei nyt täydellinen tietenkään, mut se voidaan toteuttaa semmosella jännäl taval, et siinä tulee joku kuva siit, minkälainen ton alueen kulttuuri on. Mutta et tietysti tätäkin voi laajentaa monenlaiseen muuhunki – 

Jukka Halttunen: Kyllä, joo. Muistan joskus tapahtuman, tais olla Käpylän kirjastos, ja se oli justiin vastaava, ja siihen oli lisätty vielä ruoka ihan konkreettisesti, et siellä sai – 

Lassi Kokkonen: Joo, tuommosta mä tarkotinki, et kyllä niissä (–) [09:55] syödä. Meillä oli hyvänä esimerkkinä se Irlanti-tapahtuma keväältä, niin siinähän oli just kirjallisuutta, livemusiikkia, jotain, jonkinnäköst ruokaa ja myös Guinnessia, mut se oli nollaprosentti-Guinnessia, et me ei sentään ruvettu juottamaan… Tai niin hauskaa tapahtumaa ei järjestetty siitä, että siel ois ollu ihan pubitunnelma, mutta sinnepäin kuitenki, ja sit sai sitä kuvaa. Tietysti toi on vähän kliseekin jopa tommonen asia, mutta me haluttiin siihen vähän semmosii, hauskalla tavalla vähän tommosii kliseemäisyyksiäkin. 

Jukka Halttunen: Joo. Mut et tää pätee myös vähän niinku pienemmässäkin muodossa tavallaan aineistonäyttelyihin, eli et jos on joku aineisto, joku teema, sanotaan, vaik ois kauhuteema, jossa olis kauhukirjallisuutta, kauhuleffoja, mut myös esimerkiks sitte musiikki on (-) [10:43] todennäkösesti ennen kaikkea kauhuleffojen musiikkia, mut ehkä jotain muutaki, vaikka goottirokkia tai jotain tän tapasta, et jos se tällänen kulttu-… Et musiikkia helposti, tää nyt on ehkä näppituntumaa kanssa, mut et musiikkia on ehkä jossain määrin aateltu semmosena saarekkeena, et se on niinku sellanen… Tavallaan sen aineistomuodon kautta. Et tavallaan sitä kannattas lähes-… Se lähestymistapa ois kirjastoissa sil taval isos kuvassa mielekkäämpi sil taval, et se nähdään osana kulttuuria, ja se on kuitenki todella… Suomessa varsinki ja tietysti muuallaki, todella tärkee kulttuurin muoto. Et jos sitä ruvetaan himmaamaan kirjastoista, sit kirjaston täytyy miettii ihan omaa identiteettiäänki – 

Lassi Kokkonen: Kyllä. No siis tavallaan tossa, kun aattelee sitä kirjastohistoriaa, niin onhan se tietysti nuori asia siellä, et se musiikki otettu siihen mukaan. Mut emmä nyt näkis, että sen jälkeen, ku se siihen otettu mukaan, nii siin ois mitään järkee, et se sieltä poistettais enää. Et se on todellakin just näin, et jos me esitellään vaikka suomalaista kulttuuria, nii jos siin ei oo musiikkia mukana, niin kyl me sillon esitellään se vähän torsona. Ja tietenkin me voidaan tässä sit, jos me halutaan, ottaa esimerkiks joku (-) [11:58] kirjasto suuressa suomalaisessa kaupungissa, jos esimerkiks päädyttiin siihen, että he ei haluu esitellä kotimaista, suomalaista säveltaidetta Suomen satavuotisjuhlavuonna heidän kokoelmissaan, niin se on tietysti yhen keskustelun aihe jälleen, mutta onneks tää nyt ei oo silleen mikään yleinen näkemys. 

Jukka Halttunen: Nii, eipä kyllä, joo joo. Eikä tää kaikki… Niin, anteeks, sano vaan. 

Lassi Kokkonen: Nii, et jos me… No, ei mul oikeestaan tohon lisättävää, jatka vaan. 

