Kirjallisuusterapian monet muodot

Voit kuunnella jakson täältä https://open.spotify.com/show/6uA8MjJloMa8UzP42begbZ

Äänitteen kesto: 26 min

Litterointimerkinnät

[musiikkia]

Haastattelija: Tervetuloa AKEpampaksen Pinnalla -podcastiin. Tänään meillä on vieraana Pirkko Ilmanen, joka on kirjallisuusterapeutti ja työskentelee Lippulaivan kirjastossa Espoossa. Tervetuloa, Pirkko. Haluatko esitellä itseäsi enemmän ja kertoa, mitä kirjallisuusterapia on?

Pirkko Ilmanen: No kiitos. Mä oon siis kirjallisuusterapiaohjaaja, että mul ei oo terapeutin koulutusta. Siin on se ero, että mä käytän siis samoja menetelmiä, mutta en anna terapiaa. Kirjallisuusterapeutti on koulutukseltaan terapeutti, ja sitte hän käyttää monien muiden menetelmien ohessa näitä kirjallisuusterapeuttisia menetelmiä. Siinä on se ero.

Mistäs me alotetaan? Niin, voinhan mä sen kertoo, et mä olin siis sanataideohjaaja jo, ennen ku musta tuli kirjastonhoitaja tossa 15–17 vuotta sitten. Sen sanataideohjaajauran aikana, ku mä jatkoin sanataideryhmiä kirjaston sisällä Entressessä, kun me avattiin. Mul oli siellä monikulttuurinen tyttöjen ryhmä. Niin mä koin, että mun menetelmät ei enää riitä. Siinä oli lapsia, jotka oli ehkä vähän traumatisoituneita. Ja sitte, ku se oli monikulttuurinen ryhmä, ne tulivat hyvin monesta eri kulttuurista ja erilaisista ympäristöistä, jossa toiminnat on vähän erilaisia ku Suomessa. Niin mä jotenkin koin, et mä tarvitsen lisää välineitä. Sillon mä lähdin opiskelemaan sitä kirjallisuusterapiaa, ja mä koen, että sieltä mä löysin tosi paljon myös itselleni, että se oli myös matka itseen, se koulutus.

Mutta sen jälkeen jotenkin mun kirjastonhoitajan ja kirjavinkkarin työ ainaki omasta mielestä muuttu, et mä jotenki paljo rohkeemmin valitsin kirjoja kirjavinkkauksiin ja muuhun. Sitten aivan selvästi aloin valita kirjoja paljon voimakkaammin sen mukaan, että millasia tunteita niissä on. Siellä kirjoittajaryhmässäki sitten niitten lasten kanssa se työskentely jollain tavalla helpotti, kun oli löytäny uusia menetelmiä. Ehkä myös se, että mä olin ammatillisesti itse saanut vahvistua ja henkilökohtaisesti vahvistua tommosen yli vuoden mittasen koulutusmatkan aikana, niin mä näen, että se ehkä oli se kaikkein merkittävin asia, mitä tää kirjallisuusterapiaopiskelu mulle antoi.

Haastattelija: Mitä se kirjallisuusterapia on? Pystyykö sen jotenkin tiivistämään, mitä se pitää sisällään?

Pirkko Ilmanen: No, se on yksi taideterapian muoto. Et jos ajatellaan, että taideterapia on semmonen kattokäsite, niin sen sateenvarjon alle kuuluu musiikkiterapia tai sitte kuvataideterapia, kirjallisuusterapia, ja sit vielä uutena on nää tanssi- ja liiketerapiat. Niin se kuuluu tämmösen taideterapian kenttään. Kirjallisuusterapiassa on keskiössä siis aina sanat, eli joko tekstit, joita luetaan ja joiden kautta sitten itse inspiroidutaan ja kirjotetaan tai keskustellaan, tai sitten itse kirjoitetut tekstit. Eli se on kirjottamista tai lukemista, ja siinä hyödynnetään aina jollakin tavalla tekstejä.