[musiikkia] 

Jukka Halttunen: Niin, mut et kaiken tän jälkeen, ku sanottu, nii siis tosiaan tää tavallaan tämmönen asiakkaiden osallistaminen ja aktivointi musiikin puolel, nii totta kai se on lisääntyvä trendi ja ihan mielekäs trendi, että – 

Lassi Kokkonen: Ihan totta. 

Jukka Halttunen: Joo, et lainattavat soittimethan kulkee hyvin lainassa. 

Lassi Kokkonen: Kyllä, ja se on semmonen… Must täs aina pitäs muistaa, pitäs vähä tutkia asiaa, että kokeilla erilaisia ratkasuja siinä, ja sitte, mikä toimii, ja sit panostaa siihen, ja sit viel löytää mun mielestä sellasta vähä, että voitas miettii yhdessä vaikka Helsingissä tai jossain kaupungissa meiän musiikkipalveluja. Me voitas miettii, mitkä nää soittimet on, mitä me tarjotaan, ja se ois helposti sillee ratkastavis, meil ois yhteinen paketti, et vaikka meil on ukuleleja, kitaroita ja jotain muita asioita, niin me ratkastas se samalla tavalla joka kirjastos. Ois selkeetä meidän asiakaskunnalle, että tossa kaupungissa on noita, et sen ei tarvi miettii, mistä se löytää jonku, ja pähkäillä se, ettiä jostain meiän verkkopalvelujen uumenista sitä tietoa. 

Et tää on yks ratkasu, missä me voitas löytää tämmönen lainattavien soittimien semmonen vähän selkeempi käyttö. Mut ehdottomasti kannatettavaa, ja lainattavii soittimii voi olla kotilainaks, niit voi olla harjottelutiloissa, kirjaston harjottelutilois käytettävinä tai studiokäytössä, et siin on monii eri vaihtoehtoi vielä. Ja meillähän tätä toteutetaan näillä kaikilla tavoilla. 

Jukka Halttunen: Kyllä, joo, ja meillä Helsingissä sinällään lyhyesti sanottuna, ku musiikkiaineisto, äänitteet on keskitetty kaheksaan kirjastoon, niin tavallaan tälläsissä myös tavallaan, asiakkaille tulis selväks ja tutuks, mitkä ne kirjastot on, ja missä ne musiikkipalvelut on runsaimmat ja rikkaimmat, että siinäkin mielessä se tukis sitä. 

Mut studioitahan täällä Helsingishän nyt on siis tietysti Oodissa, ja Pasilassa on studiohuone, Itäkeskuksessa on studiohuone. Töölöön on suunnitteilla. Mut sä tiedät Pasilasta, et ainaki se käyttö on noussu huimasti siellä sen pelkän yhden pienen… pienen, tai ihan tarpeeks ison, mutta yhden studiohuoneen käyttö. 

Lassi Kokkonen: Se on tuplaantunu joka vuosi aina se määrä, että onks se nyt kolmatta vai neljättä vuotta jo meillä, niin koko ajan kasvaa. Ja siis sehän on sillee, että se määrähän tulee jossain vaihees ihan tappiinsa, koska jos se on täyteen varattu koko ajan, et siin on yleensä aika pitkiä ne varausajat kerral, et ne on neljä tuntii yksi varaus, nii se ei montaa asiakasta päivässä ees mahdollista, tai asiakaskäyntiä. 

Mutta eihän se vaadi hirveen paljon. Me tehtiin yhdestä vanhasta tälläsestä musiikin kuunteluhuoneest, joka ollu pitkään jonkinnäköisenä kokoushuoneena, niin tehtiin siitä sitte studio. Ja siin nyt varmaan oleellisinta se, minkälaista tekniikkaa sinne hankitaan, eli minkälaista softaa ja mikrofoneja ja muuta laitteistoa, et se oli must sillee, et me tehtiin se… Silleen mietittiin, et se on identtinen se meiän tekniikka ton Oodin studioiden kans nii sit sitä voi käyttää välillä kumpaa vaan, et jos tarvii mennä editoimaan, niin voi mennä kumpaan vaan kirjastoon. Ja sit meil on kyl sen lisänä vielä vanhojen formaattien digitointimahollisuus, että vanhoi lp-levyjä ja c-kasetteja pystyy sitten digitoimaan vaikka muistitikuille mukaansa, et se on niinku se. 