Kirjallisuusterapiassa ajatellaan, että omia ongelmia ja tunteita on paljon helpompi lähestyä kirjoitettujen tekstien kautta kuin suoraa. Et sieltä tekstistä on helpompi ehkä tunnistaa semmosia asioita, jotka on koskettanu itseäki jossaki elämänvaiheessa, ja tunteita. Monesti sieltä voi löytää tunteita, jotka on ehkä jääneet piiloon, ja joille ei aiemmin oo ollu sanoja. Mä oon aivan vakuuttunu, et paljon lukevilla ihmisillä on näitä kokemuksia, että kun he on lukeneet kirjaa tai runoa tai mitä tahansa tekstiä – se voi olla vaikka tieteellinenkin teksti, jossa on tutkittu jotain asiaa, jossa sanallistetaan oma kokemus, jolle ei aiemmin ole ollut sanoja. Ja sitte tulee se elämys: se yleensä tuntuu ihan kehollisena joko vatsassa tai rintakehän alueella, että vau, et nyt osu jonnekin! Että mulle on tapahtunu näin, ja totako se oli, kun mulle kävi silloin vuosia sitten näin, enkä ole pystynyt sitä asiaa millään tavalla käsittelemään, ja yhtäkkiä joku lukko aukee, ja ehkä haluaa sitä sitte työstää eri tavalla.

Niin se on simppeliydessään sitä, että kun ihminen lukee tekstiä, jotain kaunokirjaa vaikka, ja kokee tollasen kokemuksen, sillon on kirjallisuusterapian äärellä ihan face to face! Ja toki se ryhmätyöskentely, ryhmässä työskentely on ehkä parasta. Tai pelkästään ohjaajan kanssa kahdestaankin työskentely, mut mä en oo tehny sellasta ohjausta, et mä tykkään itse, että mä oon ohjaajana sellanen niin kuin kätilö, joka synnyttää sen… auttaa sitä äitiä synnyttämään sen vauvan. Kun ryhmässä luetaan ja kirjotetaan yhdessä ja keskustellaan, niin se vuorovaikutus on siinä sen kaiken a ja o, ja se syntyy niitten ihmisten välillä. Oikeastaan ohjaaja tekee itsensä melkeinpä tarpeettomaksi, et se voi sysätä heitä aina vähän uudelle tielle ja johtaa sitä keskustelua, mut kyl se ryhmä on se, joka tekee siinä sen kirjallisuusterapeuttisen prosessin yhdessä.

Et se on mun mielest tässä työssä kaikkein ihaninta, että varmaan joka kerta saa olla vedet silmissä sillon, kun on tämmösen ryhmän kanssa työskennelly, koska ne oivaltaa niin mahtavia asioita ne ihmiset, ja siellä löydetään yhdessä ihan uudenlaisia näköaloja esimerkiks johonki muutokseen. Tai joku ihminen, joka tuntee olevansa umpikujassa, löytääkin niistä toisten kanssa käydyistä keskusteluista sellasen muutoksen siemenen tai näkee mahdollisuuksia, vaikka aiemmin oli hyvin synkkä ja näköalaton. Se on jotenkin niin sydäntä kouristavaa ja liikuttavaa. Itse asiassa kirjallisuusterapeuttisissa tutkimuksissa on huomattu, että pelkästään jo se kirjottaminen, nii sen on havaittu tehostavan aivojen kykyä käsitellä vaikkapa pelon tunteita tai ylipäätään semmosia vähän vaikeampia tunteita. Niin kun sä kirjotat siitä asiasta, se tietyllä tavalla tehostuu siellä ihan aivofysiologian tasolla ja lieventää sitten – totta kai – niitä ahdistuksen ja pelon tunteita, koska siinä pystyy käsittelemään. Se kädenliike, ja monesti nimenomaan käsin kirjoitettuna, se kädenliike, kun sä kirjotat kynällä, nii se on itsessään jo aika terapeuttista, ihan tutkimusten mukaan.

Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan tuota. Ja mä oon aika vakuuttunu, että hyvin moni kirjastonhoitaja Suomessa on tietämättään harrastanut kirjallisuusterapiaa ilman mitään koulutusta, että hyllyjen välissä käydään aivan todella monenlaisia ja monentasosia keskusteluja kirjallisuudesta, että kun löydetään ihmiselle joku kirja, tai asiakas on löytäny jonku tietyn kirjailijan ja kertoo innoissaan siitä, että miten tää niin kosketti mua, ja että onko hän kirjottanu jotain lisää. Sit siinä aina tulee joku palanen hänen elämästään, että tämä kirja auttoi minua avioerossa, et se nosti minut, ja minä löysin jotain aivan uutta ajateltavaa tai jonku uuden näköalan tai uuden polun elämään. Niin musta tuntuu, että näitä on ihan varmasti muillaki ku itsellä ja omilla ystävä-, kirjastonhoitajakollegoilla näitä kokemuksia.

[musiikkia]

Haastattelija: Miten niitä aletaan purkamaan sit, elikkä ihmisellä on joku asia, mitä se haluaa lähtee selvittämään itsensä kanssa, niin ehdotatko hänelle jotain kirjaa, minkä hän lukee ensin, ja hän alkaa sen pohjalta kirjottamaan? Vai onko se suoraan se oma kirjotus ja keskusteluprosessi sitte sen ryhmän kanssa?