Mut se ei oo iso tila, siin ei varsinaisesti voi paljon laajentaa tost enempää, että siin ei bändit voi tulla soittamaan harjottelutilana. Niinku taas Oodis on sit vähä isompii tiloja tommoiseen mahollista. 

Jukka Halttunen: Aivan, joo. Näissä tietysti on, koska tossa studiokäytössä on sit se opastuspuoli, että Helsingissähän nyt ei oo niin paljoo ollu. Jonkin verran toki on esimerkiks tämmösiä, musiikin alkeisopastus, vaik esimerkiks ukulelen soittoon, ja on ollu rap-sanatyöpajaa, ja on ollu biisintekokurssia, jotka on toteutettu tavallaan ulkopuolisen toteuttajan kautta. Mut että tietysti, studiokäytössäki on se, että (-) [16:56] resurssikysymys seki, että kuinka paljon niitä pystyttäs opettamaan, esimerkiksi studiosoftan käyttöä. 

Lassi Kokkonen: Kyllä. Meil on esimerkiks toi ratkastu niin, että… Ja myös varmaan noi Oodissa, että… Itäkeskuksesta en nyt osaa sanoo, mutta se, että me ei voida, meil ei oo resursseja järjestää mitään studion opastustilaisuuksia tai kursseja. Mut meil on ohjeita siel sen käyttöön, ja sitten asiakkaat kysyy meiltä täsmäkysymyksinä, jos ne tarvii jotain apua jossain, ja sit meil on pari henkilöö, jotka on aika perehtyny niihin tekniikoihin, niin ne pystyy auttaa heitä sen ongelman kanssa. Ei välttämät sillä kertaa kun he ovat siel ees asioimas, mutta jossain vaiheessa voidaan palata siihen. 

Että se vaatis aika paljon enemmän resurssei, jos meil ois ihan semmonen jatkuva kurssitus. Ja sitähän varmaan se tarvekki… Siis sithän ihmisii rupeis tulee iha silleen, niinkun, ihan vaan opettelemaan, minkälainen tää studiotoiminta on. Niin varmaan se räjähtäis vähän semmoseks. Me vähän niinku haluttiin välttää sitä, me käytetään sitä tilaa siihen, et vedetään siellä kursseja, vaan siel pitäis olla (-) [18:01] ihmiset voi itse vähän perehtyy (–), tai opetusta löytyy esimerkiks netin kautta aika hyvin, et minkälaisia toimintoja jossain meidänkin studio-ohjelmassa voi olla. Niin et vähän valmistautuisi ite, ja sit lähtee kokeilemaan vaan. Pyritään kannustaa siihen, et itse oppisi ja opettelisi. Mut toki autetaan sit, jos on joku, et kaiuttimista ei kuulu, nii kyl tällaiset. 

Mut tää on mun mielestä siis tendenssi. Kyl mä toivosin, et toi huomioidaan, tuo on todellakin tarpeellinen. Harjottelutilat ja studiot molemmat, et se kysyntä on… Me ei ehkä vastata ihan siihen kysyntään täysin vielä. Meil ei oo ihan riittävästi niitä, mut tää on varmaan se musiikkikirjastopalvelun muoto, joka pitäs huomioida kyl ainakin, kun suunnitellaan uusia kirjastoja ja sinne musiikkikirjastopalveluja. Et se on kyl ehdottomast tätä päivää. 

Jukka Halttunen: Samoin tähän tietysti nivoutuu siis instrumenttien lainaus joko siihen studiotilaan tai kotiharjotteluu varten. Sinällään tosta musiikki-, jos aattelee sitä opetusasiaa ja pedagogiaa sillä tavalla, niin Helsingissähän ei oo, niinku, talossa ei oo musiikkipedagogia. Et tosiaan näitä jotakin opetusluonteisia tapahtumia tai tapahtumasarjoja on toteutettu sillä taval, että opetus on ostettu ulkopuoliselta. Mutta Helsingissä on ainaki sinällään sellanen tilanne, että tääl on valtavasti siis musiikkiopetusta, niinku musiikkiopistoja, muskareita, ammatillista musiikkiopetusta ainaki kolmen toimijan tahosta, ja jokaisesta kaupunginosasta nyt melkeen rupee löytymään joku bändikoulu tai jotain tällästä. 

Mä en itse nää kirjas-, ainakaan… Se tietysti riippuu nyt kirjaston tai kaupungin tai kunnan koosta, missä kirjasto toimii, ja mitä kysyntää silleen on. Mut että ehkä semmonen matalan kynnyksen musiikkiharrastuksen alottamisen kokeileminen on semmonen, mikä kirjastossa voi olla mielekäst, justiin vaikka jonku helpon instrumentin, kuten vaikka ukulele, kautta. Mutta semmonen pidemmälle viety musiikin opettaminen, niin kyl se on jo sitte sellanen asia, joka vaatii jo pedagogisia taitoja. 

Lassi Kokkonen: Kyllä vaatii, ja mehän ei olla musiikkipedagogei, eikä me olla pedagogeja muutenkaan. Se ei munkaan mielestä oo ainakaan meillä – en puhu muiden puolesta – se muoto, johon me lähettäis täysillä. Jotain sävyjä siitä voidaan tosiaan käyttää, mutten lähtis, et meiän toiminta ois tulevaisuudessa musiikkipedagogiaa. Niinku aina ennenkin, niin musiikkikirjasto ja myös kirjasto yleisestikki tarjoo sen oppimisen tueksi materiaaleja: esimerkiks puhutaan just niist nuoteista, opetusmateriaaleista. Mut me ei olla niit opettajia. 

Mut toki tää… Ei mitään siitä pois, siitä pedagogisesta ukulelehommasta, mitä esimerkiks Espoos on ansiokkaasti tehty musiikkipedagogien toimesta, et se on ihan hyvä lisä, mut se ei saa olla se ainoa palvelu, et meil on musiikkikirjastopalvelu, ja se on tämä. 

Jukka Halttunen: Joo, pedagogia ei korvaa perinteisiä (musiikki)palveluita [21:32] sinällään. Pedagogian voi ajatella laajasti, että kylhän ne 50-luvun teorialuennot kirjastoissa, niin pedagogiaahan neki on ollu, mutta kuitenki. 

Mut sinällään semmonen, tost pedagogiast ja niinku esimerkiks soittamisest studios tuli mieleen, nii on sitte totta kai myös tälläset tapahtumat, mutta myös semmoset tilat, joita voidaan tarjota yhteissoitolle. Helsingissähän ainaki Pasilassa ja Rikhardinkadulla on jami-, ja Espoossaki tiedän, et on jamitilaisuuksia paljon. Se on kans semmonen yks tapa, missä se ihmisten oma aktiivisuus voi tulla esille semmosille, jotka on ehkä pikkasen enemmänki jo soittanu, niin – 

Lassi Kokkonen: Joo. Toi on hyvä esimerkki, toi tollanen tavallaan jonkun yhteisön harjottelutilaisuus, joka on meidän tiloissa, joka on avoin. Eli periaattees siinä voi kuka vaan osallistua siihen, mut se on samalla heidän treenivuoro. Ja ei nyt siis mikään ihan valtava määrä ihmisii oo niihin osallistunu, mut se mahollisuus kuitenki siel aina olemas. Ota oma soittimesi mukaan ja mee mukaan vaan soittamaan, et ne antaa sen mahollisuuden ne tahot. Ja me tarjotaan taas se tila ja aika. 