Pirkko Ilmanen: Kumpikin polku on mahdollista, mut aina sen ihmisen omista lähtökohdistaan. Et joillekki on helpompaa lukea ja sitte kirjoittaa siitä, mitä sen lukemisen kautta herää. Ja siihenki on erilaisia menetelmiä sit, että jos luetaan, nii sieltä etsitään joku semmonen kohta, mikä oli erityisen koskettava, tai joka avasi sen ahaa-elämyksen tai sen uuden näköalan. Sieltä voi sieltä tekstistä löytää… Esimerkiks käytän paljon silmukointia, eli etsitään semmosia… Mä sanon niitä akupunktiosanoiksi. Eli etsitään semmosia avainsanoja sieltä tekstistä, semmoset tärkeimmät sanat, vaikkapa nyt yheltä aukeamalta. Eli silmukoidaan ne, ympyröidään ne sanat. Yleensä mä otan siitä kopion, ja sitte ympyröidään. Sitten niistä sanoista rakennetaan vaikkapa runo, tai ne kirjotetaan uusiksi lauseiksi. Ja sitä työstetään tavallaan, niitä sanoja. Tää on yks menetelmä. Sit yleensä ihminen löytää sieltä vielä jonku uuden, et se ikään ku kiteytyy siinä se hänen kokemuksensa.

Et tommonen voi olla yks tapa, miten työstetään sitä kirjan tarinaa kirjottamisen avulla. Mutta yleisempää on, että… Suomi on siis kirjottajakansaa: meillä esimerkiks täällä Lippulaivan kirjastossa alotettiin nyt semmonen senioreiden luovan kirjottamisen ryhmä, et se ei oo kirjallisuusterapeuttinen ryhmä, mutta oon kyl käyttäny siellä näitäkin menetelmiä. Niin sinne tuli tuplasti niin paljon väkee, et me jouduttiin luomaan kaks ryhmää nyt. Sillon juttelin näitten ihmisten kanssa, että hirmupaljon on eläkeikäsissä ihmisissä kirjottavia ihmisiä vielä, ja he olivatki huolissaan, että osaako ne nykynuoret enää edes kirjottaa, kun olivat niin kiitollisia, et me saatiin järjestettyä kaksi rinnakkaista ryhmää.

Et Suomi on kirjottavaa kansaa, ainakin vanhat ihmiset vielä, ja sen vuoksi kirjottamisen kautta työstetty tämmönen kirjallisuusterapeuttinen työskentely, nii se on ainakin mulla ollu Kirkkonummella ja täällä Espoossa, Helsingissä, missä oon ryhmiä vetäny, nii se on ollu se pääsuuntaus. Et toki on myös sitte siellä ryhmän sisällä, että vaikka he ovat kirjoittajia, niin me työskennellään totta kai myös valmiiden tekstien äärellä, että mä tuon sinne… Runot on siitä helppo, että ne on lyhyitä käsitellä sillä yhdellä puolentoista tunnin kerralla. Mutta useesti tuon myös erilaisista kirjoista pätkiä, et me ei lueta kokonaista teosta yhdessä, et se ei oo kirjapiiri, mutta työstetään asioita sitten valmiiden tekstien, tekstinpätkien kautta. Novellitki on ihan hyviä: novellin ehtii myös käsitellä yhden tapaamiskerran aikana.

Mut tosiaan se, mitä asiakkaalle, tai siis… no, puhutaan nyt asiakkaasta, niin tarjotaan, nii se on ihan hänestä kiinni, että jos nyt multa joku kysyis, että hei, voitasko työskennellä kahdestaan, et mä haluaisin tämmöstä ja tämmöstä asiaa käsitellä. Ja se riippuis, jos hänellä ois vaikka ollut avioero sillä ihmisellä, niin mä kävisin ensin läpi semmosta kirjallisuutta, mitkä vois siihen auttaa, ja tarjoisin hänelle niitä kirjoi, et haluaisko se lukee jonku näistä. Jos hän sanoo, että kirjat ei oikeen oo mun juttu, et mä tykkään enemmän kirjottaa, nii sit me alotettas siitä kirjottamisesta. Mut jos hän tykkää lukemisesta, niin yleensä kyllä alottaisin sen lukemisen kautta, että hän pääsis siihen moodiin, ja sitte käsiteltäs sitä kirjaa sen kirjottamisen kautta. Että se riippuu aina ihan ihmisestä ja ryhmästä että kumpi edellä mennään, mut molempia käytetään, niin kirjottamista kuin valmiita tekstejä.