Et tää on mun mielest ehkä sellast… Yks puoli siinä tulevaisuuden musiikkitoiminnas on tämmönen verkostojen muodostumisen mahdollistaja. Eli me ollaan se paikka, jossa ihmiset voi kohdata saman, yhteisen kiinnostuksensa kautta ja ehkä… ja löytää siinä jotain yhteistä toimintamallia. Ja tarjotaan tiloja siihen, et voi järjestää tapahtumia, ja heil on omia verkostoja, joita he sit tuo sinne. 

Et se on yks mun mielest semmonen, et niinku nimenomaa tilojen ja semmosen… Ehkä me tarjotaan sit vähän teknistä tukee, mut semmosten tarjoaminen siihen, että ihmiset harrastaisivat musiikkia yhdessä. 

Jukka Halttunen: Kyllä, joo. Sitte tietyst… Joo? 

Lassi Kokkonen: Sano vaan. 

Jukka Halttunen: Tästä sit vähän niinku eteenpäin on tietyst sitten yhteistyö muiden musiikkikentän toimijoiden kanssa, jota nyt Helsingissä on sitte… aina on ollut, mutta johon nyt myös osaltaan sitte on pyritty vähän satsaamaan, että tavallaan kirjasto sellasis tapauksissa tarjoaa esiintymismahollisuuksia ja myös jopa ihan ammattiopiskeluun liittyviä tapahtumia. Meillähän on yhteistyötä ollu Pop & Jazz -opiston kanssa ja konservatorion kanssa. 

Lassi Kokkonen: Sibelius-Akatemian kanssa on ollu kanssa ja… aika paljon. Lähes kaikkien toimijoiden kans jossain vaihees ainakin jotain yhteistyötä. 

Jukka Halttunen: Joo. Kaupunginorkesterit on tavallaan kaupungin omaa toimintaa sillee ja kulttuuri- ja vapaa-ajan toimintaa, hyvin lähellehän kiertää sillee. Mutta heidän tilaisuuksistaan, koska ne on konsertteja, nii on sit se toinen puoli asiaa, jos pedagogiaa ajatellaan. Me ollaan varmaan tästä Lassin kans aika oltu samaa mieltä, että kirjastol ei oo ehkä mieltä… välttämättä mielekästä ainakaan isossa kuvassa yrittää kamppailla minään, niinku, tai kilpailla konserttisalien tai klubien tapahtumina. Vaan sillon ku meillä on musiikkitapahtumia… Voi toki olla ihan perinteisiä konsertteja, eikä niis oo mitään vikaa, ja varsinki jos se on se mahdollisuus vähän niinku uudemmille yrittäjille ja esiintyjille tai bändeille, jotka kaipaa esiintymistilaisuuksia, noin poispäin, nii kirjasto on myös semmonen matalan kynnyksen paikka tulla kokeilemaan esiintymistä. Samoin myös open stage -tapahtumat. 

Mutta sitten toisaalta se, että sillon kun on musiikkitapahtumii, joihin liittyy musiikin esittäminen, että siihen liittys myös jotakin informatiivista ja vähän pedagogista. Eli esiintyjät avais sitä omaa musiikkiaan tai musiikkikulttuuria, jota he edustaa, ja niin poispäin. Koska se on mun käsityksen mukaan semmonen musiikin tapahtumien osa-alue, jota ei välttämät kovin paljon kyl muual tehdä. 

Lassi Kokkonen: Ei juuri kukaan muu tee, et se on just semmonen kulma, jossa meiän kannattas… Meiän pitäs tarttuu siihen puoleen siinä, että yleensä… Hyvin harvoissa livekeikoissa jossain, jos menee johonki konserttisaliin tai klubiin, esitellään sitä esiintyjän tuotantoa tai ylipäätään häntä muutenkaan siellä. Nii jos me saatas yhdistettyä siihen joku tämmönen pieni informatiivinen puoli, mut myöski toi, et musiikista ylipäätään, sen taustoista, ja mitä se on, niin se vois olla se kulma. 

Mut niinku sanottu, nii ei oo välttämättä mitään (-) [26:27]. Ei kannattas lähtee vaan siinäkään siihen yhteen ratkasuun, et meil on nyt tämmönen kirjastomainen ratkasu tai malli musiikkitapahtumiin, vaan se voi olla kyl ihan mitä vaan, jos rahkeet riittää ja tilat. Ja yleisöäkin kiinnostaa kaikenlaiset livekeikat, mitä hyvänsä ne onkaan, niin kyl niitäkin kannattaa toteuttaa. 

Jukka Halttunen: Kyllä, joo, ja tietysti tilathan jossain määrin rajottaa ja toisaalta antaa mahollisuuksia eri toimipisteissä erityyppisille tapahtumille sillai. 

Lassi Kokkonen: Et mun mielestä, jos on erillinen, joka voi sulkee pois siit muusta kirjastotoiminnasta, niinkun akustisesti, niin eihän siin oo mitään rajaa, mitä siellä voi toteuttaa. Mut sit täs tehdään tapahtumia avokirjastosalissa, nii se on vähän, se rajottaa sitä ja kannattaa miettii, minkälainen siin toimii. Et kyl ne tilat o aika ratkasevia näis. 

Mut et kyl mun mielestä, näkisin, et jos mietitään, onks se kasvava ilmiö, niin ehdottomasti, koko ajan. Mut sekään ei oo se ainoo muoto, et me ruvetaan siirtymään tapahtumatuottajiksi. Et se on vaan yks osa, mut hyvä lisä siinä kokonaispaletissa. 

Jukka Halttunen: Ja sit siinä mielessä, et se on tavallaan sen musiikkikulttuurin tuomista kirjastoon. Sitäki on aina tehty, mut jos sitä kasvavasti tehdään, niin tavallaan, että jos fyysisten äänitteiden lainaus tai striimattavan digiaineistoinkaan käyttö niin korkeeta, niin tää on sitä musiikkikulttuurin tuomista kirjastoon omalla tavallaan, jota tosiaan ei muut välttämät tee. 

Sit täs on myös semmonen puoli, että on myös paljon musiikintekijöitä, joita kiinnostaa tälläset tilaisuudet. Et heil on mahdollisuus puhua omasta musiikistaan ja saada yleisöltä kysymyksiä ja palautetta ja keskustelua omasta työstään. 

Lassi Kokkonen: Joo, must toi ois erittäin kiva ja mielenkiintonen kulma. Mehän ollaan sitä yritetty tossa ajaakki Jukan kanssa joku vuosi, et me saatais esimerkiks noihin vähän isompiinki konserttitapahtumiin, ku me tehdään yhteistyötä Helsingissä, niin meil on tämmönen toimialayhteistyö, et siihen kuuluu kulttuuripalvelut kokonaisuutena. Niin noissa meidän isoissa kulttuuritaloissa, kuten esimerkiks Vuotalo, Kanneltalo, Malmitalo, Stoa, järjestetään konsertteja, et jos me saadaan siihen, sen yhteyteen tämmönen esittely- tai haastatteluosio taustoittamaan vähän sitä konserttia, niin se ois aika mielenkiintoinen kirjaston palvelu. Mut toistaseks se ei oo viel ihan ainakaan lähteny, mutta miksei tulevaisuudessa. Tää ois must todella mielenkiintonen haaste, ihan niinku kaikille, et miten se saadaan toimimaan, et onks artisti ihan sinut sen kans, et hän (tulee tällaiseen) [29:26] esihaastatteluun, ja miten kirjasto pystyy sitä palveluu toteuttaa. Kaikki tässä ois semmost uutta ja mielenkiintost. 

Jukka Halttunen: Kyllä, joo, ja osaltaan voi nähä myös sellasena, ku puhutaan asiakkaiden osallistamisesta, niin sellasten ihmisten, jotka eivät halua ruveta opettelemaan jotain soitinta tai käyttää studioita, nii heidän osallistamisensa musiikkikulttuurin kirjaston kautta voi tapahtuu myös näin. Koska ne tilaisuudet on sit tosiaan monesti sellasia keskusteluluontosia, ja niin poispäin. 