Haastattelija: No, kuka voi toimia kirjallisuusterapeuttina tai kirjallisuusterapiaohjaajana?

Pirkko Ilmanen: No, koulutettu henkilö, et se kestää semmosen vuoden se koulutus. Nykyisin siihen on tullut tämmönen koulutuspolku, että ku on huomattu, että sinne hakeutuu myös ihmisiä, jotka ei välttämättä oo kirjallisuutta niin paljon lukeneet, niin siin on ensin tämmönen… Sen voi ihan tarkistaa tuolta kirjallisuusterapiayhdistyksen sivuilta, mut et siin on tämmönen enemmän henkilökohtaisen kasvun polku ensin. Sitte on se varsinainen kirjallisuusterapiaohjaajan koulutus. Se on edelleen se noin vuoden. Ja siihen on tullu jatkona nyt sitten, onks se kaks- vai kolmevuotinen, kirjallisuusterapeutin koulutus. Mut mä oon tosiaan käyny sen kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksen: sillon ei vielä ollut tätä terapeuttikoulutusmahdollisuuttakaan. Nyt just tänä talvena on ne ensimmäiset kirjallisuusterapeutit sieltä valmistuneet, et se on ihan niin uus.

Siinä koulutuksessa meillä oli kirjallisuusterapeutteja ja psykoterapeutteja opettajina, ja se oli erittäin monipuolinen, et me käytiin kyllä paljon myös taideterapiaa läpi. Meil oli taideterapeutti kouluttajana yhdellä jaksolla, missä työskenneltiin ihan siis myös maalaamalla. Ja siinä oli tehty se kynnys matalaksi niille, ketkä eivät jostain syystä pidä maalaamisesta, tai on jotain traumoja kouluajalta, niin kaikki teki vasemmalla kädellä, mikä lievensi sitä suorituspainetta, että pitäis jollain tavalla osata tehdä esittävää taidetta, vaikka siinä sanottiin, että tää on vaan yksi menetelmä tässä kirjallisuusterapiaohjauksen tueksi. Ja mä oon ite, koska rakastan kuvataidetta ja harrastan sitä, niin mä oon itse käyttäny omissa ryhmissä näitäkin kuvataideterapeuttisia menetelmiä, et se on ihan kiva, laajentava juttu.

Yks semmonen harjotus, mistä esimerkiks ihmiset on kovasti tykänny, että tehdään rumasta kaunis. Et ensin tehdään niin ruma maalaus ku ikinä vaan voi tehdä, et sinne laitetaan kaikki rumat tunteet ja inhottavat asiat ja rumat värit. Se on aika hauskaa, että [naurahtaa] moni ihminen sano, että emmä saanut tästä nyt niin rumaa ku mä halusin! Sitte sieltä otetaan sieltä rumasta työstä, se vielä rypistellään sitten lopuks, ja sitte se tehdään… Otetaan sieltä se ruma kohta, kaikista rumin kohta, ja sitä käytetään sitten siinä kauniin teoksen maalaamisessa. Se piilotetaan se ruma pieni palanen johonkin kohtaan sitä kaunista työtä. Ja se on mun mielestä tosi terapeuttista, koska sitähän meidän elämä on, että meillä on niitä rumia ja rosoisia kohtia siellä kaiken kauniin keskellä. Niin ne vaan pitää osata hyväksyä osaksi sitä omaa elämää ja nähdä ne siinä, että tuo oli semmonen vaihe, ja tosta jäi tommonen ruma jälki, ja se kulkee mun elämässä mukana, mutta mä oon sille armollinen.

Niin tosiaan kaikki ei käytä kuvataidetta siinä ollenkaan mukana: kirjallisuusterapia voi puhtaimmillaan olla sitä, että luetaan ja kirjotetaan, mut että itse esimerkiksi käytän. Ja sitte on musikaalisia ihmisiä, jotka käyttää taas sit musiikkia. Mä käytän ainoastaan musiikkia sillä tavalla, et me yhdessä kuunnellaan, mutta en osaa soittaa. Kirjallisuusterapia on hyvin semmonen laaja ja monialainen, et siinä voi käyttää hyvinkin monitaiteellisesti erilaisia menetelmiä. Lasten ryhmissä oon muun muassa leiponut. Ja lasten ryhmissä… Itse en osaa tanssia, mutta mulla oli… Nää maahanmuuttajatytöt oli sellasia erittäin kehollisia ja tanssillisia ihmisiä, niin he hyvin usein tanssivat jonku tarinan sitten, et ne käsitteli sen tanssin kautta tarinoita tai sitä, mitä oltiin itse kirjoitettu. Ja se oli itelle tosi oivaltavaa, et ihanaa, että vaikka mä en itse hallitse tätä formaattia, niin mun viisaat mahtavat, kirjottajalapset, niin ne toivat siihen sen omalla osaamisellaan.