Lassi Kokkonen: Just näin. 

Jukka Halttunen: Joo, et siinä mielessä livemusiikki tai musiikkitapahtumat kyllä kirjastossa… Pitäisin mielekkäänä, ne on kasvavaan suuntaan, mutta sillä näkökulmalla, että niissä ainaki jossakin määrin olis myös sellanen toteuttamismalli, jota vielä muualla musiikkikentäs ei tehdä niin paljoo ainakaan. 

Lassi Kokkonen: Mut et sit taas tossa voi aina miettiä resursseja, et onko se mahdollista, siis onko henkilöstöä, onko rahaa. Et ihan kaikki musiikkitapahtumat kirjastos ei voi aina olla ilmaisia. Toki semmostakin on, et jos – 

Jukka Halttunen: Sisäänpääsy on kyl ilmasta aina. 

Lassi Kokkonen: Jos esiintyjä haluu tulla esiintymään ja haluaa tulla nimenomaan johonki kirjastoon, niin oletuksena ainakin meil Helsingis on se, että sillon hän tulee esiintymään ilmaiseks. Mut jos me pyydetään jotain, ja meil on joku oma idea, minkälainen musiikkikirjasto-livetapahtuma me halutaan toteuttaa, nii sit meil on pakko olla jonkinnäkönen korvaus, et eihän ihmistä pyydetä ilmaseks työtään tekemään. 

Mut et nää on aina tämmösii keskusteluja, jotka jossain vaihees vähän pompahtaa esiin. Me ollaan nyt ehkä Helsingis löydetty tähän onneks semmonen aika toimivakin ratkasu, resurssiratkasu, mut se ei koskaan ihan täysin vastaa siihen, että onko meillä henkilöstöä toteuttamaan musiikkikirjastotapahtumia, et se vaatii pikkasen sit taas osaamista ja aikaa. Et ei se tyhjästä synny, et joku voi aatella, että tohon tulee esiintymään joku, ja sitte se vaan pompahtaa ku taivaasta siihen suoraan esiintymään. Yleensä se vaatii aika paljon kaikkee, mitä siinä taustalla sit onkaan, niin kaikkee markkinointia, tekniikkaa, hostaamista, semmost tavallaan tuottajaroolia siinä tapahtumassa. 

Jukka Halttunen: Tiedottamista ja kaikkee. 

Lassi Kokkonen: Kyllä. 

Jukka Halttunen: Tää on semmonen juttu kans, mikä on mun ymmärtääkseni semmonen ammattikuvallinen muutos kyllä, jos ajatellaan menneisiin vuosikymmeniin ehkä. Tätäki on tietysti aina tehty, mut että uskosin, et tää painotus tulee lisääntymään, siis että tällänen musiikkitapahtumien toteuttaminen osana iha työnkuvaa ja miksei ihan koulutustakin, niin sitä kaivattas ehkä – 

Lassi Kokkonen: Sä sanoit hyvän pointin: koulutus. Nyt kun esimerkiks missä hyvänsä on kirjastolla koulutusta, niin tää onko joka paikassa huomattu, niis koulutuksissa huomioitu tän kirjastotoiminnan suuret muutokset. Eli täähän ei oo pelkästään musiikkikirjastopuolen asiaa, että nyt on esmes teknistyny niin paljon kirjastotoiminta, et se on lähes jotain insinööritoimintaa välillä paikotellen tää verstastoiminta ja muu. Nii se koulutus ei kyl vastaa siihen huutoon. 

Mä en tiedä, minkälaisia musiikkikirjastokursseja järjestetään koulutuksen kokonaisuuden sisällä, mutta ainakin ne, mihin mä oon joskus, mä oon ollu luennoimassakin joskus Turun ammattikorkeekoulussa, niin sillon ei ollu kyl minkäännäköstä sisältöä laitettu siihen musiikkiteknologiasta. Mikä ois ehkä semmonen pieni osa siin, ihan hyvä ja tärkee huomioida, että tää toiminta on menos enemmän tähän suuntaan. Musiikkikirjastoammattilaiselta oletetaan kohta tälläsiä osaamisia. 

Jukka Halttunen: Kyllä, siin on tosiaan niinku tossa sanottiin, toi tekniikkaki on sillee, ja sit tämmönen ihan niinku verkostoituminenki, joka on semmonen vähän niinku, mitä nyt sanois, ei se välttämät muut ole ku asennekysymys, että se työ ei enää ole pelkästään kokoelmien kanssa toimimista ja hankintaa tai kokoelman ylläpitoa, vaan että se musiikkikirjasto työ on paljon musiikkikentällä toimimista. (–) [33:54] esimerkiks tapahtumien toteuttamista. 

Haastattelija: Tässä lopuksi vielä kysyisin, että mitkä ne on ne musiikkipalvelut, mitä te toivotte tulevaisuudessa viel jatkuvan tai tulevan uusina kirjastoihin? 

Lassi Kokkonen: Varmaan tos aika paljon niitä jo listattiinkin. En osaa suoraan heittää hatusta mitään ihan uutta, mutta kyl nääki on monessa mielessä aika uusia nää kaikki, mitä me ollaan tässä avattu. Mut et mä toivosin, että me huomioidaan kuitenkin viel kokoelmat musiikkikirjastopalvelukokonaisuudessa, että ne ei oo semmonen asia, joka vaan heitetään romukoppaan, koska meillä on myös näitä pedagogisia palveluja tai studioita tai tiloja. Mut kyl mä näkisin, ne tilat kirjaston sisällä on semmonen, mitä kannattas aina, nyt ja tulevaisuudessa, huomioida. 

Jukka Halttunen: Ehkä sit jotenki semmoses väljässä mielessä vois ajatella sitä, että jos kirjastoo ajatellaan, niin toisaalta ne tilat, mitä tarjotaan, mut myös sit toisaalta se tiloista ulos tuleminenki, että me ollaan Helsingis tehty yhteistyötä Roll FM -radioaseman kanssa, jollon kirjasto näyttäytyy palveluineen ja tuottaa tavallaan palveluja yhteistyössä myös siellä, missä kirjasto ei perinteisesti oo, eli omien seiniensä sisällä tai omien verkkosivujensa puitteissa. 

Lassi Kokkonen: Toi on hyvä toi yhteistyö monien tollasten tahojen kanssa, se on must kyl ihan tulevaisuuden sellasta avaintoimintaa, et tullaan ulos seinien ulkopuolelle. Kyllä. Voitais olla ihan hyvin jossain, toimia osaks jossain muissa tilois. Meil vois olla, vaikka esimerkiks nyt aatellaan Helmet-kirjastoja, niin vaikka musiikkiklubi jossain tilassa, jota me käytetään kerran kuussa, siel meillä on tavallaan meidän palveluiden esittely, mutta myös jotain livemusaa ja muuta. Esimerkiks tämmönenki muoto. 

Jukka Halttunen: Nyt ku sanot, niin nyt tuli mieleen, tohon kauppakeskus Rediin on aukeamassa uusi kirjasto, ja siinä kirjaston vieressä on semmonen, onko se semmonen kaupunkitila, niin millanen olis siellä [musiikki alkaa voimistua] Helmet-kirjastojen musiikkiklubi kerran kuussa? Ei siel kirjastotilassa, vaan siinä semmosessa avoimessa kauppakeskustilassa. 

Lassi Kokkonen: Kyllä. 

Haastattelija: Kiitos. Sano vaan, Jukka, jos oli – 

Jukka Halttunen: Ei, ei oikeestaan enempää, kiitos! 

Haastattelija: Kiitos, Lassi ja Jukka. Tää oli erittäin tyhjentävää ja virkistävää ja hyvin monialainen keskustelu. 

Lassi Kokkonen: Kiitoksia.