Kirjallisuusterapia voi olla näin laajaa, et lähdetään liikkeelle joko siitä pelkästään tekstistä tai kirjotetaan, mut sit siihen voidaan ottaa mukaan näitä muita taiteenlajeja.

[musiikkia]

Haastattelija: Haluatko vielä lopuksi jollain tapaa kannustaa tai ehdottaa, että kuinka voisi ottaa näitä toimintamallei, vaikka ei itse ole ohjaaja, oman työnsä, esimerkiks lukupiireihin tai lastenlorupiireihin mukaan?

Pirkko Ilmanen: No, nii, siin on se, että ei ehkä ainakaan kauheen… Mä oisin sillä tavalla varovainen, et mä en nyt lähtis ihan sanomaan, et luet vaan kirjasta ja [naurahtaa] alat tekemään. Niin, että siinä kuitenkin tarvitaan sitä ammattitaitoa, että jos ihmisellä herää jotakin niin voimakkaita, ahdistavia tunteita esimerkiks, että sitte pystytään käsittelemään niitä yhdessä, et se pitää aina ottaa huomioon. Mut sillä tavalla, niin sanotusti kevyemmin, niin se kannattaa tiedostaa, että kirjallisuudella on terapeuttisia vaikutuksia.

Et mun mielestä voi sellasesta lähtä liikkeelle, että missä tahansa kirjottavassa tai lukevassa ryhmässä puhuu siitä, että miten kirjallisuudella on tämmönen itseilmaisukykyä ja luovuutta kehittävä vaikutus, ja että kirjallisuutta lukemalla tai kirjottamalla voi lisätä omaa itsetuntoo ja jopa kohottaa sitä omaa itsetuntoa, ja että ristiriitasia tunteita ja vaikeita tunteita voi tutkia ja tarkastella tekstien kautta tai kirjottamalla jotenki helpommin: se on tietyllä tavalla vähän etäännytetty itsestä ne kipeät asiat. Ja se, että lukee paljon tai kirjottaa, ihan siis päiväkirjan kirjottaminen jo on kirjallisuusterapiaa. Niin se, että sillä tavalla voi tutustua omaan itseen ja niihin omiin käyttäytymis- ja ajattelumalleihin. Et jos kirjottaa päiväkirjaa säännöllisesti ja sitten lukee sitä säännöllisesti, mitä on kirjoittanut, niin kyllä sieltä helposti huomaa ne omat ajattelumallit. Varsinkin ne, jos jumiutuu tietynlaisiin tapoihin.

Että mää rohkaisisin kirjastonhoitajia, jotka ohjaa lukupiirejä tai kirjottajapiirejä, rohkaisemaan niitä omia asiakkaita ajattelemaan tätä puolta. Että ei niinkään ehkä ohjaamaan kirjallisuusterapiaa, että tässä nyt niinkun leikitään sellaista, mutta puhua tästä, miten kirjallisuus on itsessään terapeuttista, ja että se voi todella… ja aina auttaa yleensä omien kokemusten jäsentämisessä ja tunteiden tunnistamisessa ja sanoittamisessa. Se sanottaa meiän tunteita ja kokemuksia, koska joku muu on sanottanu ne jo sinne kirjaan. Ja siinä, kun itse kirjoittaa, ja varsinki se ryhmän tuki, varsinki jos ryhmässä kirjoitetaan ja jaetaan niitä tekstejä, niin joku muu on voinut sanoittaa minun tunteeni paremmin kuin minä itse, ja saa jonku oivalluksen.

Sillon ollaan kirjallisuusterapian äärellä, tämmösessä kevyemmässä mielessä. Että vertaistukimielessä kaikki kirjapiirejä ja kirjottamisviirejä ohjaavat kirjastolaiset ovat sen kirjallisuusterapian keskiössä. Eli siihen vertaistukeen ja semmoseen, sanotaanko, ajatusten ja tunteiden akupunktiohoitoon voi osallistua ilman, että on itse kirjallisuusterapiaohjaaja. Mutta lämpimästi suosittelen käymään sen koulutuksen, koska se antaa kyllä välineitä ihan todella monenlaiseen työskentelyyn.

[musiikkia]

Haastattelija: Suuret kiitokset, Pirkko, tää oli erittäin hyvä orientaatio tähän aiheeseen, ja oikein mukavaa jatkoa! Kiitos.

Pirkko Ilmanen: Kiitoksia!

[musiikki jatkuu]